Isojärvi osa 4 – Kognitiivisia haasteita

Torstai, Kuorejärvi

Herään 6.18. Koko yön paleli. En tiedä nukuinko ollenkaan. Hyttysiä ei ollut. Suklaa on kovaa. Tuntuu kuin +5.

Jälkikäteen netistä tarkastettuna lämpötila näyttää olleen lähimmillä mittausasemilla (Luhanka ja Jämsä) yöllä yli 10 astetta. Niin että mitenkä voi palella makuupussissa, jonka “comfort” lämpötila on +6, kysyy nimimerkki Lisäksi pyörryttää jos nousen liian nopeasti ylös?

Maa on märkä. Järvi on sumun peitossa.

Talitintti harjoittaa jätehuoltoa retkipöydän alla. Talitintti pyrähtää laavulle ja tyrmistyy, kun se onkin varattu.

– Hälyytys! Hälyytys! Hälyytys! Täällä on ihminen! Toistan! Täällä on ihminen! Hälyytys! 

Jätehuolto suoritetaan joka aamu kello 7.15 – 7.30 joten voisitkos nyt painua helvettiin siitä?!

TYYT TYYT TYYT TYYT TYYT –

XXL-mies on herännyt ja pistää välittömästi tupakaksi. Varmaan rasittavaa olla tupakasta riippuvainen jossain keskellä metsää. Tai noin yleisestikin, mutta erityisesti keskellä metsää.

Kai sitä on ihmisillä erilaiset motiivit lähteä luontoon. Frankriikeilla se selvästikään ei ollut hiljaisuudesta ja yksinolosta nauttiminen, eikä XXL-miehellä raittiista ilmasta ja luonnon tuoksuista nauttiminen.

XXL-mies nakuttaa klapeista lastuja polttopuulla toimivaan retkikeittimeensä.

Päivän lenkki

Lähden mestoilta ennen XXL-miestä. Suunnitelmissa on kävellä Heretyn kaivolle itäreittiä, Heretyn luontopolun kautta. Sen jälkeen Vahterjärvelle.

Juuh elikkä hienoja maisemia.

Ja sitten hetken päästä samoja hienoja maisemia uudestaan.

Olen kiertänyt lenkkiä.

Yritän tajuta kartasta missä olen, missä meni pieleen, ja mitä helvettiä. En tajua. Käännyn kuitenkin yhdestä risteyksestä eri suuntaan kuin viimeksi. Mietin, että mahdan olla maailmankaikkeuden paskin suunnistaja, ja mitähän sorttia mahtaa olla se aivovaurio, jonka kanssa olen syntynyt.

Fiilis on sama kuin jossain Itäkeskuksen kirjastossa, josta en ole vielä kertaakaan löytänyt etsimääni kirjaa omin avuin, vaan on ollut pakko joka kerta 10 minuutin harhailun jälkeen lopulta mennä kysymään henkilökunnalta, että voisitteko kertoa missä on luokka 1.2.3, koska nähtävästi se ei ole luokkien 1.2.2 ja 1.2.4 välissä, ja miksi täällä ei ole karttaa, ja miten helvetissä minun pitäisi löytää kirja vihreiden palluroiden perusteella, kun tietojärjestelmässä ei lue, että tämä kirja on luokiteltu vihreäksi palluraksi, terveisin nimimerkki EN ILMEISESTI OSAA KÄYTTÄÄ KIRJASTOA.

Mutta pitäähän henkilökunnallakin olla jotain tekemistä.

Hetken päästä selviää missä olen ja missä meni pieleen. Olin missannut erään risteyksen, minkä seurauksena luulin olevani eri polulla kuin olin ja myöhemmin eri risteyksessä kuin olin. Rauhoitun kun käsitykseni todellisuudesta vastaa viimein havaintokenttää. Nimeän kiertämäni lenkin Vitunlenkiksi (vrt. Ketunlenkki).

Salonkikelvottomasta kielenkäytöstä tulee mieleen tone policing ja Twitter. Tuntuu ettei siellä ole nykyään mitään muuta kuin nillittäjiä. Hyttysparvi, joka tulee jatkuvasti inisemään jotain ääliömäisen turhaa, kuten, onko ok sanoa toimihenkilö, käyttäydynkö tarpeeksi nätisti, mitä Twitter-biossanikin lukee, ja mikä on jonkun käyttämäni sanan täsmällinen oikeaoppinen jumalalta kivitauluissa saatu merkityssisältö. Harkitsen, että päivitän Twitter-bioni:

Tunkekaa se tone policing perseisiinne.

Elämä on liian lyhyt turhuuksiin.

Kartta ja maasto eivät kyllä täysin vastaa toisiaan, sillä yhtä karttaan merkittyä risteystä ei näy maastossa lainkaan. Luontopolku sen sijaan on merkitty niin isoilla kylteillä, ettei sitä voi missata.

Siellä pitäisi olla joku siirtolohkare. Extratarkkana nyt, etten vaan kävele senkin ohi.

Polku menee aivan siirtolohkareen vierestä, joka on myös merkitty niin isolla kyltillä, ettei sitä voi missata. Ihan tavallinen iso kivi, mutta kolmen pienemmän kiven päällä.

Saavun Herettyyn, kun vesisade yltyy. Frankriikit ovat jo poistuneet. Menen sisälle kahvilaan, ostan kahvin ja lataan hetken kännykkää. Kahvilanpitäjä on ystävällinen ja tarkistaa puolestani säätiedotuksen. Tänään sataa, mutta pitäisi loppua kohta. Perjantaina ja lauantaina ei pitäisi sataa. Kysyn häneltä varaustuvasta ja saunasta. Hän sanoo että sitä hoitaa metsähallitus. Miksiköhän kahvilan ovenpielessä lukee “Metsähallitus”? Ilmeisesti koriste.

Täytän vesipullot ja lähden takaisin pohjoiseen kohti Vahterjärveä. Sadekuurot jatkuvat.

Hevosjärvellä pysähdyn lounaalle. Juuri sillä hetkellä ei sada, mutta hetken päästä sade alkaa taas. Ollapa tarppi keittiökatokseksi.

Järven päädyssä näkyy valkoinen möhkäle. En ole varma onko se eläin, sillä se ei liiku mihinkään. Lähtiessä huomaan, että möhkäle on liikkunut. Varmaan joutsen, koska mikäpä muukaan. Järvellä asuu myös joku toinen vesilintu, joka räpiköi äänekkäästi.

Hevosjärven ja Kuorejärven risteyskohdassa meinaan lähteä taas väärälle polulle. Olisi sitäkin kautta perille päässyt.

Loppumatka Vahterjärvelle on aika tylsää. Nimeän sen Tylsmetsäksi (vrt. Synkmetsä). Polun varrella on iso kivirykelmä, jonka suojassa mahtuisi pitämään sadetta. Käyn kurkkaamassa kivenkoloon

Ooh cool

jonka 10 sekunnin aikana unohdan, mistä suunnasta olin tulossa, ja lähden lompsimaan reippaasti takaisinpäin.

Hetkinen…

Palaan kivelle pohtimaan asiaa, ja ihan totta en ole varma mistä suunnasta tulin! Polku mutkittelee siinä määrin, ettei kyseisen pisteen ilmansuuntaderivaatasta voi päätellä mitään. Itse asiassa (jälkikäteen tarkistettuna) kiven kohdalla reitti kulkee hetken matkaa etelään, vaikka pitkällä välillä se kulkee pohjoiseen. Ei nyt sillä että mitään aurinkoa olisi näkyvissäkään.

Luotan intuitioon ja lähden vastakkaiseen suuntaan kuin siihen, joka soitti hälytyskelloja. Tarkistan hetken aikaa kompassista, että etenen suunnilleen pohjoiseen.

