Keskiviikko

Ei kun siis tiistai, klo 23. Herään hyttysten konserttiin.

– Kiitoksia kiitoksia, hyvä yleisö. Seuraava kaksiääninen kappaleemme on uutta kuoromusiikkia. Siinä on on ainoastaan kolme intervallia: priimi, pieni sekunti sekä suuri septimi. Kappaleen nimi on ”Tinnitus”.

(kilauttaa äänirautaa)

– Krhm. Ii, ii.

(kohottaa tahtipuikon)

(sisäänhengitys)

– iiiiiIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIiiiiiiiIIIIiiiiIIIIIIiiiiIIiiiiiiiIIIIIIIIIIIIIIIIIiiiIIIIIIIIIIIIIIIII–IIIIIiiiiiiiiiiiiIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIiiiiiiiiiiIIIIiiIIIIiiiIIIIIiiiIIIIIIIIIIIIiiiiiii…iiiiiiiIIIIIIIIIIIIII–IIIIIIIIIIiiiiiiiiiIIIIIIIIiiiiIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIiiiiiiiIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIiiiiiIIIIII–IIIIIiiiiiiiiIiIIIIIIIiiiIIIiIIIiiIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIiiiiiIIIIIIIII –

Okei. Laavu. Ei ollut hyvä idea. Menen unenpöpperössä ja epätoivoissani etsimään telttapaikkaa pimeässä. Hetken päästä tajuan että tämäkin on aivan helvetin huono idea. Menen takaisin makuupussiin, vedän takin päälle ja hupun ja hyttysverkon päähän, ja nukahdan.

Yöllä on taas kylmä sen muutaman pimeän tunnin ajan. Muuten lämmin.

Klo 6.30. Joku pikkulintu pyrähtelee laavun ympärillä. Herään. Ruosteenruskea lintu istahtaa savustusvarrelle poseeraamaan.

– Huomenta! Tervetuloa Kuorejärvelle! Nukuitko hyvin? Ai et? Lol! Hyttyset? Nii-in. Te turistit teette kaikki aina saman virheen. Ajattelit että sen verran tuulee? Lol!

Ruostepärisijän siivet tuovat mieleen hiljaisemman mopon. Toinenkin pärisijä saapuu paikalle. Nuotiopaikan ympäristössä lojuu ilmeisesti ruokaa.

Huonosta yöstä huolimatta on kiva herätä aamulla järvimaisemaan. Ilta- ja aamuhengailu laavulla on kivaa mutta nukkuminen ei.

Yritän ottaa ruostepärisijöistä kuvan myöhempää tunnistamista varten. Epäonnistun. Tässä on kuitenkin kuva kivestä, jolla lintu istuskeli 0,1 sekuntia aiemmin:

Ilma on pilvinen ja kostea. Järveltä kuuluu omituista määintää. Kahvi maistuu vetiseltä. Siinä on ehkä liikaa vettä.

Kahvia hörppiessä tulee mieleen eräs essee, jonka luin viime talvena, Ilja Lehtisen kirjoittama, avaruushomoluksuskommunismin kritiikki jossa hän totesi, ettei ihmistä voi irrottaa elonkehästä. Niin jänniltä kuin Star Trek -utopiat ehkä kuulostavatkin.

Valtaideologia uskottelee, että ihminen on riippumaton, suljettu systeemi, kehittynyt eläimestä ylivertaiseksi, objektiiviseksi kriittis-rationaaliseksi jumala-ajattelijaksi, joka pystyy kontrolloimaan kaikkea, irrottamaan itsensä biosfääristä ja elämään keinotekoisissa systeemeissä.

Omahyväinen, suuruudenhullu kuvitelma.

Ihminen ei pysty kontrolloimaan edes itseään. Ihminen toimii kuten eläimet toimivat. Ihminen on osa luontoa kuten eläimet ovat. Ihminen on luonnosta täysin riippuvainen. Enkä nyt tarkoita pelkästään vettä, ravintoa ja hengitysilmaa.

Tarkoitan luonnon maisemaa, ääntä, hiljaisuutta, tuoksuja ja tilaa. Aistiärsykkeitä, joita ei ole mahdollista saada kaupungissa, jossa katse törmää aina betoniin, kauppakeskukseen tai parkkikenttään, ja jossa autoliikenteen melu jyrää kaiken yli ja ulottuu kaikkialle. Ne ovat olleet ihmisen elämässä vasta muutaman vuosikymmenen ajan.

Ihminen tarvitsee luonnon aistiärsykkeitä voidakseen hyvin. Vai miksi hyväosaiset muuten hankkisivat itselleen kesämökkejä ja ranta-asuntoja?

Ja miksi niin monet ihmiset “hyvinvointiyhteiskunnassa” voivat niin huonosti, sairastuvat, masentuvat, tekevät itsemurhia?

