Myöhään illalla on hiljaista. Toivon että linnut mekastaisivat, niin että tietäisin olevani elossa enkä makaavani arkussa.

Lauantai

Linnut mekastavat. Ja sataa. Vähän palelee, mutta ei pahasti. Lämpötila on yöllä yli 15 astetta. Tiedetäänpähän nyt tuonkin pussin todellinen “comfort” lämpötila. +6 minun takataskuni.

Klo 6.19. Puuro hautuu. Vieläkin on pilvistä ja ripottelee. Jotain kitinää ja nakutusta kuuluu. Toivottavasti kelo ei ole kaatumassa päälle. Teltta pitää sadetta, pohjasta tulee vähän kosteutta läpi.

Tunnelma on seesteinen vaikka ilma ei ole. Tuulenpuuskista ja mielentilasta tulee mieleen yö tunturikoivujen laaksossa viime vuonna.

Vaelluskengän sisäpintaan on liiskaantunut mustikka. Jääpähän muisto tältäkin retkeltä.

Hyvä kun täällä tulee vaan kirjotettua eikä ole ketään inisemässä että onk tää ny hyvää tekstiä, niin että

tunkeka se kiälehualto perseisiinne

Kolme sorsaa uiskentelee rannassa. Ne ovat paljon seurallisempia (ja hiljaisempia) kuin kaakkurit.

– Ei sul mittä pulla olis?

(Miksi ne yhtäkkiä puhuvat turkua, en tiedä)

Yksi sorsista kömpii varvikkoon mutustamaan mustikoita. Pää nousee pusikosta kuin periskooppi ja zoomailee suuntaani.

Kasaan kamat ja lähden kohti Kalalahtea. Näyttää siltä että alkaa sataa. Ei ala.

Polulla on kivoja maisemia. Pysähdyn Isojärven rantaan hieman ennen Kalalahden leiripaikkaa katselemaan järvimaisemaa.

Ohi kulkee neljän miehen joukkue. Jokainen heistä tuijottaa minua kuin olisin hirvi tai joku muu eksoottinen luonnonnähtävyys.

Nainen yksin retkellä?? Error cannot process

Kalalahden leiripaikalla on ihmisiä. Kaksi naista ja koira, jolla on pannier bagit selässä. Kätevää!

– Sulla on kuormajuhta.
– Noo hän kantaa omat eväänsä.

Ite kyllä tuuppaisin koiralle enemmänkin tavaraa. Vaikka teltan.

Naiset ja koira lähtevät. Alueella on muutamia ihmisiä, mutta rantaa on riittävästi, niin että uimapaikka löytyy helposti. Laavu on korkealla mäen päällä. Pulahdan järveen.

Parasta.

Muutaman kymmenen metrin päässä rantapöpelikössä vilahtaa retkeilijä, oletettavasti nainen. Oletettavasti yksin, koska mitään mölinää ei kuulu. Hänkin käy uimassa.

Kipuan laavulle keittämään lounasta. Kello on 11.29 ja Whzzzup on vanhentunut. Kiitos tiedosta. Tyhjennä.

Aurinko paistaa. Mukavaa kun ei ole kiire minnekään.

Kaivan postilaatikosta vieraskirjan. Jotkut ääliöt ovat dumpanneet postilaatikkoon roskia. Unohdin kirjoittaa Vahterjärven vieraskirjaan, ja Kuorejärvellä ei sellaista edes ollut. Kirjoitan Kalalahden vieraskirjaan jotain sekavaa. Todisteen olemassaolostani.

Uimari saapuu laavulle. 35-40 -vuotias, näyttää partiolaiselta. Hän yrittää saada märkiä puita syttymään.

Sekoitan ylimääräiseen kaakaooni vähän kahvia. Viisi kokonaista päivää ja 230 gramman kaasupullosta jäi reilusti yli. Joidenkin ohjeiden mukaan kaasumenekki on 50 grammaa per päivä per henkilö. Aika paljon. Ehkä siihen on laskettu mukaan juomavesien keittäminen? Kaksin retkeillessä kaasua menee vielä vähemmän per nenä, koska lämmitys tapahtuu energiatehokkaammin. Muutenkin on tietysti energiatehokkaampaa retkeillä kaksin eikä yksin, kun on kaksi ihmistä kantamassa yhtä trangiaa, telttaa, ensiapupakkausta jne.

Ihminen pariutuu, koska se on energiatehokasta.

Kello on 12.13 ja Whhäzzäp on vanhentunut. Tyhjennä. Ei huonon makuista tämä erälattekaakao.

Suunnittelen lähteväni klo 13. Se tarkoittaa, että olen bussipysäkillä aivan liian aikaisin. Pitää kuitenkin neuroottisesti varautua mahdolliseen katastrofiin. Jos vaikka rinkka yhtäkkiä hajoaa, tai jos eksyn suoralla tiellä, tai mitä sitä nyt voisikaan sattua. Onhan siellä ainakin kaksi risteystä, joista pitää osata kääntyä oikeaan suuntaan.

Viimein partiolainen saa nuotion syttymään. Märät puut savuttaa.

Tarjoilija! Lattekaakaossani uiskentelee koivunsiemen.

Hetken päästä nuotio palaa nätisti eikä enää savuta. Taitaa olla eräammattilainen tämä. Partiolainen paistaa pihvejä suoraan tulen päällä ritilällä ja keittää vettä notskipannussa. Nuotio paukkuu. Aurinko menee pilveen.

Partiolaisella on muistivihko. Ehkä hän kirjoittaa minusta. Hah. Istumme täällä hiljaa ja kirjoitamme toisistamme.

Laavulle saapuu myös keski-ikäinen nainen ja nuori mies. He puhuvat englantia korostuksella. Oletettavasti toinen heistä on suomalainen, mutta en osaa sanoa kumpi. Olisin arvannut että molemmat, mutta tuskinpa he silloin puhuisivat englantia. Mies avaa oluen.

Juomavettä on puoli litraa. Se loppuu kyllä kesken, varsinkin jos on lämmintä. Kello 13 lähden liikkeelle.

Vastaan tulee eläkeläisten retkiryhmä, joilla on kaikilla samanmalliset retkihatut päässä. Lähimmällä parkkipaikalla on yksi auto. Seuraavaksi lähimmällä parkkipaikalla on YKSITOISTA AUTOA. Kannatti tulla viikolla ja lähteä viikonlopuksi pois.

Huhtalan hoodeilla asuu lampaita. Kyltti varoittaa sähköaidasta ja kieltää ruokkimasta lampaita. Alla on lampaiden managerin puhelinnumero. Ehkä siltä varalta, että joku niistä hyökkää kimppuun.

– Saatan näyttää siltä että chillaan, mutta todellisuudessa tarkkailen jokaista liikettäsi herkeämättä.

Soratie on pitkä ja tylsä. Autoilijoita ja mopoilijoita lappaa edestakaisin. Joku mulkku beige-minivanisti ajaa vähintään kuuttakymppiä ohi ja lennättää kiviä naamalle. Niin että haistapa vaan paska, beige-minivanisti.

Vai miten reagoisit, jos joku ottaisi kourallisen pikkukiviä ja viskaisi niitä sinua kohti? Olisitko silleen, hakemassa rakentavaa ja molempia osapuolia ymmärtävää dialogia?

Pellin suojassa syntyvä oikeutus ja piittaamattomuus on vahva. Ihminen on sellainen. Ihminen ei ole sovelias auton rattiin.

Vettä kuluu. Tietysti juuri tänään aurinko porottaa. Taisin manata sen esiin laittamalla rinkan sadesuojan valmiiksi paikoilleen.

Länkipohjassa pysähdyn urheilukentälle hörppimään viimeiset vedet. Katselen näkyykö vesipistettä. Ei näy. Ketään ei näy missään.

Autio juoksurata kasvaa ruohoa. Kentän edessä on ironinen ajoneuvolla ajo kielletty -kyltti. Ehkä mopoilijoita varten. Tai pyöräilijöitä, noita viheliäisiä otuksia. Tai potkulautailijoita. Onko potkulauta edes ajoneuvo? Länkipohjassa ei näy potkulautoja.

Vähän ennen bussipysäkkiä näen ensimmäisen ihmisen talon pihalla. Ei beigeä minipakua. Rouva ystävällisesti täyttää vesipulloni pyynnöstä.

Kello 15.45 saavun ysitien bussipysäkille. Bussin tuloaika on 16.26. Pysäkkikatosta ei viimeksi ollut. Ihan kiva, mutta tarvittaisiin kyllä äänieristetty koppi. Autolla kaahataan parin metrin päässä 80-100 km/h, meteli on hyytävä. Helvetti olisi varmaan joku tämän kaltainen paikka. Laitan korvatulpat.

Joku on tuonut katokseen ämpärin, joka tursuaa roskia. Vahva vihje siitä, että jätehuoltoa ei ole. Mutta

LAA LAA tämä on roskis, tähän voi jättää roskia, ne varmaan katoavat itsestään, ei ole minun ongelma, LAA!

Vartin yli alan kytätä neuroottisesti bussin tulosuuntaan. Tulpat korvissa en kuule bussin tuloa. Voisi vituttaa jos se ajaisi kahdeksaakymppiä ohi. Lippu on ostettu etukäteen, joten bussiyhtiöllä on tieto, että tältä pysäkiltä pitäisi nousta joku kyytiin. Mutta mistäpä näistä tietää.

Klo 16.22 ja Watzzshudup on vanhentunut. Pakkaan vihkon.

Klo 17.14 ja Twätzäp on vanhentunut. Bussikuski hölisee mikrofoniin jotain niin hiljaa ja nopeasti, etten saa selvää. Jossain takana istuu nuorisolainen, joka vaurioittaa korviaan sellaisella volyymillä, että virvelit kuuluvat korvanapeistaan tänne asti.

Toisinaan sitä saa kuulla olevansa autovihaaja, joltain autorakastajalta, jolla ei ole mitään argumentteja, ja joka siksi tukeutuu väsyneeseen argumentointivirheeseen eli vastapuolen näkemyksen leimaamiseen tunteiluksi.

En vihaa autoja, kuten en koe mitään muitakaan suuria tunteita mitään muitakaan elottomia esineitä kohtaan.

Vihaan sitä, että joku vie minulta elintilan. Tilan hengittää, nähdä, kuulla ja ajatella. Tapahtui se sitten autolla, tupakalla, meuhkaamalla tai rakentamalla helvetin isoja helvetillisiä automarketteja ja motareita. Pakottamalla häiritsevää melua tajuntaani, tunkemalla oksettavaa myrkkyä keuhkoihini, vaarantamalla turvallisuuteni, väkivaltaisesti ylittämällä rajani. Saastuttamalla veden, ilman ja luonnon. Ryöstämällä minulta elämää ja energiaa johonkin hänen mukavuuttaan palvelevaan tarkoitukseen. Tuhlaamalla aikaani.

Melu vaikuttaa haitallisesti kaikkien ihmisten terveyteen. Toiset vain tiedostavat sen herkemmin kuin toiset. Aistiherkkien ääntä ei kuulla, koska yhteiskunnassa äänekkäät ja röyhkeät jyräävät.

Tähän väliin huomautan, että en mielelläni käytä sanaa “herkkä”, enkä varsinkaan “erityisherkkä”, koska se vihjaa, että kyse olisi jostain epänormaalista tai sairaudesta, tai kyvyttömyydestä sietää epämukavuutta. Sen sijaan voisi vaikka puhua hyvin toimivista aisteista ja vastaavasti turtuneista ihmisistä.

Testaa, oletko sinäkin aistiturta!

Epilogi – Tampere

En kovin usein käy Tampereella.

Mutta kun käyn, haluan sieltä äkkiä pois.

Varoitus: Tämä osio sisältää kirosanoja ja ranttausta (koska edelliset osiot eivät sisältäneet).

Ja tämä osio ei sisällä yhtään kivoja kuvia (koska kuka nyt jotain Tamperetta haluaisi katsella).

---

Bussi saapuu Tampereen bussiterminaaliin vartin etuajassa kello 17.30. Vaihtoaikaa tunti. Ehdin käydä hakemassa evästä ja juomavettä.

Kortteli on aivan täynnä tupeksivia ja mölyäviä lapsia. Ilmeisesti käynnissä on joku teinifestivaali helvetistä. On kuuma. Polttomoottoriajoneuvot tuuttaavat melua tajuntaan ja pakokaasuja suoraan hengitysteihin. Missään ei näy päivittäistavarakaupan kylttiä. Lähden painava rinkka selässä harhailemaan ostoskeskuksen suuntaan, jonka seinässä on monien kauppojen logoja, mutta ei päivittäistavarakaupan logoa, vaikka myöhemmin käy ilmi, että ostoskeskuksessa on myös päivittäistavarakauppa.

Autoliikenteen pyhässä kaupungissa jalankulkijat saavat seisoskella risteyksissä ikuisuuden. Väkeä kertyy liikennevaloihin. Niin paljon, että se levittäytyy suojatiemaalauksen ulkopuolelle.

Vihreä vaihtuu. Olen ulkona suojatieltä, suojatien oikealla puolella. Minua vastaan kävelee noin 30-vuotias parrakas mies, viistosti tien yli, omalla vasemmallaan. Hän kävelee suoraan minua kohti. Pysähdyn. Hän pysähtyy. Etäisyyttä välillämme on noin 30 cm. Mies on minua lyhyempi mutta tukevampi. Rinkka huomioiden olemme ehkä suunnilleen massatasavertaiset, paitsi että minä olen mallia kukkakeppi, painopiste ylhäällä, helppo tönäistä kumoon.