Viime keväänä tapasin henkilön, jolla on afantasia. Afantasia tarkoittaa sitä, että ihminen ei pysty kuvittelemaan kuvia. Kun hän sulkee silmänsä, hän näkee pelkkää mustaa. Tällainen ihminen ei esimerkiksi tunnista kasvoja. Hän tunnistaa ihmiset tekemänsä ominaisuuslistan perusteella. Mies, pitkä, paksusankaiset silmälasit, parta, ruskea tukka. Ja sitten kun mies hankkii uudet silmälasit tai ajaa parran, tunnistus ei toimikaan.

Kuitenkin tällainen ihminen pärjää yhteiskunnassa. Hän on kehittänyt erilaisia strategioita visuaalisen muistin kompensoimiseksi. Hyvin mielenkiintoista!

Mielenkiintoista erityisesti siksi, että olen huomannut, että visuaalinen muistini on aika heikko. Minulla ei kuitenkaan ole afantasiaa tai sen äärimmäistä muotoa. Pystyn kuvittelemaan kuvia. Tunnistan kasvot. Mutta paljon huonommin kuin nimet ja äänet.

Oppimistilanteissa en ole oppinut, jos opettaja on vain näyttänyt eteen eikä lainkaan selittänyt, mitä ollaan tekemässä. Kartta ei jää katsomalla mieleen. Katson karttaa, ja hetken päästä pitää katsoa sitä uudestaan. Paitsi jos sanoitan sen:

Suoraan, seuraavasta risteyksestä oikealle, T-risteyksestä vasemmalle, oikealla lampi.

Sanat on helppo muistaa. Olen myös yrittänyt “treenata” visuaalista muistiani, mutta asia ei ole korjaantunut. Luultavasti olen vain kehittänyt itselleni korvaavia strategioita kuten sanoittamista.

Diagnoosit ovat siitä hyviä, ettei ihmistä tarvitse kohdella vajaaälyisenä, eikä hänen tarvitse pitää itseään vajaaälyisenä vain siksi, että hänellä on jokin tietty puute tai ominaisuus. Aiemmin diagnoosi olisi mennyt seuraavasti:

Epilepsia: vajaaälyinen
Lukihäiriö: vajaaälyinen
Afantasia: vajaaälyinen
Huono kuulo: vajaaälyinen
Eksyy metsässä: vajaaälyinen

Mieleeni tulee ajatus, että mitä jos afantasia johtuukin siitä, että on nähnyt jotain traumaattista, ja selviytymiskeinona aivot kääntävät visuaalisen muistin pois päältä kokonaan.

Vahterjärvi

Vahterjärvellä on mustikkaa.

Ja ihmisiä.

Ja XXL-mies. Tupakalla.

Frankriikkeja ei näy. Tai siis kuulu.

XXL-mies noteeraa olemassaoloni lyhyellä small talkilla ja jatkaa sitten matkaansa Kalalahdelle. Laavulla ravaa paljon päiväretkeläisiä, mutta kukaan ei näytä olevan jäämässä yöksi. Pystytän silti teltan kauas laavusta. Täällä on onneksi runsaasti telttapaikkoja.

En laita telttaa tuulen suuntaisesti, koska haluan katsella järvimaisemaa.

Teltan pystyttämisen jälkeen huomaan, että lähellä on kelo, joka on juuresta laho ja näyttää siltä, että se voi kaatua milloin hyvänsä. Harkitsen puolen sekunnin ajan teltan siirtämistä. Totean että olis kyllä aika huono säkä, jos juuri ensi yönä kaatuisi.

Telttapaikan epävirallinen tulipaikka on täynnä tupakantumppeja. Niin että mitä liikkuu ihmisen päässä, joka asiakseen jättää näitä muoviroskia luontoon, kysyy nimimerkki Srsly nyt?

  1. Opastaulujen mukaan jätehuoltoa ei ole, mutta LAALAA jätehuolto varmaan hakee nämä pois
  2. Äitini hakee nämä pois
  3. Joku on jättänyt roskaa, minäkin saan siis jättää roskaa, kunnes koko paikka on täynnä roskaa, mut ihassama en tuu tänne enää uudestaan

Tupakointi on jo itsessään typerää, mutta siihen liittyvä roskaamiskulttuuri yltää jo ääliöhorisontin tuolle puolen. Millä ihmeen logiikalla röökaaja pudottaa tumpin kadulle tai luontoon? Pudottaako hän kaikki muutkin roskansa maahan? Kuinka ylimielinen ja välinpitämätön pölkkypää ihmisen täytyy olla, ettei hän vaivaudu laittamaan roskiaan roskiin tai viemään niitä luonnosta mukanaan, vaan odottaa, että joku muu siivoaa hänen roskansa?

Tupakoinnissa kaiketi on tapana heitellä tumppeja mihin huvittaa. Se mikä on tapana, on normaalia ja “moraalisesti oikein”. Ja tämän takia, esimerkiksi, moraali on perseestä.

Niin paljon kuin pidän J. Karjalaisen tuotannosta, minua on aina häirinnyt tämä roskaamisen romantisointi:

Lumihankeen heitän tupakan

Että älä nyt saatana Jukka heitä sitä tupakkaa lumihankeen, siellä se on vielä ensi keväänäkin, ja sitä seuraavana, ja sitä seuraavana. Otat sen tupakan mukaan ja laitat sen roskikseen, onko selvä? Itse asiassa, parempi kun lopetat tupakoinnin. Stumppi auttaa.

Lähtiessä kerään tupakantumpit mukaan. Jospa ”Kun joku muu roskaa niin minäkin saan” -laumaidiotismi katkeaisi siihen. Ainakin hetkeksi. Vaikka saattaahan nämä olla saman ketjupolttajan jätöksiä kaikki.

Pöpelikössä lojuu vessapapereita.

Joku eläin kiljuu, ilmeisesti lintu. Kuulostaa vähän siltä kuin ihminen kiljuisi.

Tuulee kohtalaisesti. Mietin olisiko sittenkin pitänyt laittaa teltta tuulen suuntaisesti. H*******g A**o -lainateltta pysyy hyvin pystyssä. Teltta on yli 10 vuotta vanha, mutta vaikuttaa edelleen hyvinvoivalta. Tuuletus toimii eikä sadevesi tule sisään. Osa kuminauhoista on vähän elähtäneitä.

Mietin elänkö vielä niin monta kesää, että kannattaa hankkia oma H*******gin teltta. Huonoa telttaa ei ainakaan kannata hankkia.

Klo 18.32. Hiljaista. Pariin tuntiin ei ole ollut ketään. Knorr Spinachissa on ihan helvetisti makaronia. Pitäis tehdä omat retkiruoat.

Pilvinen sää ja tuulee. Kakkaraa-lintu laulaa välillä, ja se joka kiljuu, ellei sama lintu.

Laavulla on kuolemanhiljaista. Muita retkeilijöitä ei näy. Riipaiseva nostalgia iskee. Olin täällä ystävän kanssa kolme vuotta sitten. Yksin retkeily on varmaan ihan jees, jos ei käy samoilla mestoilla.

Tekisi mieli kömpiä telttaan nukkumaan, mutta kello ei ole vielä edes seitsemää.

Mietin taas yhteiskuntaa, yhteiskunnan vaatimuksia. Sitä kun yritin sopeutua, tulla hyväksytyksi, enkä pystynyt hengittämään. Nyt on tilaa hengittää.

Tavallaan huvittavaa, että ihminen kuvittelee olevansa niin kehittynyt. Ja se mitä ihminen lopulta tekee, on toteuttaa pariutumisviettiään, kaikkine lieveilmiöineen. Koko yhteiskunta pyörii sen ympärillä.