Ihminen on redusoitu menestysyksiköksi. Puristettu kasaan, tyhjiöpakattu ydinperheeksi ja sullottu laatikkoon suorittamaan “menestymistä”. Hänen tärkein tehtävänsä fossiilikapitalismissa on lisääntyä, kuluttaa ja viestiä muille:

Minä olen menestynyt.

Työttömän pitää pyrkiä pois työttömyydestä ja sinkun pois sinkkuudesta. Ne, jotka eivät halua, osaa tai pysty muokkautumaan länsimaisen menestyksen tehdasmuottiin, ovat syrjäytyneitä, mielenterveysongelmaisia, turhia ihmisiä.

Mutta kaikki ihmiset ovat yhtä turhia.

Ihminen tarvitsee taiteen tekemistä, tanssia, laulua, meditatiivista toimintaa. Aitoa kontaktia.

Ihminen voi huonosti, koska häneltä on riistetty tila olla ihminen. Ihminen teeskentelee, ettei hän tarvitse asioita, jotka ovat olleet ihmisen elämässä tuhannet vuodet. Ihminen luulee, että ne voi korvata materialla, ideapajautuksella ja rationalisoinnilla.

Sokea usko teknologian ja rationalisoinnin kaikkivoipaisuuteen on sairastuttanut ihmisen. Ja ihminen yrittää parantua sairaudestaan, milläpä muulla kuin teknologialla ja rationalisoinnilla: hankkimalla materiaa, nielemällä masennuslääkkeitä ja juttelemalla psykologille. Maksua vastaan.

Vähän kuin yrittäisi parantua krapulasta juomalla lisää viinaa.

Koska tämä on se, mitä fossiilikapitasmi ihmiselle tarjoaa. Haava, ja sen päälle muovinen laastari, jonka alla haava jatkaa mätänemistään.

Kaikki elämä ei ole elämisen arvoista.

Vesilintu lentää ja ääni kaikuu surroundina ympäri järveä, mutta ketään ei näy.

Ka, ka, ka, ka, kak-karaa, kak-kak-karaa, kak-kak-karaa

Ihminen voi pahoin, koska hänet on irrotettu luonnosta, ja hän on alkanut kuvitella olevansa kovinkin tärkeä. Ja että toiset ovat tärkeämpiä kuin toiset. Ja kun ihminen kokee, ettei hän jonkun mittarin mukaan olekaan tärkeä, hän joutuu kriisiin. Kapitalistinen doktriini sanoo:

Sinusta ei ole hyötyä.

Narsisti näkee ihmiset hyötyesineinä.

Kaikkien omaan tärkeyteensä sairastuneiden tone polisoijien, internet-nillittäjien ja Linkedin-loordien kannattaisi välillä pysähtyä tänne ikuisuuden äärelle.

Kuikan näköinen otus ui kiitoradan päähän. Sitten se nousee ilmaan ja lentää tyylikästä matalalentoa veden pinnan tuntumassa. Tikkapariskunta koputtelee keloa. En saa taivasta vasten selvää lintujen väreistä.

Kello 9.18. Olen yhä laavulla. Alkaa sataa oikein kunnolla. Tällä hetkellä on kiva olla laavussa eikä teltassa.

Sateen päätyttyä käyn kiertämässä Mutkalammin. Polun varrelta löytyy vadelmia! Vielä ihan hyviä, paitsi märkiä. Ja hyttysiä. Kuorejärven ja Hevosjärven välissä on majavien pato.

Kello 12.19, laavu. Sataa aivan perkeleellisesti. Laavussa etualalla olevat kamat likaantuvat maasta kimpoavista kurapisaroista. Siirrän kamat kauemmas. Keitän lounaan ja kahvin.

Sateen päätyttyä lähden uudestaan retkelle. Kuorejärven pohjoispuolen kukkulat vaikuttavat houkuttelevilta. Kierrän järven itäkautta. Polkua ei ole, ja ranta ei ole kulkukelpoinen. Kiipeän kukkuloille. Maanpinnan kohouma on leveä, epätasainen ja kivikkoinen. En tiedä tarkkaa sijaintiani, mutta suuntaan kohti luodetta, jossa pitäisi ennen pitkää tulla polku vastaan.

Maasto on valtavaa kivenmurikkaa ja pientä jyrkännettä toisensa perään. Kulkeminen on vaivalloista. Mutta maisemat ovat hienoja, eikä täällä ole ketään.

Kontrollifriikkiys iskee, ja alkaa hieman ahdistaa, etten tiedä missä olen. Vaikka koko kansallispuisto on niin pieni, ettei sinne ole mahdollista eksyä kovin perusteellisesti. Ainakaan jos on kompassi.