Tamperelainen Steven Seagal ei osaa oikeanpuoleista liikennettä ja on sitä mieltä, että minun pitäisi rinkkoineni ja reppuineni lähteä kiertämään häntä. Hän sanoo

– Mene!

ja viittilöi poispäin suojatiestä. Minkä jälkeen hän KÄY MINUUN KÄSIKSI!

Että M I T Ä H E L V E T T I Ä,

ja missä kamoissa sitä ollaan, vai tynnyrissäkö on kasvettu, ja tämä ei ole enää 90-luku, EIKÄ TUNTEMATTOMAAN IHMISEEN KAJOAMINEN OLE OK, TAJUATKO PÄSSINPÄÄ, pönkitä egoasi vaikka punttisalilla, kysyy nimimerkki NYTJUMALAUTASAATANA!

Tamperelainen Steven Seagal tönäisee minua kädellään. Tai yrittää tönäistä.

Tällaisia ihmisen koskemattomuutta kunnioittamattomia mulkku-ukkeleita varten pitäisi olla aina pippurisumute povitaskussa. Ei oikea pippurisumute, koska se on kai luvanvarainen ”ampuma-ase”, mutta vaikka joku vesitäytteinen sumutin. Hämmentäisi päällekarkaajan hetkeksi.

Vittu mikä nuija.

Selvitän tieni kauppakeskukseen. Ehkä en juuri nyt enempää avaudu siitä, että kuka helvetin digiääliö on suunnitellut infotaulun, jonka näyttöä pitää lähmiä seitsemän sekunnin välein, koska mainos menee päälle seitsemän sekunnin välein, ja miten tämän pitäisi toimia monelle ihmiselle yhtäaikaa, jotka haluavat katsoa eri tietoja, ja miksi kartassa ei lue “Olet tässä”, tai että mikä kerros on kyseessä, ja missä kerroksessa nyt olen, koska yhtään kartassa näkyvää kauppaa ei näy ympärillä, eikä yhtään ympärillä näkyvää kauppaa näy kartassa, ja miksi ylipäänsä kartassa ei oletusarvoisesti näy se kerros jossa infotaulu on, ja mitä helvetin hyötyä on katujen nimistä kauppakeskuksen kartassa, ajatteliko digiääliö, että könyän nyt takaisin ulos tämän rinkkani kanssa etsimään katukylttejä, että onko tuo selkäni takana oleva tie Vuolteenkatu vai Suvantokatu vai Hatanpään moottoritie vai mikä helvetti, jotta voisin päätellä missä kohdassa kauppakeskuksen karttaa olen, koska digiääliö ei vaan voinut vittu merkitä sitä karttaan, ja hajotkoon tietokoneensa siten, että näytönsäästäjä menee päälle seitsemän sekunnin välein ikuisesti aamen.

Joku toinen kerta sitten.

Ruokakauppa löytyy kun lähden vaan kävelemään eteenpäin teinivirtojen perässä.

Palaan takaisin bussiasemalle. Liikennevaloissa vastapäätä seisoo kaksi teiniä, joiden naamat ovat liimaantuneet kiinni puhelimiin. Ehdin tien yli ennen kuin teinit havahtuvat.

Oho vihree

Kohta varmaan digiääliö keksii äppsin, joka ilmoittaa teinille milloin vihreä vaihtuu, niin ei tarvitse irrottaa katsetta puhelimesta.

Itse asiassa, fyysiset liikennevalot voisi poistaa kokonaan, ja kaikki voisivat vaan tuijottaa puhelimiaan. Koska kaikki on niin paljon kätevämpää diginä.

Puoli tuntia aikaa. Ehdin käydä bussiasemalla vessassa, hakea juomavettä ja säätää kamoja.

Bussiaseman aulassa vartija ilmoittaa,

– Asema on suljettu.

?????????

SULJETTU??? KUUDELTA???? TAMPEREEN LINJA-AUTOASEMA?????

WTF TAMPERE????? MIKÄ KEHITYSMAA TÄMÄ ON??????

Onneksi kuitenkin oikeiden ihmisten eli autoilijoiden palvelut toimii 24h. Käyn Hatanpään valtatien Nesteellä.

Bussin takaosa on melko tyhjä. Etuosassa istuu lapsiperhe, jonka äiti tulee erikseen takaosaan imettämään. Kaukana on vielä tasa-arvo ja naisen kehon epähäpeällistäminen.

---

Ihan kiva retki, paitsi ne hirveät 60 minuuttia Tampereella. En puukottanut itseäni jalkaan, en eksynyt fataalisti enkä hukkunut. Puu ei kaatunut päälleni, enkä kuollut kyynpuremaan, hypotermiaan tai vitutukseen. Selvisin.