Lammella asuu jotain lintuja, mutten tunnista niitä. Ehkä kuikka? Ovat aika kaukana.

Tämä Vahterjärven laavu on parempaa disainia kuin Kuorejärven. Päädyssä jalkatuki, joka tosin on pudonnut pois paikaltaan. Kattoparru on sen verran edessä, ettei se osu suoraan otsaan, kun nousee makuuasennosta istumaan. Tosin tämä laavu ei ole niin syvä, ei tarvita kuin yksi poikittainen parru.

Linnut tulevat lähemmäs. Eivät näytä kuikilta. Harmaa yleisvaikutelma, kuikan muoto. Sulautuu järven taustaan. Valkoinen vatsa. Lentoon lähteminen näyttää vaivalloiselta, pitkä kiihdytys matalalla.

Nähtävästi tämä on sama lintu, joka huutaa kakkaraa ja ujeltaa kuin ihminen.

Poistan puhelimen hetkeksi lentotilasta. Pari palkkia kenttää. Perheenjäseneltä tulee tekstiviesti, jossa hän kysyy, miten on mennyt. Pelkääköhän se tietoisesti tai alitajuisesti, että kömpelyyksissäni mokaan jotenkin fataalisti, eksyn metsään ja kuolen hypotermiaan jonnekin pusikkoon. Ei nimittäin aiheeton pelko. Hyvä etten ole jo polttanut itseäni trangialla.

Nostalgia iskee pahemmin kuin suomi-iskelmä, mutta muuten ihan jees.

No, ehkä näillä lämpöasteilla ei vielä ole mahdollista kuolla hypotermiaan. Sitä paitsi otin lämpöpeiton, vaikka kyypakkausta en ottanutkaan. Mietin mahdollisia riskejä, koska sehän on hauska harrastus jos mikä.

  1. Punkki
  2. Liukastuminen rinkka selässä
  3. Hukkuminen uintireissulla (en tiedä miksi niin kävisi, mutta jengiähän Suomessa hukkuu, joten kai niinkin voi käydä, tosin tilanteeseen liittyy usein korkea ikä ja/tai alkoholi, kuten tapaturmaisiin kuolemiin yleensäkin)

Klapeja en aio pilkkoa, kun en tultakaan aio tehdä. Punkkitarkistusta on tosi haastavaa tehdä itselleen ilman isoa peiliä. Kalalahdella jo löysin yhden punkin sisäteltan katosta.

Olen jo siirtynyt teltan hoodeille, kun laavulle saapuu mies, joka alkaa virittää riippumattoa. Sitten se sytyttää tulen.

Menen laavulle huuhtomaan käsiä. Riippumattomies uittaa antaumuksella kahvipannua järvessä. Kohtaaminen on outo.

Tervehdin. Riippumattomies katsoo yllättyneen näköisenä, tai sitten sillä on vain tosi intensiivinen perusilme. Riippumattomies tervehtii takaisin. Tauko. Vilkaisen varovasti, vieläkö se huuhtoo sitä kahvipannua, vai mitä se oikein tekee. Riippumattomies tervehtii uudestaan, as in

Eikö mennyt ekalla kerralla perille?!

josta tulkitsen, että riippumattomiestä ei saa katsoa silmiin, tai ylipäätään katsoa, kuten jotain petoeläimiä ei saa katsoa tai silleen. Riippumattomies partoineen näyttää siltä, kuin se olisi tullut juuri Viikingit-sarjan maskeerauksesta. Riippumattomies hönkäilee omituisesti kävellessään. Tosi eräilijä.

Ainakin riippumattomies tietää nyt olemassaolostani, niin ei tule sellainen olo, että olen joku sneaky hiiviskelijä.

Klo 21.15. Teltassa. Perheenjäsen toivotti mukavaa reissua. Mukava ei ole kyllä ensimmäinen adjektiivi, jolla tätä hommaa kuvailisin. Mutta juuri nyt on ihan mukavaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *