Oikeus kiusaamiseen

Olen mykistynyt, lamaantunut ja masentunut ihmisten typeryydestä. Muun muassa siitä, miten kaikkien aikojen epäpätevin hallitus vie tätä maata täyttä vauhtia päin helvettiä. Tulevaisuus on täällä. Elämme jo nyt orwellilaisessa dystopiassa.

Epäpätevät ihmiset johtamassa lammaslaumoja.

Koitan kuitenkin unohtaa sen hetkeksi, jotta voin keskittyä kirjoittamaan aiheesta, joka on lojunut pöytälaatikossani jo jonkin aikaa. Tämä ihmiskunnan typeryyden osa-alue on rakenteellisen epätasa-arvon suojassa tapahtuva kiusaaminen. Kiusaamisella tarkoitan tässä kaikkea naisiin kohdistuvaa syrjintää, häirintää, seksismiä ja epäkunnioittavaa kohtelua. Seksuaalinen häirintä on sen yksi ilmentymä ja #metoo vain yksi jäävuoren huippu.

Rakenteellinen epätasa-arvo asuu syvällä ihmisten selkärangassa. Se ulottuu aivan kaikkeen: päätöksentekoon, lainsäädäntöön, työpaikkoihin, uramahdollisuuksiin, talouteen, taiteeseen, kulttuuriin, ihmissuhteisiin ja seksiin. Ilmiö selittää, miksi esimerkiksi oikeusministeri Häkkäsen mielestä suostumuksen puute raiskauksen perusteena on “elämälle vieras”, miksi perhevapaauudistuksesta ei tullut mitään, tai miksi terveydenhuollon toimivuus lasketaan sen varaan, että naisvaltaisella alalla työntekijät loputtomasti joustavat.

Jotta ilmiötä voitaisiin ymmärtää paremmin, täytyy ensin ymmärtää jotain naisen asemasta yhteiskunnassa, eli mitä naisilta odotetaan. Ja se on jotain aivan muuta kuin mitä miehiltä odotetaan.

Kun hoitajat kieltäytyivät tekemästä ylitöitä, he olivat ahneita, itsekkäitä ja vaaransivat toiminnallaan ihmishenkiä. Mihin tällainen paheksunta perustuu? Siihen, että naisten oletusarvoisesti kuuluu joustaa, uhrautua ja asettaa yhteiskunnan ja muiden ihmisten tarpeet omiensa edelle. Tämä on ns. moraalin nollataso. Siitä ei erityisesti palkita, se ei ole mitään ylimääräistä, niin vain kuuluu naisten tehdä. Jos naiset eivät sitä tee, he syyllistyvät moraalittomuuteen.

Epäilemättä, jos kaikki naiset lakkaisivat tekemästä sitä näkymätöntä työtä, jonka heidän oletetaan tekevän ilman korvausta siksi, että se työ nyt vain jotenkin luonnonlakien sanelemana kuuluu naiselle, yhteiskunta romahtaisi. Tätä työtä kutsutaan englanniksi termillä emotional labor, ja se avautuu parhaiten lukemalla tämä aiheesta koostettu keskusteluketju. Aihe ansaitsee oman käsittelynsä, joten en mene nyt siihen syvemmälle.

Tullakseen hyväksytyksi yhteisössä ihmisen on käyttäydyttävä tiettyjen sääntöjen mukaan. Nämä säännöt eivät ole kaikille samat. Seksismi on muun muassa sitä, että naisille ja miehille on eri käyttäytymissäännöt. Pärjätäkseen yhteiskunnassa naisen on ymmärrettävä oma asemansa sosiaalisessa hierarkiassa ja käyttäydyttävä sen mukaan. Jos nainen pitää itseään tasa-arvoisena miesten kanssa ja käyttäytyy sen mukaisesti, hän joutuu uhraamaan urakehityksensä, perhe-elämän ja yhteisön hyväksynnän.

Miettikää vaikka sitäkin, voisiko nainen esittää julkisesti sellaisia lausuntoja kuin Jörn Donner ja selviytyä siitä vain lievällä paheksunnalla ja olankohtautuksilla, tuo nyt on tuommoinen? Vaikka nämä käyttäytymissääntöjä rikkovat ääritapaukset olisivat kuinka yksittäisiä, jostain syystä he ovat aina miehiä. Sama ilmiö toistuu vähemmän räikeässä muodossa läpi yhteiskunnan, ja siksi sitä on vaikeampi huomata. Yliampuva provokaatio on helppo huomata.

Kyse ei ole siitä, että naiset olisivat jotenkin moraalisina olentoina luonnostaan parempia kuin miehet. Kyse on siitä, millaista käyttäytymistä yhteisö sallii naisille ja millaista miehille.

Monet minunkin tuntemistani miehistä, jotka pitävät itseään feministeinä, rationaalisina ja oikeudenmukaisina tyyppeinä, lankeavat tiedostamattaan seksismiin eli ihmisten eriarvoisena kohtelemiseen sukupuolen perusteella. He sallivat miehille eri asioita kuin naisille. Nainen, joka ei alistu sosiaalisiin hierarkoihin ja perinteiseen naiselle asetettuun sukupuolirooliin, on lähtökohtaisesti hankala tyyppi, vaikka hän käyttäytyisi samoin kuin hyvänä tyyppinä pidetty mies. Nainen voi olla hankala tyyppi jo pelkästään siksi, että hän ei jatkuvasti hymyile, myötäile ja näytä nätiltä, kuten naisen kuuluu.

Yksi naisille asetetuista käyttäytymissäännöistä on yhteisön ja muiden ihmisen tarpeista huolehtiminen omiensa kustannuksella, erityisesti miesten varjeleminen epämukavuudelta ja negatiivisilta tunteilta. Naiselle ei sallita, että hän pitää kiinni omista rajoistaan, vaikka hän kohtelisi muita ihmisiä lähtökohtaisesti kunnioittavasti ja tasa-arvoisina. Naisen kuuluu alistua kiusaamiseen, pistää omat tarpeensa viimeiseksi, joustaa rajoistaan, ja itsensä kustannuksella suojella kiusaajaansa sekä julkiselta häpeältä että ääliömäisyytensä kohtaamiselta.

Naisten on varjeltava miehiä heidän omien tekojensa negatiivisilta seurauksilta. Tällainen käyttäytymissääntö mahdollistaa ja ylläpitää kiusaamista. Muun muassa seksuaalisen häirinnän.

Kiusaajan varjelu negatiivisilta tunteilta on mennyt äärimmäisyyksiin, joka saa ihmiset näyttämään tunnetaidoiltaan lastentarhaikäisiltä. Jos en ole alistunut epäkunnioittavaan kohteluun vaan olen tuonut sen ilmi, minua on kritisoitu negatiivisuudesta, väärästä äänensävystä yms. Jos olen huomauttanut miesselittäjälle, että olen muuten perehtynyt tähän asiaan vuosikausia ja tiedän tästä asiasta aika paljon, olen saanut kritiikkiä käyttäytymisestäni. Naisen kuuluu hymyillä, nyökytellä ja sanoa “Ihanko totta?”, koska muuten miesselittäjä voi tuntea itsensä typeräksi ja hänelle voi tulla paha mieli. Nainen ei saa tuoda omaa asiantuntijuuttaan esille. Mies ei saa joutua tilanteeseen, jossa hän huomaa olevansa väärässä, ja että nainen tietää aiheesta enemmän kuin hän. Heikkoitsetuntoiset miehet kokevat pätevän naisen uhkaksi statukselleen.

Varsinkin pahemmissa kiusaamis- ja häirintätapauksissa on älytöntä vaatia uhrilta, että palaute pitäisi antaa nätisti, niin ettei kiusaaja vain joutuisi kohtaamaan sitä tunnetta, jonka hän käyttäytymisellään uhrissa aiheuttaa. Ja tuolla tavoin et kyllä saa asiaasi edistettyä.

Lainaan tähän Anna Kontulan facebook-päivitystä (korostus minun):

Tämähän juuri lienee koko kampanjan pointti: että eräät vuosikymmeniä normaalina pidetyt sukupuolittuneen vähättelyn tavat eivät saisi olla normaalia. On selvää, että jos on ikänsä pitänyt seksuaalista häirintää normaalina osana vuorovaikutusta, nyt on hämmentynyt olo. Se ei kuitenkaan tarkoita, että jokin olisi ”mennyt yli”, vaan että jokin ehkä viimein alkaa mennä perille.

Ei siis huolta, se on ihan hyvää hämmennystä. Kun sitä vähän aikaa sietää, alkaa todennäköisesti vähitellen oppia sellaisia vuorovaikutuksen tapoja, jotka eivät sisällä seksuaalista häirintää.

Normaali on juuri se joka pitää muuttaa. Normaali on moraalin nollataso. Normaali käyttäytyminen ei suinkaan tarkoita oikeudenmukaisuutta. Normaali on se, minkä yhteisö sallii. Jos yhteisö sallii häiriköijälle seksuaalisen häirinnän ja vaatii uhrilta alistumista, silloin seksuaalinen häirintä on normaalia. Jos yhteisö ei sitä salli, sitä ei tapahdu. Häiriköijä oppii, että jos hän käyttäytyy sillä tavoin, hän tulee suljetuksi yhteisön ulkopuolelle.

Tämä pätee kaikkeen kiusaamiseen, epäkunnioittavaan kohteluun ja seksismiin.

Miesvaltaisessa ryhmässä kukaan ei huomaa, kun mies kohtelee minua töykeästi. Mutta jos vastaan hänelle samalla mitalla, se kyllä huomataan, ja saan palautetta käytöksestäni. Sivustaseuraaja ei huomaa töykeää käytöstä, silloin kun se ei kohdistu häneen itseensä, tai kun hän pitää sitä normaalina.

“Vittuilukiintiöni on nyt tullut täyteen. Olen sietänyt elämässäni ihan hirveästi. Minut on kasvatettu kiltiksi niin kuin 60–70-luvun tytöt usein ovat. Sellaiseksi, joka aina huolehtii, ettei muille tule paha mieli. Viis omasta pahasta mielestä.” – Anna-Leena Härkönen

Olen saanut vilpittömän hyvää tarkoittavia neuvoja, että nyt kyllä kannattaisi tästäkin vääryydestä olla hiljaa, poltan vain siltoja ja tulen katumaan tätä, ja minun pitäisi ajatella väärinkohtelijan (henkilön tai yhteisön) etua.

Monesti olen kyllä ajatellutkin. Aivan liian monta kertaa olen varjellut kiusaajiani itseni kustannuksella. Olen usein katunut, että en ole avannut suutani jostain vääryydestä. Sitä, että olen avannut suuni jostain vääryydestä, en ole vielä toistaiseksi katunut.

Jos henkilö tai yhteisö romahtaa totuuden tiedostamiseen, ehkä sen kuuluukin romahtaa. Joskus täytyy tuhota vanhaa, jotta voi rakentaa uutta.

Neuvojat ovat olleet omalla suhteellisella mittarillani älykkäitä ja tiedostavia miehiä, jotka varmasti pitävät itseään tasa-arvon kannattajina. Kuitenkaan he eivät ole tiedostaneet sitä, että tosiasiassa he ovat vaatineet minua alistumaan kiusaamiseen, seksismiin ja töykeään kohteluun – hiljaisesti hyväksymään epätasa-arvon ja osaltani ylläpitämään sitä olemalla hiljaa. He vaativat minua ylläpitämään itseäni sortavia valtarakenteita.

Seksismi on niin syvällä ihmisten selkärangassa, etteivät tiedostavatkaan tyypit sitä huomaa, jos eivät itse joudu sen kohteeksi. Eivätkä he huomaa itse harjoittavansa sitä. Omien puutteidensa kohtaaminen on tietysti epämukavaa. Joillekin se voi olla mahdotonta, jos itsetunto on niin heikolla pohjalla, että ego murenee sen asian tajuamiseen, ettei olekaan moraalisesti ja älyllisesti täydellinen ja tiedostava ihminen.

Keskustelua vaikeuttaa yletön aiheesta syyllistyminen. Epäkohtia ei voi tuoda esiin ilman, että joukko ihmisiä ottaa sen henkilökohtaisena syytöksenä ja puolustautuu hampaat irvessä hyökkäämällä, että kyllä naisetkin sitä ja tätä.

Rakenteellinen epätasa-arvo ei itsessään ole kenenkään yksilön syytä. Se on ideologia johon meidät kaikki on kasvatettu, ja on aivan ymmärrettävää, että olemme huomaamattamme eläneet sen mukaan ja toistaneet itsellemme ja muille haitallisia käyttäytymiskaavoja. Emme huomaa myöskään ilmaa jota hengitämme, ellei siinä ole jotain tavallisesta poikkeavaa, esimerkiksi hajua. Mutta ilmakin on mahdollista huomata, jos erityisesti keskitymme havainnoimaan sitä. Rakenteellinen epätasa-arvo on mahdollista tiedostaa ja murtaa. Kaikki lähtee kasvatuksesta. Jokainen aikuinen on omalta osaltaan vastuussa siitä, että ottaa asian pohdintaansa ja tarkkailee omaa käyttäytymistään ja valintojaan. Helppoa on toimia rutiinilla ajattelematta kuten aina ennenkin. Vaikeaa on ajattelu ja muutos.

Kiusaaminen loppuu sillä, ettei yhteisö enää hyväksy kiusaamista. Kiusaajalle on tultava seuraamuksia. Kun kiusaamista tapahtuu, se sanotaan ääneen. Jos ei kiusaaja kykene parantamaan tapojaan, hän saa lähteä.

Maailmaa repivät vastakkaiset voimat. Samaan aikaan kun hallitus epätoivoisesti yrittää taannuttaa yhteiskunnan takaisin 1800-luvulle, feminismi vahvistuu ja murtaa aiemmin näkymättömiä ikiaikaisia valtarakennelmia.

Uusi vuosi, vanha meno

Se on sitten uusi vuosi 2018 jos joku ei vielä huomannut. Kirjoitan sen väärin ainakin pari seuraavaa viikkoa.

Istuva presidentti piti perinteisesti puheen, jota sitten lingvistit, historioitsijat ja sen semmoiset analysoivat pitkin medioita, että mitäköhän presidentti mahtoi milläkin sanomisillaan tarkoittaa, kuin hän olisi mikäkin ulkoavaruuden suurlähettiläs Kosh.

Koska olen lähestulkoon kaiken maailman dosenttien veroinen ajattelija, ajattelin minäkin vähän kommentoida Niinistön puhetta. Tai sitä ei-puhetta.

Ei sanaakaan sotesta tai työttömien raippalaista. Sen sijaan presidentti oli huolissaan velkaantumisesta. Voi voi.

Meni taloudessa sitten miten hyvänsä, on tärkeää ylläpitää huolta velkaantumisesta, jotta köyhempi kansanosa ymmärtää, että juuri heidän on viimeisillä roposillaan pelastettava Suomi velkaantumiselta, ja selkänahasta höylääminen on kipeää mutta välttämätöntä nähkääs, ja mitä kipeämpää sitä enemmän pääsette luterilaiseen taivaaseen, senkin idiootit, ja tämä on teidän omaksi parhaaksenne, se on vaan välittämistä, koska joka vitsaa säästää se lastaan vihaa, ja paluu orjatyömarkkinoihin on kuulkaatten hyvä idea, ja tulitteko muuten ajatelleeksi, että kyllähän kaikissa työttömyysturvamalleissa kuritetaan työtöntä öhö höö, ette muuten saleen keksi mitään yhtä nokkelaa, ja lisättiin muuten poliisin resursseja, koska parempien ihmisten turvallisuus on nyt enemmän uhattuna kasvavan eriarvoistum siksi, että k-kaupasta saa nelosta.

Tolkun presidenttiydessä on sellainen hankaluus, että ei voi sanoa mitään eikä voi olla mitään mieltä. Maksimaalinen kansansuosio vaatii uhrauksensa, eikä varmaan ole helppoa olla ulosanniltaan laimennettu vesimeloni. Toisaalta olemme myös nähneet eräänlaisen toisen ääripään. Ihme etteivät Trump ja Niinistö annihiloineet toisiaan kätellessään viime syksynä.

Ääritolkullisuus kunniaan.

“Historian suhteen on uskallettava olla rehellinen, sillä vain rehellisyys luo pohjan luottamukseen. Yhteisö on vahva, jos se kykenee käsittelemään myös kipeitä asioita. Menneisyyden kanssa on hierottava sovintoa.”

– Presidentti Sauli Niinistö

Entäs onko nykyisyyden ja tulevaisuuden suhteen oltava rehellinen? Rehellisyydestä puhuminen on tietysti suuri vitsi, vähemmän hauska sellainen, nykyisen hallituksen tapauksessa, joka on rikkonut suunnilleen kaikki vaalilupauksensa, kutsuu hyvinvointivaltion purkutoimenpiteitään orwellilaisesti aktiivimalliksi, valinnanvapaudeksi ja niin edelleen, ja teeskentelee, ettei kuule eikä näe asiantuntijoita, jotka toistavat, että älkää nyt hyvät ihmiset helvetissä tehkö noin, ja tämä on muuten perustuslain vastaista.

Aktiivimalli lisää työpaik umm katso, nelosolut! Laa laa! Keksikää ite parempi sitten!

Jotenkin tulee mieleen se klassinen pyörätielle pysäköijä, joka puolustautuu argumentilla “Mihin mä sitten parkkeeraan?” ikään kuin olisi minun tehtäväni etsiä hänelle laillinen parkkipaikka eikä hänen tehtävänsä, tai ikään kuin parkkipaikka viiden metrin säteellä kohteesta olisi ylipäätään joku ihmisoikeus.

Siinä suhteessa kuin byrokratian lisääminen ja työttömien toimeentulon heikentäminen lisää työpaikkoja, vaihtoehtoja ei ole vaikea keksiä. Palkataan TE-toimistoon henkilöitä vaikka rei’ittämään konfettia työnhakijoiden raporteista, jota voidaan sitten sadettaa istuvan presidentin päälle hänen koko kansan vaalikiertueellaan.

[KANSA HURRAA]

Papereiden rei’ittely tyydyttäisi luterilaisten moralistien ahdistuksen siitä, että kun jotkut viheliäiset työttömät, nuo moraalittomat pikku kakkiaiset, eivät innosta hihkuen halua vastaanottaa työtä, joka heikentää heidän toimeentuloaan entisestään, ihan vaan työn tekemisen ilosta, kuten kunnon luterilaisen kuuluu, koska työn tekeminen on itseisarvo, oli siitä sitten ihmiskunnalle hyötyä tai ei, taikka haittaa. Kyllä näistäkin työttömistä vielä saadaan kunnon kansalaisia, kun heidät oikein isän kädestä piiskataan haluamaan sitä työtä. Osaisivat arvostaa sitä, että minunkin isoisoisälläni oli kyllä rankkaa, kun peltomaa oli jäässä, kunnes hän 30 asteen pakkasessa paljain kätösin vastatuuleen hiihtäen perusti jonkun holding-yhtiön, että ihan omaa ansiotani kuulkaa on, ja kyllä se on itsestä kiinni.

Luterilainen moraali on sumentanut järjen tässäkin. Ei työn tekeminen ole itseisarvo. Hyvinvointi on itseisarvo. Ei Sipilän ja hänen sukulaistensa hyvinvointi, vaan mahdollisimman monen ihmisen hyvinvointi. Sitä varten on muun muassa ratkaistava ilmastonmuutos ja nälänhätä.

Tietenkään työttömien kurittaminen ei luo lisää työpaikkoja. Kun köyhän toimeentuloa heikennetään entisestään, se korkeintaan alentaa kynnystä ottaa vastaan työtä paskoilla ehdoilla. Kyseessä on siis halpatyömarkkinoiden ja köyhän työväenluokan laajentaminen (nämähän ovat jo olemassa). Lisää ihmisiä, jotka joutuvat käyttämään kaiken aikansa raatamiseen, mutta eivät tule siitä saatavalla korvauksella toimeen. Lisää ihmisiä, jotka ennen pitkää sairastuvat, koska heille ei jää vapaa-aikaa lepäämiseen, itsestään huolehtimiseen ja ihmisarvoiseen elämään. Kyseessä on siis hyvinvointivaltion alasajo, paluu jonnekin viime vuosisadan alkupuolelle.

Historia on opettanut, että tämä ei ole kestävä ratkaisu. Se ei ole kenenkään, edes kapitalistin etu pitkällä tähtäimellä. Kun eriarvoistuminen lisääntyy, edes poliisin resurssien lisääminen ei ratkaise asiaa.

Ihmiskunta on kohtaamassa sellaisia haasteita, että niistä selviytymiseen tarvitaan kaikkien kykenevien panos. On käsittämättömän typerää tuhlausta, että merkittävä määrä ihmisiä joutuu käyttämään aivokapasiteettinsa sen murehtimiseen, mistä saa rahat seuraavan päivän ateriaan, vuokraan ja lääkkeisiin. Kun ei sen tarvitse olla niin.

Perustoimeentulon turvaaminen, koulutukseen panostaminen ja eriarvoisuuden vähentäminen ovat investointeja. Ne ovat välttämättömiä. Ihmisresurssit on saatava tehokkaammin käyttöön. Ei rikkaiden rikkauksien lisäämiseksi, vaan kaikkien hyvinvoinnin lisäämiseksi.

Uusi vuosi symboloi muutosta. Muutos kyllä tapahtuu, mutta hitaasti. Olemme kattilassa keittyviä sammakoita. Jos on syntynyt kattilaan, ei välttämättä edes tajua että jokin on pielessä. Valitettavasti tajuamiseen tarvitaan yleensä katastrofi. Silloin on usein liian myöhäistä.

Rituaalivapaata Joulua

Kun olin noin 5-vuotias, äitini ja iltapäiväkerhon täti pyysivät minua esiintymään iltapäiväkerhon joulujuhlassa. Aluksi kieltäydyin kunniasta. Mutta kun maanittelu jatkui, lopulta suostuin, koska halusin miellyttää aikuisia. Asia tuntui olevan heille hyvin tärkeä.

Tässä elämää suuremmassa juhlatilaisuudessa sitten pönötin joulukuusen edessä ja vedin a cappella Joulupuu on rakennettu, kaikki kolme ensimmäistä säkeistöä, tiukasti suoritukseen keskittyen. Varmaan tosi söpöä. Itselle se oli jännittävintä ikinä.

Yleisöystävällisyyden nimissä kolme säkeistöä on riittävä määrä biisille, jonka ainoa rytmillinen haaste on kaksi kappaletta kahdeksasosanuotteja.

Muistan hämärästi tuolloin kelailleeni jotain sellaista, että onko oikein laulaa kiitos sulle Jeesuksemme, jos ei oikeastaan usko Jeesukseen. Ja että miten niin Jeesus tuli vieraaksemme, eihän tullut. Ja ainakaan kuvitteellinen Jeesus ei todellakaan ole paras joululahjamme.

Joululaulujen sanat on muutenkin outoja. Kuten Salla huomautti twitterissä, ei vältsiin ole kovin hyvä idea esim. päästää vankeja vankiloistaan. Paitsi ehkä silloin, jos he ovat poliittisia vankeja. Tai jos he ovat joutuneet putkaan poliisiauton valokuvaamisesta.

Lapsena minulla oli tapana istua pimeässä huoneessa ikkunan ääressä ja katsella kaupungin valoja. Kerran näin kun joulupukki saapui paikalle polkupyörällä. Mielestäni se oli hyvin hauskaa.

Joulupukin vierailu olikin sitten aina varsin kiusallinen tapahtuma, mikä ei ehkä vähiten johtunut siitä, että pukkina oli usein esiintymistaidoiltaan vähemmän suvereeni teini-ikäinen partiopoika. En ymmärtänyt, miksi minun pitäisi laulaa jollekin tuntemattomalle tyypille, saati istua hänen polvelleen (ew, creepy). Kaiken huippu oli se, kun joku random pukki tiesi nimeni lisäksi harrastuksistani ja muusta elämästäni. Koin että yksityisyyttäni oli vakavasti loukattu, ja että olin joutunut suuren petturuuden uhriksi.*

Nämä rituaalit ovat teidän omaksi parhaaksenne, lapsukaiset.

Eräänä vuonna sitten ehdotin, että voitaisiinko joulupukin tilaamisesta jo luopua, koska ketä se oikeastaan palvelee. Sain ehdotukseni läpi.

Muuten. Tietäkää, että joulupukilla kuuluu olla juutinvärinen parta ja muutenkin vähän nuhjuinen olemus. Cocacolapukin sädehtivä pepsodent-look valkoisine kikkarapartoineen on valheellinen. Joulupukin kuuluu myös olla laiha, vähäsanainen ja hieman kiusaantunut sosiaalisissa tilanteissa.

Tänäkään vuonna en onnistunut välttämään pukkia, sillä hän päivysti salakavalasti S-marketin porttien takana jakelemassa karkkeja. Siis niiden porttien, joista voi kulkea vain yhteen suuntaan, minkä jälkeen pakeneminen on myöhäistä. Mielestäni joulupukit pitäisi sijoittaa niin, että ne voi halutessaan kiertää kaukaa, kuten muutkin feissarit.

En myöskään ymmärtänyt, miksi jouluna ei voi syödä tavallista ruokaa, vaan pitää syödä pahoja jouluruokia, tai miksi pitää antaa lahjaksi jotain tarpeetonta roinaa. En ymmärrä sitä vieläkään. Tai no, tavallaan ymmärrän. Kunnon ihmisen kuuluu harjoittaa joulurituaaleja, koska muuten lapset varmaankin pettyvät, ja lisäksi joku voisi ajatella ettei se mulkku rakasta perhettään. Kauppaketjujen aivopesu.

Kelatkaa muuten, jos joulupukkiperinteen sijaan meillä olisikin jeesusperinne. Jeesukseksi pukeutunut tyyppi tulisi käymään kotonanne ja jakelemaan lapsille aineettomia “parempia” joululahjoja. Tämä olisi tietysti niiden etuoikeutettujen kakaroiden omaksi parhaaksi ja auttaisi heitä eheytymään materialismin viheliäisestä vitsauksesta.

Näin aikuisena ihmettelen vain sivusta, kun ihmiset vapaaehtoisesti stressaavat itsensä kuoliaaksi joulun suorittamisen paineessa. Ikään kuin joku heitä aseella uhaten siihen pakottaisi, tai vaikka työpaikka lähtisi alta, tai maailma räjähtäisi, jos ei rituaalit ole asianmukaisesti suoritettuna.

Itse en jaksa hinkata mitään kaakeleita, joten tavallisesta poikkeavana siivouksena suoritin rituaalipuhdistuksen kahvinkeittimelle ja vedenkeittimelle. Kahvinkeitin puhdistui synneistään. Vedenkeittimen kanssa mokasin ja kaadoin vahingossa etikat pois ennen kiehauttamista. Ehkä uusi yritys sitten ensi vuonna, kun Jeesus syntyy seuraavan kerran.

Kerran menin jouluna Malmin hautausmaalle. En mennyt toista kertaa. Kehä ykköselläkin on vähemmän autoja. Hietaniemen hautausmaalla autoilu on jonkin verran rajoitetumpaa, mutta sielläkin ajellaan joka vuosi yhä enemmän peltikotteroilla pitkin puistokäytäviä.

Oulussa auto on jätettävä hautausmaan porttien ulkopuolelle. Helsinki on autokaupunki, jossa edes hautausmaa ei ole rauhoitettu autoilulta. Olen luullut, että hautausmaalle tullaan hiljentymään, mutta siitä autorallista on kyllä hiljentyminen kaukana. Ilmeisesti hautausmaalle ei tulla hiljentymään vaan suorittamaan joulurituaali, jolla ilmennetään kunnon ihmisyyttä. Drive-in hautausmaa ja teleskooppisytkäri, niin voit suorittaa vainajien muistelon poistumatta autosta lainkaan.

[Tähän väliin hyviä muistoja joulusta] Lumiukko on hieno animaatio!

Vuoden lopulla on joskus (siis joskus) kiva miettiä, mitä kaikkea on tullutkaan puuhattua. Kahteen viime vuoteen on mahtunut paljon kaikenlaista, hyviä, huonoja ja isojakin juttuja. Perustin mm. tämän blogin (hyvä juttu, ei kovin iso juttu). Joistain muista jutuista saatan ehkä joskus kertoa, tai sitten en. Nyt olen kiitollinen ystävistä, itsenäisyydestä, kodista, terveydestä ja esittävistä taiteista. Taiteen voima niissä hyvissä jutuissa on ihmeellinen.

Toivotan kaikille rauhaisaa joulua. Muistakaa elää.

*) Joulupukin tiedustelutoimisto sijaitsee nykyään Tikkakoskella.

Oikeusvaltion rappio

Eilen blogin kävijämäärä oli toiseksi korkein ikinä, vaikka en ole kirjoittanut mitään puoleen vuoteen. Ajattelin, että josko tänne sitten pitäisi kirjoittaakin jotain, kun kerta olen niin tavattoman kiinnostava ihminen. Paitsi että kohu on jo laantunut ja samoin kävijämäärä, joten enköhän voi rauhassa jatkaa kirjoittelemista lähinnä itselleni sekä pienelle yleisölle.

Piti kirjoittaa seuraavaksi Pariisin liikenteestä, mutta sitten tulikin kaikkea muuta tekemistä.

Jos joku ei siis tiedä, mistä on kyse, niin tästä. Harkitsin kyllä, teenkö asiasta julkisen vai en. Tiesin että paskaa tulee niskaan, mutta sitä nyt tulee aina kun naisena esität mielipiteitä tai sanot jotain ääneen. Ylipäätään elämässä on vähemmän ongelmia noin yksilön navasta käsin katsottuna, mitä enemmän yrittää miellyttää kaikkia, vaikenee epäkohdista ja antaa öykkäröinnin tapahtua. Mutta tällaiset tolkun lampaat mahdollistavat kaikenlaisen kiusaamisen, kansalaisoikeuksien murentamisen ja pahimmillaan poliisivaltion. Poliisin mielivallasta ei saa vaieta.

Ei ole mukavaa joutua putkaan, mutta pidän silti koko keissiä enemmän huvittavana kuin pöyristyttävänä. En ole mitenkään yllättynyt poliisin mielivaltaisesta toiminnasta. Kyllähän se silti vähän järkytti kun poliisi heitti minut putkaan, kun olin kaikessa rauhassa matkalla kotiin.

En varmasti ole ensimmäinen ihminen joka joutuu putkaan ihan vaan siksi, että poliisi haluaa näyttää, kuka määrää. Voin vain etäisesti kuvitella miten epäreilua kohtelua saavat esimerkiksi ei-kantasuomalaiset. Vaikkapa kai minäkin edustan naisena ja polkupyörällä liikkuvana jotain marginaalia, kun normaali suojeltava ihmislaji on keski-ikäinen, keskiluokkainen, valkoihoinen, autoa ajava mies. Jolla ei ainakaan, btw, ole koskaan mitään ongelmaa poliisin kanssa joten jos jollain on, kyllä sen täytyy olla ihan omaa syytä. Tai jos natsi hyökkää kimppuusi niin sekin on omaa syytäsi, mitäs menit harjoittamaan perustuslain mukaista sananvapauttasi senkin tollo.

Kuinka idioottimaisen tietämätön ihminen voi olla omasta etuoikeutetusta asemastaan.

Putkareissu nyt ei ollut kovin ihmeellinen enkä joutunut olemaan siellä kovin kauan. Mitä nyt poliisi sotki kameraani tahallisesti laittamalla kurakengät sen päälle. Tai onhan toki myös mahdollista, että kyse ei ollut tahallisuudesta vaan jostain typeryyden syvemmästä asteesta, jota en voi ymmärtää, koska olen niin helvetin akateeminen. Siitä olin hieman yllättynyt, kuinka monta virka-asuista tyyppiä asemalla seisoskeli tekemättä yhtään mitään. Ehkä he päivystivät siinä minua varten, koska olin vaarallinen rikollinen. Resurssipulaan nähden sain poliisilta melkoiset määrät huomiota.

Harmillisesti minulla ei ole putkasta yhtään valokuvaa, sillä kaikki tavarani otettiin pois. Edellisiltä vangeilta ei ainakaan ollut otettu kyniä pois, sillä seinät olivat täynnä raapustuksia, muun muassa:

KYTÄT ON NATSISIKOJA

I LOVE JANI

Putkassa kulutin aikaani mm. tekemällä kyykkyjä, koska olen nähnyt elokuvista, että suljetussa kopissa kuuluu urheilla. Ja sit olin ihan kuin Sarah Connor. Leuanvetotanko puuttui, mikä oli lievä pettymys, mutta tavallaan ymmärrettävää.

Putkareissua enemmän ahdisti klikkiuutisena oleminen. On yksi asia postata tarina julkisesti. Ja toinen asia, että postaus saa 1300 jakoa ja juttu on Hesarin luetuimpien ykkösenä yli vuorokauden. Ja kuulemma vilkkui jossain metrojen näyttötauluillakin (itsehän kuljen pyörällä). En odottanut ihan sellaista julkisuutta. Kelatkaa muuten, että mitä jos 1300 jaon jälkeen vaan päättäisin poistaa koko ketjun. Minulla olisi täysi vapaus se tehdä. Olishan se vähän tylyä.

Miltä tuntuu olla klikkiuutinen? Ahdistavalta. Mutta poliisin mielivallasta ei saa vaieta.

Pidän whataboutismia ja “maailmassa on pahempiakin ongelmia” paskimpina argumentteina ikinä. Aina on pahempia ongelmia. Mutta silti tekisi mieli täältä koko farssin keskipisteestä käsin ihan vähän saarnata, että ihanko totta olette yllättyneitä, ja meillä on täällä hei muuten esim. ilmastonmuutos, tai että voisitteko pöyristyä yhtä innokkaasti aina kun autoilija ajaa pyöräilijän yli ja poliisi keskeyttää esitutkinnan, koska tärkeä yleinen tai yksityinen etu ei sitä vaadi.

Se on vain sellainen pieni fiilis. Ja tämän sanottuani totean, että tämä tapaus on yksi palanen matkalla fasistiseen yhteiskuntaan, ja on tärkeää, että ihmiset huomaavat kun se tapahtuu. Sellaisessa valtiossa ei oikeasti halua elää kukaan.

Ihmisiä siis kiinnostaa, mikä on tietysti hyvä juttu ja mistä olen kiitollinen. Toivottavasti he tulevat paikalle pöyristymään uudestaan sitten kun häviän kaikki kantelut sun muut. Odotukset eivät nimittäin ole kovin korkealla. Tässä maassa poliisin sana voittaa kansalaisen sanan, ja silloin ihminen on syyllinen kunnes toisin todistetaan. Pitäisi oman oikeusturvansa takia aina ulkona liikkuessaan tallentaa elämäänsä jollain google laseilla poliisin mielivallan varalta. Olisikohan silmälasit muuten takavarikoitu ennen putkaan heittämistä? Hmm.

Se mistä mun oikeastaan piti kirjoittaa, oli ihmiset.

Ihmiset, jotka vaativat omien perusoikeuksiensa rajoittamista, kuten liikkumisvapauden ja mielipiteen ilmaisun vapauden rajoittamista. Ihmiset, jotka ovat sitä mieltä, että vaatimus kantaa henkilötodistusta mukana aina ulkona liikkuessaan olisi vaan ihan kohtuullista ja oikein, ja joille ei tule edes mieleen, että kaikilla ei välttämättä ole edes varaa henkilötodistukseen. Ihmiset, joiden mielestä vähimmällä pääset kun alistut nöyrästi kiusaamiseen ja mielivaltaan ja annat öykkäreiden rellestää vapaasti, koska muuten voisi tulla konflikti. Ihmiset, jotka kävelevät ohi eivätkä ainakaan sekaannu, kun pyydän heitä ottamaan videota tilanteesta, koska ei ole heidän ongelmansa. Ihmiset, joiden mielestä ansaitset joutua putkaan, jos et luovu kaikista oikeuksistasi, tai jos et niiaa ja hymyile nätisti poliisisedälle, tai jos vaikka erehdyt katsomaan häntä suoraan silmiin, etkä hieman alaviistoon kuten kunnon luterilaisen kansalaisen kuuluu.

Jos ajautuisimme totalitarismiin, se olisi juuri näiden ihmisten syytä. Tolkun lampaiden, jotka hiljaa katsoivat muualle, koska parempi olla tekemättä ongelmaa. Ja sittenhän on toki vielä nämä pässinpäät, jotka eivät suinkaan ole hiljaa, vaan suu vaahdossa suorastaan vaativat, että perustuslaki kumottava. Tolkun lampaiden aggressiivinen siipi.

Suomalaisten lammasmainen auktoriteettiuskovaisuus ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä minua. Ehkä se liittyy jotenkin sotaan ja puuroon, mutta silti. Kyllä se nykypäivänä on vaan ihan puhdasta idiotismia. Ainakin, jos olet aikuinen itsenäinen ihminen, eikä elämäsi ole riippuvainen jonkun hirmunarsistin mielenliikkeistä.

Ja lopuksi jotain positiivista, mitä ajattelin itsenäisyydestä tällä viikolla ennen tätä typerää farssia.

Olen onnellinen siitä, että olen itsenäinen. Se on aivan helvetin mahtavaa.


P. S. Olkaa siivosti, ettei tarvitse pistää esimoderointia kommentoinnista päälle. Se on aina vähän ikävää kommentoijan kannalta, kun pitää odottaa oman kommentin julkaisua.

Edit: Ja esimoderointi pärähti sitten päälle, koska ihan kaikki eivät nähtävästi ole vielä oppineet, miten internetissä käyttäydytään.

Pariisi osa 3 – Louvre, turismi ja sosiaalinen konformismi

Museo on laitos, joka kerää, säilyttää, tutkii ja pitää esillä historiallista, kulttuurihistoriallista tai luonnontiedettä koskevaa aineistoa. Wikipedia

Louvre, tuo maailman yksi kuuluisimmasta museoista. Kasapäin kulttuurihistoriallisia aarteita, joihin tutustumiseen tarvittaisiin useampi kuukausi. Käytän puoli päivää.

Löydän kerrankin kohteen lähistöltä vapaan pyöräparkin. Tai sitten en. Lukitsen pyörän pyöräparkin liikennemerkkiin.

Lämpötila lähentelee jälleen neljääkymmentä. Ulkona jonotus kestää siedettävät 20 minuuttia, johon olen varautunut hatulla, huivilla ja puolella litralla vettä. Jos vesi unohtui kotiin, sitä voi ostaa vesikauppiaalta eurolla pullo. Edessä jonottavan brittinaisen iho punoittaa pahan näköisesti, eikä hänellä ole mitään auringonsuojaa. Joku on älynnyt ottaa sateenvarjon. Takana oleva nuoripari ymmärtää pitää riittävän etäisyyden. Pro tip: Reppu auttaa siihen, etteivät ihmiset tunge liian lähelle jonoissa, vaikka heillä olisi toisenlainen käsitys henkilökohtaisen reviirin laajuudesta.

Koska käytössäni on rajallinen määrä aikaa ja energiaa, päätän käydä tsekkaamassa pari pyhiinvaelluskohdetta ja ainakin kreikkalaiset veistokset, koska ne ovat hienoja. Vuokraan audioguiden viidellä eurolla, mutta siitä ei ole paljon iloa, sillä hälinä on joka paikassa niin kova. Lisäksi Nintendo-ihmeestä loppuu akku kesken.

Ensimmäinen pyhiinvaelluskohde on Mona Lisa. Siinä se on, lasin takana, turistimeren ympäröimänä. Näyttää ihan samalta kuin valokuvissa. Mona Lisan ”salaperäinen hymy” on vuosisatojen ajan askarruttanut joitain tyyppejä. Ilmeisesti kuvassa hymyileminen oli siihen aikaan jotain normaalista poikkeavaa. Toisin on nykyään. Taulun ympärillä pörrää niin paksu massa ihmisiä kameroineen, etten edes yritä päästä lähelle.

Wikipedian mukaan useimmat ihmiset tulevat museoon oppimaan jotain uutta. Ei pidä paikkaansa. Useimmat ihmiset tulevat museoon ottamaan selfieitä.

Toinen pyhiinvaelluskohde on Venus de Milo. Täälläkin pörrää paljon ihmisiä, mutta ei ihan niin paljon. Hivuttaudun vähitellen lähemmäs patsasta sitä mukaa kun ihmisiä poistuu. Heti kun pääsen patsaan lähelle, joku pyytää minua siirtymään, jotta voi ottaa itsestään ja patsaasta kuvan ilman että siinä näkyy muita ihmisiä.

Mietin noin puolentoista sekunnin ajan mikä on näyttelyn ensisijainen käyttötarkoitus: taideteosten katsominen vai selfie-imagonrakennus. Olen tullut katsomaan taideteoksia, en osallistumaan kenenkään imagonrakennukseen. Päätän että saan rauhassa nauttia teoksesta eikä minun tarvitse siirtyä. Selfie-turisti on eri mieltä ja jää jankkaamaan. Just for a moment. Mielestään ihan kohtuullinen vaatimus. Logiikka on sama kuin pyörätielle pysäköijällä: Ei haittaa jos mä vaan nopeesti, omasta navasta noin metrin päähän ulottuva oikeutus ilman kokonaiskuvaa ja oivallusta siitä, että kun kaikki muutkin vaan nopeesti, niin pyörätiellä seisoo aina auto. Venuksen ympärillä on kymmeniä muitakin valokuvien ottajia.

En kyllä itse kehtaisi pyytää keneltäkään, joka on katsomassa teosta, että voisitko keskeyttää kulttuurikokemuksesi ja siirtyä, jotta voisin lavastaa kuvan, jossa olen Louvressa katsomassa patsasta ja katsokaa, siellä ei ole ketään muita ihmisiä! Enkä varsinkaan kehtaisi jäädä jankkaamaan asiasta. Se nyt vaan tuntuisi jotenkin törkeän itsekkäältä ja lisäksi aika turhalta. Asia ei mielestäni muutu miksikään sillä, että massat, tai törkeimmät yksiköt, ovat huutoäänestys-kyynärpäätaktiikalla päättäneet, että näyttelyn ensisijainen käyttötarkoitus ei olekaan teoksiin tutustuminen vaan selfieiden ottaminen.

Ymmärrän kyllä, että joku voi haluta itselleen kauniin valokuvan teoksesta ilman ylimääräistä kohinaa eli ihmisiä. Sellainen löytyy Wikipediasta.

Paine siirtyä on kova, koska sosiaalinen konformismi. Sosiaalisen konformismin ja laumakäyttäytymisen nimissä ajaudutaan kaikenlaisiin typeryyksiin ja kohtuuttomuuksiin, ääritilanteessa ihmisten tappamiseen. Tekemisen perustelu on ainoastaan kun kaikki muutkin. Milanossa ulkomaalainen opiskelija tuhosi patsaan selfietä ottaessaan.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että ihmiset ottavat selfieitä ja turistikuvia, kunhan jättävät minut rauhaan. Kun kieltäydyn siirtymästä, saan osakseni paheksuntaa ja hämmentynyttä naureskelua. Ehkä tämä on heille ennen kokematon tilanne.

Sama vaatimus esitetään toisessakin tilanteessa, kun teoksen äärellä ei ole muita kuin minä ja valokuvan ottaja. Tällöin paine siirtyä on vielä suurempi, koska sehän on vaan ihan pieni vaiva ja nuo varmaankin pitävät minua mulkkuna, jos en siirry. Pitääkö minun siksi siirtyä? Mielestäni ei tarvitse. Valokuvan ottaja odottakoon, että lähden omine aikoineni sitten, kun olen nauttinut teoksesta riittävän kauan – mikä muuten ei ole kovin pitkä aika, jos ei minua koko ajan häiritä, eikä pieni odottaminen liene kohtuuton vaiva, jos se kuva kerran on hänelle niin tärkeä.

Venus-patsaassa huomioni kiinnittyy huonoon ryhtiin. Näyttää vähän siltä, kuin Venus olisi ajanut maantiepyörällä enemmänkin tai sitten istunut liikaa tietokoneen ääressä. Venuksen puuttuvat käsivarret ovat kai jonkinlainen mysteeri. Arvailuja on esitetty, että Venus ehkä punoi lankaa, sillä tarinan mukaan tämä oli yleinen aktiviteetti prostituoitujen keskuudessa. Ehkä se oli toiseksi tuottoisin työ mitä nainen saattoi tuohon aikaan tehdä. Rekonstruktio näyttää ihan uskottavalta. Toisaalta Venus oli jumalatar, niin miksi hän nyt jotain lankaa punoisi. Toisaalta mistä kukaan tietää että kyseessä on juuri Venus. Venus-oletettu saattoi myös esimerkiksi pidellä peiliä eli tavallaan vähän kuin ottaa selfietä.

Tässä oma tulkintani teoksen alkuperäisestä muodosta:

Louvren ehkä kaunein veistos on Psyche Revived by Cupid’s Kiss. Tähän liittyi joku tarina, että Venus lähetti Psyykkeen hakemaan huumausaineita paikallisesta manalasta, ja pulloa ei missään nimessä saanut avata, mutta Psyyke kuitenkin avasi ja haisteli höyryjä, jotka vaivuttivat hänet koomaan, josta Cupido hänet lopulta herätti. Tarinan opetus on, että typerä utelias nainen sai ansionsa mukaan, mutta onneksi mies kuitenkin pelasti hänet, ja että älä kysele vaan tee niin kuin sanotaan.

Jossain kaukana laukeaa hälytys ja tulen noin varttitunnin ajaksi suljetuksi halliin, jossa on paljon krumeluuria, jotain jalokiviä sekä kohtuullisen epäkiinnostavia maalauksia Louis XIV:stä ja muista pöhöttyneistä miehistä. Vartijat eivät päästä ketään sisään tai ulos.

Antiikin veistokset ylistävät ihmisvartalon kauneutta. Ideaalin ruumiin palvonta ei kohdistu vain naiseen vaan myös mieheen sekä sukupuoleltaan dikotomisesti määrittelemättömään. Hahmot poseeraavat estottomasti ja rikkovat kaikkia kristillisiä siveysnormeja, mutta ilmeisesti tämä on nyky-yhteiskunnassamme sallittua jos kuva on marmoria. Kuvitelkaa vaikka tämäkin patsas värivalokuvana, ja olisiko se hyväksyttävää pistää yleisesti näytille. Joillakin patsailla roikkuu lanteilla lakana, joka pysyy paikallaan vain jumalatarten tahdosta.

Jos syöt terveellisesti, nukut hyvin ja pyöräilet joka päivä, voit näyttää tältä. No okei, ehkä pitää tehdä lisäksi punnerruksia.

Pariisi osa 2 – Moottoritien kuolema

Sain edellisestä artikkelistani palautetta, että ranskan kieleni on epätäydellistä. HUOMIO!! DISCLAIMER!! Näitä artikkeleita ei ole tarkoitettu ranskan opetteluun! Menkää kielikurssille! Artikkeleissa on virheitä! En oikeasti osaa ranskaa! Lukeminen omalla vastuulla, niin! Mainittakoon tässä kuitenkin pahin virhe eli Pariisi on oikeasti Le Paris elikkäs maskuliini eikä feminiini. Eräillä mailla on vielä tekemistä tasa-arvon edistämisessä, kun kaikenmaailman suvullista lisääntymistä harrastamattomat oliotkin pitää erotella keksityn sukupuolen mukaan. Kyllä Suomi on edistynyt maa. No, silleen, tavallaan.

Ehkä siistein juttu ikinä on Pariisin Seinen varrella ihmisten käyttöön vapautetut motarit. Tältä näyttivät Voie Georges Pompidou vielä viime vuonna sekä Quai Anatole France vuonna 2012. Ja tältä ne näyttävät nyt:

Pariisilaiset ovat todella ottaneet entiset motarit haltuun. Jalankulkuun ja pyöräilyyn vapautettujen teiden varsilta löytyy ravintoloita, kiipeilytelineitä, kaupunkipyöräasemia ja kaikenlaisia hengailu- ja aktiviteettimestoja. Ne ovat täynnä ihmisiä ja elämää. Kiittäminen tästä on pormestari Anne Hidalgoa, joka ajoi muutoksen läpi valtaisasta nurinasta huolimatta. Kyllä, samat nurinat käydään kaikkialla, kun autoilua rajoitetaan. Toisista kaupungeista vaan löytyy päättäjiä joilla on selkärankaa ja rohkeutta. Ehkä jopa visio paremmasta kaupungista ohjaa ensisijaisesti heidän tekemisiään ja populismi on vasta toissijainen huolenaihe. Vaikka nyt kun elämä on palannut joenvarteen, veikkaanpa, ettei kukaan enää halua autoja takaisin Georges Pompidoulle.

Hidalgon missio on vähentää ilmansaasteita Pariisissa. Ja syytä onkin. Pariisin metropolialueella pelkästään ilmansaasteisiin kuolee vuosittain 6500 ihmistä. Pöly, saasteet ja liikennemelu tunkeutuvat kaikkialle. On suorastaan ihme ettei suurin osa pariisilaisista kuole keuhkosyöpään nelikymppisenä. Tupakointi on myös yleistä. Jos onnistunkin löytämään puiston, jossa pääsen edes vähän kauemmaksi liikennemelusta ja saasteista, kohta joku viereisellä penkillä pistää tupakaksi ja polttaa puoli askia putkeen, saatana.

Parin motaripätkän sulkeminen on tietysti vain kärpäsen pökäle ilmansaasteiden vähentämisessä, ja oikeasti tarvittaisiin radikaaleja toimia ja pian. Suunta on kuitenkin oikea. Periaatteellisesti merkittävin askel on nyt otettu, sillä peltilehmä ei ole enää pyhä eikä sen reviiri koskematon. Harmillisesti muutos edellyttää yleensä aina katastrofia. Tietysti jos sen katastrofielokuvan alussa tiedemiestä kuunneltaisiin, ei varmaan tulisi kovin hyvä elokuva. Mutta ehkä oikeassa elämässä ei kuitenkaan ole välttämätöntä tappaa tuhansittain ihmisiä pelkästään uskonnon nimissä.

Ajelen pyörällä pitkin Seinen eteläreunan entistä motaria, kunnes etuvasemmalla kohoaa ihmeellinen Tour Eiffel. Liikkuessa 3D-efekti tuo tornin majesteettisuuden oikeuksiinsa.

Champs-Elysées

Toinen perinteinen turistikohde on Arc de Triomphe. Suunnitelmani on ajaa pitkin Champs-Elyséetä kohti Riemukaarta, jotta saan kivan lähestymisefektin.

Joo siis todellakaan ei. Champs-Elyséellä on aivan helvetillinen liikenne eikä pyöräteitä. Jalkakäytäviltä katsoen Riemukaari on puurivin takana piilossa. Liikenteen meteli on jotain aivan käsittämättömän hirveää. Kahdeksan ajokaistallista 60-80 km/h eteneviä moottoriajoneuvoja mukulakivillä tekee kyseisestä bulevardista todella elämälle vihamielisen paikan.

Arc de Triomphe siintää Champs-Elyséen päässä, mutta sen näkee vain autosta.

Siirryn pyörineni oikeanpuolimmaiselle ajokaistalle. Muutamia muitakin pyöräilijöitä kadulla näkyy, ja joku Vélib-kruisailija ajaa peesissä vähän matkaa, kunnes ilmeisesti kyllästyy köröttelyvauhtiini ja ajaa ohi. Riemukaarta en ehdi ihailla, sillä kaikki keskittyminen menee kuoleman tai vakavan vammautumisen välttämiseen, sikäli kun asia on vallassani. Hämeentie alkaa tuntua lasten liikennepuistolta.

Heviversio Aux Champs-Elyséestä olisi kuvaavampi sen tekoletkeän lallatuksen sijaan, jota takuulla kukaan ei kuule, vaikka tuuttaisit sopraanosaksofonia keuhkojen täydeltä. Charles-Francoiskin siirtyi aikaa sitten muualle haitaroimaan.

Pääsen lopulta ehjänä mestoille. Riemukaari, siinä se on. Aukiolla ei noin vain liikutakaan kun Riemukaarta ympäröi massiivinen autojen meri ja 11 säteittäistä avenueta. Suurin osa ajasta menee liikennevaloissa seisoskeluun, ja keskelle pääsee vain tunnelia pitkin. Liikennevaloissa melkein törmään päättömään mieheen. Ranskalaista huumoria, heh heh. Tai taskuvarkaiden harhautusoperaatio. Liikenneympyrän keskellä joku turisti peruuttaa selfie-kepin kanssa ja melkein astuu 10-kaistaiseen liikenneympyrään.

Arc de Triomphen ja turistin välissä on jotain kymmenen ajokaistaa.

Champs-Elysées Arc de Triomphelta kuvattuna.

Niellessäni ilmansaasteita hyytävässä metelissä 38˚C lämpötilassa muistan jälleen, miksi muutama vuosi sitten pääsääntöisesti lakkasin tekemästä asioita vain siksi, että niin kuuluu tehdä. Päällimmäisenä mielessä ei todellakaan ole Arc de Triomphen hienous, vaan: miten helvetissä täältä pääsee pois. En tiedä miksi pariisilaiset haluavat tuhota kulttuuri-ikoninsa järjettömillä liikenneratkaisuilla. Kuitenkin joka kuun ensimmäinen sunnuntai Champs-Elysées suljetaan autoilta osana ilmansaasteiden vähentämiskampanjaa. Ehkä joskus pysyvästi.

Lopuksi totean että tämä oli antropologisesti kiinnostava kokemus. L’autoroute, elle est morte.

La Paris part 1

Varaan lentolipun Hollantiin Velo-city -konferenssiin, ja ajattelen, että jospa kävisi samoilla lentokerosiineilla jossain muuallakin. Kesäkuussa Pariisissa on turistisesonki ja epämiellyttävän kuuma sää. Joten miksipä ei. Sää onkin sitten vielä vähän enemmän kuuma kuin olin odottanut. Menkää ihmiset Pariisiin vaikka syksyllä, kun sataa vettä, ei sillai liikaa vaan vähän nätisti ripottelee, ja Charles-Francois soittaa melankolista haitarimusiikkia samalla kun kiiruhdat kengät kopisten ja trenssi hulmuten pitkin Pont Neufia elämäsi kohtalokkaimpaan tapaamiseen, 10 kg laihempana kuin nyt, ja keltaiset mutta mustavalkoiset lehdet liimaantuvat sateenvarjoosi. Bonne chance madame! Charles-Francois huikkaa nukkavierun lätsänsä alta. Huolehdi sinä kuvitteellinen hanuristi vaan omista asioistasi, ajattelet.

Matka Nijmegenistä Pariisiin taittuu Flixbussilla, joka on noin 75% halvempi kuin juna. Maksan lipun hinnan päälle vapaaehtoiset 70 senttiä hiilidioksidipäästöjen “kompensoimiseksi”. Ilmeisesti niillä rakennetaan tuulivoimaa tai jotain.

Tylyys on Pariisissa aivan yhtä ihastuttavaa kuin muissakin Ranskan kaupungeissa. Karkea korrelaatio menee seuraavasti: Mitä iäkkäämpi henkilö, sitä tylympi, ja mitä alempi sosioekonominen asema, sitä tylympi. Yleisfiilis on, että nuoret ovat ystävällisempiä kuin vanhat. Teoriani mukaan tylyys johtuu siitä, että ruoka-annokset ovat niin pieniä ja ihmisillä on koko ajan nälkä. Pariisin erityisolosuhteissa vitutus saattaa kyllä johtua myös polttomoottorin aiheuttamasta helvetillisestä metelistä ja ilmansaasteista, jotka ovat kaikkialla.

  • bonjour = moi (päivällä)
  • bonsoir = moi (illalla. Ja: en ole yhtään sekava auringonpistoksesta tai alkoholista koska tajuan, että on ilta eikä päivä)
  • bonjour madame  = päivää
  • oue = joo
  • pardon = anteeksi että tönäisitte minua / tupeksitte tielläni

Liberté, egalité, fraternité

Hieman alkeellisessa, mutta hengissä pysymiseen riittävässä airbnb-kämpässäni ei ole minkäänlaista kahvinkeittomahdollisuutta. Kahvi pitää siis hakea lähimmästä kulmabaarista, mikä on varsin haastavaa koska ennen kofeiiniannosta pitää suorittaa joukko monimutkaisia kognitiivis-motorisia toimintoja.

Olen kulmabaarin ainoa asiakas. Oui? baarirouva tervehtii. Hän ei puhu englantia. Bonjour. Un café s’il vous plait. Neuvottelemme hetken englannin, ranskan ja elekielen sekoituksella siitä, mitä haluan tilata ja nautinko sen täällä vai tuleeko mukaan. Ici? Ici. Saan espresson, joka maksaa 1,20 euroa.

  • Oui? = Hyvää päivää mitä saisi olla?
  • un café = espresso
  • allongé = vedellä jatkettu espresso
  • noisette = maidolla jatkettu espresso
  • un café porté = espresso mukaan
  • petit déjeuner = ylihintainen espresso ja croissant
  • sans contact = lähimaksu

Jalkakäytävällä on muutama pöytä ja tuoli, ja lähden kävelemään kahvin kanssa “terassille”. Saan pian kuulla että tämä ei ole sallittua, koska ulkona nautitusta kahvista pitää maksaa deux (2) euros. Siis siitä hyvästä että saan ihailla betoniseinää, roskiksia ja rakennustelineitä sekä kuunnella autojen ja mopojen helvetillistä meteliä kahvia nauttiessani. Trés bien. En olis halunnutkaan.

Espresso sisällä nautittuna 1,2 eur, ulkona 2 eur.

Ranska, tuo vapauden, veljeyden ja tasa-arvon maa. Kaikkia näitä kolmea voi ostaa rahalla.

Toisessa baarissa, ostettuani kahvin tiskiltä, baarimikko erikseen kertoo minulle ranskaksi, että saan mennä istumaan minne haluan.

Eräänä iltana, kun lämpömittari näyttää 38˚C, ajan polkupyörällä pitkin Rue des Pyrénéesiä. Monsieur ohittaa minut mopolla, sumuttaa päälleni jotain sumutinpullosta ja hölisee jotain ranskaksi. Hämmennyn. DE L’EAU! hän huikkaa lopuksi. MERCI! Vastaan. Viilennyspalvelu, miten ystävällistä.

Canal st Martinin varressa nappailen kuvia samalla kun ajan pyörällä. Paikallinen nuorehko pyöräilijämies ystävällisesti neuvoo minua, että kamerani on hyvin helppo varastaa, koska sen rannehihna roikkuu laukkuni ulkopuolella. Yritä toki. Hyvä jos itse saan sen laukusta ulos. Kiitän. Mies hölisee vielä jotain. Näytän peukkua ja kiihdytän pois.

Boulevard de la Chapellella ranskaa puhuva nainen kysyy minulta tietä Gare du Nordille. Näytän kuulemma paikalliselta. Se on varmaan se kun ajan polkupyörällä. Lainaan hänelle karttaa.

Suuntaan turisti-infoon, joka omien tietojensa mukaan on auki joka päivä 9-19. Eipä ole, vaan kiinni. Ilman selityksiä.

Le vélo

Ostan viikon käyttöoikeuden kaupunkipyöräsysteemiin Vélibiin, vaikka se ei varsinaisesti sovellukaan turistikruisailuun. Perusmaksu viikosta on 8 euroa. Tällä saa 30 minuuttia kerrallaan käyttöaikaa, jonka ylittävä puoli tuntia maksaa euron, seuraava 2 euroa, ja ilmeisesti hinta nousee eksponentiaalisesti tai jotain. Vélib-asema puhuu onneksi myös englantia, toisin kuin esim. Bordeaux’n kaupunkipyöräasemat muutama vuosi sitten. Pyörää noutaessa pitää joka kerta näppäillä pitkä numerosarja, pin-koodi ja klikkailla läpi varoitukset ja käyttöehdot. Paikallisilla on ehkä joku kätevämpi systeemi.

Teknisiä ongelmia ei ilmene. Vélib on aika raskas. Mäkiä ei juuri ole, mutta liikennevaloihin pitää pysähtyä tämän tästä ja taas kiihdyttää painava peli uudelleen liikkeeseen. Kääntelen vaihteita koko ajan väärään suuntaan. Omassa pyörässäni ylöspäin vaihtaa suuremmalle ja alaspäin pienemmälle vaihteelle, kun taas napavaihteisessa Vélibissä toisinpäin.

Pariisin Vélib on yksi suosituimmista kaupunkipyöräjärjestelmistä maailmassa. Kuin muuten on myös Helsingin kaupunkipyöräjärjestelmä. Kämppäni kulman takana on Vélib-asema, joka ammottaa suurimman osan päivästä tyhjyyttään. Illalla se on täynnä. Monet asemat ovat päivällä tyhjiä. En bongaa kertaakaan pyöriensiirtelyautoa.

Lähin kaupunkipyöräasema Rue de Charonnella on iltaisin täynnä.

Yhden päivän ajelun jälkeen kyllästyn kyttämään kelloa ja etsimään asemia, ja käyn vuokramaassa oikean pyörän sunnuntai-illasta torstai-iltaan. Laskujeni mukaan tämä tekee neljä päivää, mutta vuokraputiikin pitäjän mielestä se on neljä ja puoli päivää, koska keksimiensä sääntöjen mukaan päivät lasketaan alkaen siitä kun putiikki avataan. Ihmettelen, sovelletaanko samaa ranskalaista laskuoppia myös 24 tunnin hintaan. Siis, että 24 tuntia tarkoittaakin todellisuudessa 8 tuntia eli putiikin aukioloaikaa, tai jos haluat pitää pyörän yön yli, joudut lisäksi maksamaan puolesta päivästä. Quelle logique.

Pulitan enempiä mukisematta neljästä ja puolesta päivästä 55 euroa.

Pyörä on varsin ok ja painokin vielä handlattavissa, mikä on tärkeää, koska en halua jättää pyörää yöksi ulos vaan kannan sen kämppään kolmanteen kerrokseen pitkin ahtaita kierreportaita. Vélib toimii varasysteeminä viimeisenä päivänä vuokrapyörän palautuksen jälkeen ja silloin, kun olen jo kantanut pyörän ylös mutta päätänkin lähteä vielä ulos.

Tässä pyörässä vaihteet menevätkin eri päin kuin Vélibissä. Juuri kun olen opetellut sen napavaihdesysteemin. Muuten ei ole valittamista. Ajoasento on mukava ja U-lukon kanssa säätäminen on suhteellisen helppoa, kun rungossa on lukolle oma teline. Satula on ok ja pyörä rullaa äänettömästi. Le vélo, c’est liberté. Arvotaan seuraava vaihde.

Jännittäviä seikkailuja lisää seuraavissa artikkeleissa. Stay tuned tai siis restez à l’écoute.

Vuokrapyörä ja luova parkkiratkaisu.

Yksi elämä

Tänään pysäytti kynttilämeri Tapanilan asemalla. Nuori tyttö on tehnyt itsemurhan muutama päivä sitten.

Se ei ollut yritys eikä avunpyyntö. Se oli loppu.

Haluaisin istua sen tytön viereen. Hengittää ja kuunnella kun ilma virtaa ohitse.

Haluaisin sanoa hänelle, että vaikka nyt onkin paskaa, parempia aikoja tulee. Haluaisin sanoa, että hänen ei tarvitse antaa kenenkään määrittää, mitä hänen pitäisi elämällään tehdä. Että hän voi löytää oman polkunsa.

Haluaisin sanoa hänelle, että ne jotka ovat kohdelleet häntä arvottomana, ovat väärässä. Että myöhemmin hänen ei tarvitse enää käyttää elämäänsä ihmisiin, jotka myrkyttävät sielun, vaan hän voi kävellä pois. Haluaisin sanoa, että hän voi löytää muita ihmisiä, jotka hyväksyvät hänet sellaisena kuin hän on, ja kaltaisiaan ihmisiä, jotka ymmärtävät häntä. Että hänen ei tarvitse arvottaa itseään pikkusieluisten ihmisten määrittämillä mittareilla, vaan hän voi löytää itsestään aarteen.

Haluaisin sanoa, että me kaikki elämme itsepetoksessa, sillä se on edellytys selviytymiselle, ja jos miettisimme koko ajan mikä kaikki maailmassa on pielessä, emme voisi enää elää. Haluaisin sanoa, että ehkä maailma ei ole hänelle vielä valmis, mutta entä sitten.

Haluaisin auttaa häntä löytämään ne asiat, joiden takia se yksi elämä kannattaa elää. Haluaisin sanoa, että vaikka jatkossakin elämä kolhii ja heikot ihmiset yrittävät vetää hänet alas, ne hyvät asiat tekevät elämästä elämisen arvoisen. Ja jos synkkyys on sysipimeä, niin on myös aurinko lämmin.

Jeesus, muusani

Tänään kirjoitan ajatusvirtaa Jeesuksesta. Inspiraation lähteenä toimii naapurini, joka tälläkin hetkellä tuo pääsiäisen ilosanomaa kotiini, vaikka tietääkseni Jeesus ylösnousi jo eilen. Syy ei toki ole naapurissa vaan, kuten aina, infrassa eli 70-luvun kerrostalon rakenteissa. 

Nuotti, nuotti, nuotti, nuotti, nuotti, nuotti, eripituinen nuotti. Nuotti, nuotti, nuotti, nuotti, nuotti, nuotti, eripituinen nuotti. Aamen.

Guardian-lehti pohdiskeli, oliko Jeesusta olemassa vai eikö ollut, ja mitä todisteita asiasta on. On myös esitetty, että Jeesuksen tarina olisi kooste useammasta eri henkilöstä ja keksityistä lisäyksistä. Ainakin se ylösnoussut tyyppi oli varmaankin eri henkilö kuin ristiinnaulittu. Jengillä ei ollut siihen aikaan piilolinssejä, ja saattoipa vielä olla alkoholiakin veressä hautajaisten jäljiltä, tai ainakin paha krapula.

Epäilemättä tuolloin eli useampikin tyyppi, jonka nimi oli Jeesus. Itsehän en voi muuten koskaan vedota, että en se minä ollut, se oli joku toinen, jolla on sattumoisin sama nimi. Lopulta Jeesus Nasaretilaisen faktisella olemassaololla ei ole merkitystä. Mutta jos hän oli olemassa, ihan mielenkiintoinen kysymys on, minkä sortin persoonallisuushäiriö hänellä oli.

Se millä on merkitystä, on Jeesuksen tarina. Jeesusoletettu on arvioitsijasta riippuen vaikutusvaltaisin historiallinen henkilö tai ainakin top kolmosessa. En kylläkään tiedä voiko vaikutusvaltaisuudeksi laskea sitä, että kaikenmaailman urpouksia tehdään jonkun nimissä. Varmasti ne olisi tehty joka tapauksessa, vaikka suuren Cthulhun nimissä, jos ei Jeesusta olisi ollut.

Aikana jolloin ihminen oli suunnilleen yhtä arvokas kuin kuivunut lantakasa, tarvittiin tietysti jokin suurempi auktoriteetti julistamaan propagandaa. Enhän minä, mutta tämä Jeesus, ja hän on sentään jumalan poika. Minä olen vain viestinviejä. Ikävää tässä on se, että henkilöpalvonnasta tuli ykkösasia ja itse sanoma jäi toisarvoiseksi. Jeesus sitä Jeesus tätä. Oma ajattelu ei varsinaisesti ole ollut ihmiskunnan historiassa kovin suosittu harrastus.

Kovin montaa hetkeä en muista yläasteen historiantunneilta. Sen muistan, että kun kysyimme uskonnon oppitehtävänä muun muassa historianopettajaltamme, kuka oli Jeesus, hän vastasi, että Jeesus oli ensimmäinen sosialisti. Toinen on se, kun hän värikkäästi kuvaili, miten Kennedyn aivot levisivät cadillacin takapenkille.*

Jeesus on siitä hyvä tyyppi, että hän muokkautuu moneksi. Testaa ihmeessä, millainen on sinun Jeesuksesi. Oma Jeesukseni on maan hiljaisten ystävä.

Kapinallisten ja homehtuneiden kirkko

En tiedä missä vaiheessa vaiko heti kirkko, tai ainakin se kirkko joka minulle näyttäytyi, kadotti koko pointin, ja siitä tuli elämiseen kyllästyneiden ruumiiden homeviljelmä, jossa koitetaan tukahduttaa oma ajattelu mahdollisimman tehokkaasti toistelemalla tarkoituksettomia mantroja. Päämääränä ei ollut esimerkiksi parempi ja oikeudenmukaisempi maailma, vaan pirunmoinen uskominen. Ja kuulkaas lapset, jos ette usko, palatte ikuisesti helvetissä, eli uskokaa nyt, kannattaa uskoa. Ei noin vaan vilpittömästi! Ja sivumennen sanoen, kaikki maanpäällinen riisto on OK koska lopulta pääset taivaaseen, ja mitä enemmän kärsit sitä enemmän taivaaseen pääset (ainakin luterilaiset toim. huom.).

Musiikillisessa mielessä luterilainen kirkko oli aikaansa edellä ja omaksunut jo varhain postmodernin taiteen kriteerit eli yleisön kuoliaaksi tylsistyttämisen. Lastenlauluissakin, joita vihasin jo lapsena, on jännittävämpi melodia ja sointukulku kuin virsissä. Toisaalta jumalalle on omistettu paljon hyviäkin biisejä kuten vaikka Mozartin Requiem. Niitä saavat tavalliset maan matoset tyytyä vain kuuntelemaan. Toiset omistavat koko elämänsä sorminäppäryyden harjoittelulle jotta voisivat toistaa näitä klassisia mestariteoksia livenä. Vaikka onhan siitä toki muutakin iloa.

Jeesus oli toisinajattelija ja kapinajohtaja. Kirkko on viime aikoina ottanut aktiivisempaa roolia sorrettujen puolustajana (Päivi Räsäsellä ei sitten ole tämän asian kanssa mitään tekemistä), tai sitten asia vain tulee silmille, nyt kun valtiovalta on vajonnut ihmisoikeuksien tuolle puolen, ja perustuslakikin on hallitukselle vain turha hidaste jalossa päämäärässä eriarvoistaa yhteiskunta takaisin maaorjuuden ajalle. Joka tapauksessa, onneksi edes joku instituutio muistuttaa vielä ihmisyydestä ja arvoista, jotka ehkä joskus olivat enemmän itsestään selviä kuin nyt.

Taiteilijoiden tulkintojen mukaan Jeesus oli usein blondi ja varsin mukiinmenevän näköinen. Kuva: http://www.inheaven.name/

*) Saamieni tietojen mukaan John F. Kennedyn auto ei ollut Cadillac vaan Lincoln Continental.

Vaalikoneet remonttiin

Kävin tänään äänestämässä. En äänestänyt ehdokasta, joka on kanssani mahdollisimman samaa mieltä mahdollisimman monesta vaalikoneen määrittelemästä kysymyksestä. En tehnyt yhtäkään vaalikonetta.

Äänestin ensisijaisesti puoluetta, jonka vallan kasvu parhaiten tällä hetkellä edistäisi ideologiani mukaisia tavoitteita. Äänestin toissijaisesti ehdokasta seuraavilla kriteereillä: ajattelukyky, sukupuoli ja ikä.

Koko vaalikonetouhu on yksi suuri epädemokraattinen harhautus. Ei ole juuri merkitystä, mitä mieltä ehdokkaasi on jostain vaalikoneen kysymyksestä juuri nyt. Vaikka nämä kysymykset tulisivatkin valtuuston päätettäväksi, ja vaikka ehdokkaasi äänestäisi tismalleen antamiensa vastausten mukaan, todennäköisesti hänellä ei ole tarpeeksi tietoa kaikista kysymyksistä, jotta hän voisi vastata niihin perustellusti. Todennäköisesti sinullakaan ei ole. Eikä tarvitsekaan olla. Kaikki eivät voi tietää kaikesta kaikkea. Oleellisempaa on, että valtuutettu ymmärtää oman tietonsa rajat ja osaa tarvittaessa hankkia tietoa tai kysyä asiantuntijoilta.

Turhat vaalikoneet voisi hävittää ja mediat voisivat tarjota niiden sijaan tuloksia erilaisista älykkyys- ja soveltuvuustesteistä. Minua ainakin kiinnostaisi osaako ehdokkaani esim.

  • hankkia tietoa ja analysoida sitä
  • päivittää käsityksiään saadessaan uutta tietoa
  • tunnistaa virhepäätelmiä
  • ymmärtää mitkä tavoitteet ovat keskenään ristiriidassa
  • tietää mitä tietää ja mitä ei tiedä
  • oppia uutta.

Ideologisten kysymysten kannalta oleellisempaa on tietää, millaista ideologiaa eri puolueet ajavat. Nähtävästi monikaan ei tiedä – ja äänestää siten oman etunsa vastaisesti. Siksi tarvitaan puoluevaalikoneita. Puoluevaalikone perustuisi puolueen toteutuneeseen äänestyskäyttäytymiseen, ei mihinkään juhlapuheisiin miten mekin ollaan muuten nyt työväenpuolue, koulutuspuolue, päivähoitopuolue ja pyöräilypuolue.