Kallioilla kasvaa meheviä mustikoita. En jää poimimaan niitä, koska en tiedä kauanko kestää löytää polulle.

Lopulta saavun Kaakkolammille, jonka vierestä polku menee. Paluumatkalla ohitan nuoren pariskunnan ja koiran, sekä oletetun perheen, joilla ei ole edes päiväreppuja mukana.

Klo 17.18 olen takaisin laavulla. Akkua 75%. Ei tekstiviestejä. Laitan puhelimen takaisin lentotilaan. Laavulla ei ole kenttää muutenkaan.

Odotan, ilmestyvätkö nuoripari tai perhe paikalle. Eivät ilmesty.

Klo 19.46. Iltakaakao. Joku huutelee järvelle ihan vaan huutamisen ilosta. Silleen,

Huhuu ooh kaiku

Toivottavasti eivät tule tänne yöksi. Kumma kun pitää huutaa tauotta.

Mieli kaipaa vaeltamaan. Ajattelin että hengailukin olisi kivaa, erilaista vain, vähän kuin olisi kesämökillä. Mutta ehkä tää vaan ei ole mulle. Tulipahan kokeiltua. Huomenna paikan vaihto.

Eteneminen symboloi kaikkea.

Paikalle saapuu mies. Hän puhuu turkua.

– Huh meinas iha hiki tulla ku oli nii mäkine ja juurakkoine polku.

Menen lähes paniikkiin, että mitä tähänkin nyt pitää vastata, ja soperran jotain, että joo onhan se vähän ikävä, ja toinen suunta on helpompi. Mies huomaa, etten hallitse small talkkia, ja jättää enemmät chitchatit sikseen.

Mies on noin 30-40 -vuotias. Hänellä on kevyt reppu, yöpymiskamat ja teleskooppikävelysauvat. Lippalakki ja leirikenkinä crocsit. Vaaleanvihreä kota-mallinen teltta ja samaa sarjaa makuupussi. Varusteet näyttävät siltä, että ne on hankittu XXL:stä.

XXL-mies pohtii, uskaltaako hän pystyttää teltan kelon viereen, joka on juuresta laho ja näyttää siltä, että se voi kaatua milloin hyvänsä. Totean että olis kyllä aika huono säkä, jos juuri ensi yönä kaatuisi. XXL-mies etsii telttapaikkaa. Päätyy lopulta kelon viereen. Varmaan koska se on ainoa siedettävä telttapaikka.

Huhuu-tyyppien äänet kuuluvat taas.

Järvellä on tyyntä. XXL-mies säätää kamojensa kanssa. Tavallaan kiva saada “seuraa”, kuitenkin niin ettei tarvitse kuunnella hölötystä. Yksin reissaajat ovat siitä harmittomia, etteivät ne hölötä kenenkään kanssa, paitsi minun, ja minä voin lopettaa keskustelun silloin kun haluan.

Luin tai kuulin joskus, että kun lapsi ilmoittaa haluavansa jotain, jota ei voi sillä hetkellä saada, lapsen halu pitää ensin valitoida toistamalla se, ja vasta sen jälkeen sanoa ei. Esim.

– Minä haluan karkkia!
– Sinä haluat karkkia. Mutta nyt et voi saada karkkia. Tänään ei ole karkkipäivä.

Tällä tavoin lapsi kokee, että on tullut kuulluksi, ja että hänen halunsa on tullut ymmärretyksi.

Mietin onko small talkissa kyse samasta asiasta, toisen sanomisen validoinnista. Koska siinäkin pääsääntöisesti vain toistellaan toisen sanomisia eli kuitataan viestin perille meno. Kuten

– Niin se on (polku aika juurakkoinen).

tai

– Joo, niin olen (pysähtynyt poimimaan mustikoita).

Kuitenkaan toisen sanomisia ei saa toistaa sanasta sanaan, koska sekin olisi outoa, vaan pitää vähän varioida. Haastava laji tämä small talk.

XXL-mies pukee päähänsä eränvihreän pipon, joka on hänen ainoa eränvihreä varusteensa, ja sytyttää tupakan.

XXL-mies tulee chattaamaan jotain. XXL-mies selittää retkeilysuunnitelmistaan, mitä puistoja hän aikoo kiertää tässä viikon aikana, ja miten Oulangat sun muut on ihan täynnä ihmisiä. XXL-mies tietää kertoa, että huhuu-huutajat ovat frankriikkien seurue, jotka ovat valloittaneet Heretyn sekä Kannuslahden hoodit ja huutelevat toisilleen lahden yli. Mietin voiko ääni kuulua sieltä tänne asti.

– Venäläise varsinki jättää kaikki paikat iha kamalaa kuntoo

XXL-mies sanoo, ja heittää savuavan tupakantumpin nuotiopaikkaan.