Urho Kekkosen kansallispuisto osa 7: Turvallisia paikkoja

Toinen perjantai

Olen tv-tuotannon pippaloissa. Olen jotenkin nolo ja aiheutan kiusallisia tilanteita. En osaa minglata enkä chitchatata oikeaoppisesti, enkä muutenkaan tiedä miten päin pitäisi olla. Herään.

Nukuin huonosti, minkä epäilen johtuneen nestehukasta. Dexalit jäi eilen juomatta. Yöllä myös paleli aivan saatanasti.

– Paleliko suakin?
– Olihan vähän viileä.

Aamulla on edelleen kylmä. Niin kylmä, ettei retkikaasu toimi kunnolla. Kaasupullossa lukee, että se on neljälle vuodenajalle, mutta ei kerrota minkä maanosan neljälle vuodenajalle. Ehkä Afrikan?

Mietimme, mitä tyhjälle kaasupullolle pitää tehdä. Pullossa on varmaan kierrätysohje.

Hävitetään turvalliseen paikkaan.

???

Helvetin hyödyllinen ohje. Mikähän on turvallinen paikka? Kirkko? Pankki? Kisahallin putka? Se paikka jonne terapeuttisi kehottaa menemään?

– Kuvittele mielessäsi joku turvallinen paikka. Mene sinne paikkaan.
– …
– Oletko nyt siellä paikassa?
– Joo.
– Millaista siellä on?
– Ihan mukavaa ja rauhallista mutta…
– Mutta mitä?
– Täällä on ihan helvetisti jotain retkikaasupulloja.

Muilla kielillä ei ole sen parempia ohjeita. Espanjankielisessä käyttöohjeessa ei puhuta turvallisesta paikasta mitään. Ehkä Espanjassa ei ole turvallista paikkaa.

Matka jatkuu Tuiskujoen vartta pitkin pohjoiseen. Lisää jättikokoisia mustikoita ja puolukoita. Aurinko paistaa, mutta läpikastuneet kengät eivät kuivu vaan imevät itseensä vettä märästä maastosta.

Kuukkelin takapuoli.

Frodo ja hänen kaksi hobittiystäväänsä kävelevät vastaan. Kuukkeli poseeraa minulle, mutta näyttääkin takapuolta kun saan kameran esiin.

Tauko venyy pitkäksi.

– Mennäänkö?
– Mihin?
– En tiiä. Hotelliin.

Matkalla on hienoja koskia ja useita jokien ylityksiä. Kotakönkään yli pääsee siltaa pitkin. Rautuojalla joudun vaihtamaan kahluukengät. Eräopas lompsii yli vaelluskengät jalassa ja chillaa sillä aikaa, kun tasapainottelen kivillä.

Kotaköngäs. Kuva: Eräopas.

Rautuoja. Kuva: Eräopas.

Leiriydymme puron varteen keskelle polkua. Pelkään, että yöllä hämäränäköinen poro törmää telttaan, koska ei tässä ennenkään ole kukaan pysäköinyt.

Huomenna tehdään päiväretki.

– Mitä ajattelit syödä maanantaina?
– Meen varmaan kampukselle ja syön siellä jotain.
– Kuinka tylsää. Itse ajattelin pizzaa.

Kello on vasta yhdeksän. Ei kyllä yhtään vielä nuk

Toinen lauantai

Yöllä on kylmä, ja nukun taas huonosti. Maasto teltan alla on vino. Seuraavaksi yöksi pitää asetella jotain stuffia sillä tavalla, ettei tyyny pääse valumaan pään alta.

Kaasu ei taaskaan meinaa toimia. Eräopas uittaa kaasupulloa lämmitetyssä vedessä. Joku esine lipsahtaa hänen kädestään. Olen tuntenut Eräoppaan vuosia, ja ensimmäistä kertaa kuulen hänen sanovan

– Vittu.
– !!!
– …
– Mitä muita kirosanoja sä käytät?
– Haluutko kirjata ne ylös?
– Joo.
– Vitsit. Voihan veljet.

Koen lievää syyllisyyttä huolettomasta kiroilustani. Ehkä Eräopas on saanut huonoja vaikutteita, kun on altistunut salonkikelvottomalle kielenkäytölleni melkein kaksi viikkoa putkeen.

Pakkaamme päiväretkelle tarvittavat tavarat mukaan. Tarkoitus on kerätä matkalta mustikoita ja puolukoita kotiin vietäväksi.

Tunturin rinteestä löytyy isoja ja makeita mustikoita. Pienemmät ei enää kelpaa.

Bongaamme tuntureilla poroja. Porot hengaavat harjanteen tuntumassa. Niillä on ovela taktiikka.

Huomio huomio! Vaara! Ihmisiä! Kaikki harjanteen toiselle puolelle NYT!

kips kips kips kips hips hips hips hips

Ooh. Katosimme. Ette yhtään arvaakaan missä olemme.

Porot katoavat yhtä nopeasti kuin Keskustapuolueen vaalilupaukset. Ei mikään turha eläin.

Jännä valkoinen kivi, jonka sisällä on ehkä kivettynyt mammutti.

Lounastamme alhaalla puron varressa lähellä lampea. Tintit räksyttävät auringonpaisteessa.

Suomujoella pysähdymme ihastelemaan koskea. Vedän kovaa ja korkealta Girl on fire pauhaavan kosken säestyksellä. Eräopas seisoo 15 metrin päässä.

– Kuulitko kun lauloin?
– En.

Pieni päästäinen makaa elottomana polulla. Hillitön takaa-ajo on päättynyt traagisesti sydänkohtaukseen. Päästäinen on taistellut urheasti, mutta lopulta se on hävinnyt armottoman kamppailun eloonjäämisestä. “Vain kuolleen ruumiini yli!” päästäinen on huutanut juuri ennen viimeistä hengenvetoaan. Retkikuntalaiset astuvat sen kuolleen ruumiin yli.
Lukija: Erja Manto

Kengät ovat jo melkein kuivat. Ne eivät enää ime vettä vaikka maa on vähän märkää.

Vietämme pitkähköjä aikoja poimimalla polun varrelta puolukkaa. Loppumatkasta tulee kiire ehtiä takaisin leiriin ennen auringonlaskua. Yritän pysyä Eräoppaan perässä niin, etten menetä näköyhteyttä. Ankara väsymys painaa. Muutaman kilometrin matka tuntuu loputtoman pitkältä. Pakotan väsymyksen taka-alalle ja menen taistelumoodiin. Päässä ei liiku mitään muuta kuin seuraava askel. Eteenpäin. Eteenpäin.

Eräopas katoaa näkyvistä. Polkuakaan ei näy. Herätän itseni hetkeksi tarkistaakseni, tajuanko missä olen, ja missä leiri on. Luulen tajuavani.

Jonkin ajan päästä edessä siintää kirkkaanvihreä tekstiili. Se on pyyhe, jonka olen ripustanut aamulla pyykkinarulle. Olen selviytynyt.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *