Isojärvi osa 2 – Exclamer!

Kirjoitan heti seuraavan osan, koska en malta odottaa! Pakko saada tietää mitä mulle seuraavaksi tapahtui! Noniin.

Maanantai

Kello ei ole vielä neljää, kun saavun Kalalahden leirintäpaikalle. Se on täynnä nuoria turisteja, jotka huutavat toisilleen ranskaksi. Taukoamatta. He ovat levittäytyneet laavulle, tulentekopaikoille ja pitkin rantaa. Telttapaikat ovat vielä vapaina. Ehkä frankriikit aikovat yöpyä laavussa.

Pystytän teltan syrjäisimmälle telttapaikalle, vaikka mölinä kuuluu sinnekin. Hetken päästä frankriikit levittäytyvät Decathlon-telttoineen myös viereisille telttapaikoille. Ilmeisesti he eivät mahdu kaikki laavuun. Koko Kalalahti raikaa kun frankriikit pystyttävät telttoja.

– PIERRE-CLAUDE!! JE PRENDRE MAINTENANT CETTE NARUSTA KIINNI!!! TU PRENDRE LÀ-NARUSTA! JE PARLER HUUTAMALLA QUE TU CERTAINEMENT KUULET PARCE QUE TU EST JOPA DEUX METERS DISTANCE PAR MOI!!

Möykkä jatkuu koko illan. En tajua miksi pitää pälättää koko ajan. Ja miksi pitää pälättää huutamalla. Ja miksi pitää huutaa yhtä aikaa toistensa päälle. Ja mikä pointti on lähteä luontoon ja mekastaa koko ajan niin, ettei kuule mitään muuta kuin oman äänensä ja kaverin äänen, joita voi kuunnella kaupungissakin. Ja mikä pointti on lähteä pois kaupungista ja ottaa puoli kaupunkia mukaan. Luontoon lähdetään yksin, kaksin, tai korkeintaan kolmin. Saatana.

Isojärvi.

Löydän rannasta tyhjän poukaman, jonne turistien möykkä ei kuulu niin kovaa. Joku introvertimpi frankriikki yrittää levittäytyä sinnekin, mutta onneksi ymmärtää kaikota. Ilmeisesti hänkin kärsii mölinästä. Keitän illallista ja pulahdan järvessä.

Järvellä asuu kuikka ja telkkäjoukkue. Telkät räpiköivät ja pärskivät pitkin rantaa eivätkä ilmeisesti huomaa, että seison parin metrin päässä. Kuikka on vähän varautuneempi ja päästelee varoitusääniä kauempaa.

Silmä lepää Isojärven rauhaisassa maisemassa. Koivun siemeniä ajelehtii pinnalla. Ilmavirta vierittää jonkun kasvin siementä veden kalvoa pitkin, untuvaisten haiventen varassa. Tuuli tyyntyy ja untuva jumittuu pintajännitykseen. Pieni musta kala katoaa kivenkoloon.

Luonnossa kaikki syntyy, kuolee ja kiertää. Jokainen on merkityksetön.

Yhdeksältä kömmin telttaan. Kuikka herättää juuri kun olen vajoamassa tiedottomuuteen. Turistien möykkä kantautuu tajuntaan. En saa enää unta.

Kello on 23 ja möykkä jatkuu. Frankriikit huutavat ja kirkuvat. En jaksa kömpiä makuupussista ja teltasta ulos ja pukeutua ja ravata informoimaan turisteja, että excuse moi tämä on kansallispuisto eikä mikään Moulin Rouge joten voisitteko olla hiljempaa merci beaucoup imbéciles. Laitan korvatulpat.

Tulin metsään kuuntelemaan hiljaisuutta, ja ensimmäisenä yönä pitää käyttää korvatulppia. Ei hyvin alkanut tämä.

Tiistai

Yö on lämmin. Joku lintu laulaa, joka ei ole kuikka. Korppi, palokärki ja kuikka ilmoittavat olemassaolostaan silloin tällöin. Herään viideltä. Tuntuu etten ole nukkunut lainkaan. Frankriikit heräävät noin tunnin päästä, purkavat telttansa ja katoavat ripeästi telttapaikoilta. Mietin, söivätkö ne ollenkaan aamiaista. Sitten muistan, että Ranskassa aamiainen tarkoittaa espressoa.

Pikakahvini seassa uiskentelee kuolleita eläimiä.

Saan kamat kasaan. Frankriikit eivät lähteneetkään vielä, olivat vain siirtyneet laavulle, ehkä nauttimaan espressoa. Katselen hyyskän seinänraosta kun frankriikit lappaavat jonossa pois leirintäpaikalta. Ensin muutama.

Sitten lisää.

Sitten lisää.

Ja vielä lisää.

Nyt varmaan meni viimeiset.

Eipä mennytkään, yhtä paljon jäljellä. Mon dieu.

Vielä pari tyyppiä.

Ei niitä voi olla näin paljon.

Näemmä voi. Vielä pari tyyppiä.

Ja vielä kaksi viimeistä.

Hattuarviolta noin 20 ihmistä.

Hulluja nuo gallialaiset.

Teen sivistyneen arvauksen, että frankriikit menevät seuraavaksi Vahterjärvelle. Suuntaan Heretyn kautta Kuorejärvelle.

Jään matkalle poimimaan meheviä mustikoita. Suopursu tuoksuu. Joku papparainen koiran kanssa pysähtyy turisemaan. Oikeaoppinen small talk aiheuttaa edelleen päänvaivaa.

– Sinä oot mustikoita pysähtyny poimimaan.

Niin että mitä tähän itsestäänselvyyteen kuuluu vastata, kysyy nimimerkki introvertti, ja mistä sitä tietää vaikka autistikin?

  1. Minä oon mustikoita pysähtynyt poimimaan.
  2. Sinä oot koiraa lähteny ulkoiluttamaan.
  3. En ole. Olen kusella.

Ihan ystävällisen oloinen papparainen, ei sillä.

Saan rasian melkein täyteen, kun ukkonen jyrähtää.

Loppumatkan tulee sadekuuroja niskaan. Pysähdyn lounaalle Kannuslahden tulentekopaikalle, jossa on keittokatos. Haen Heretyn kaivolta vesipullot täyteen ja lähden kohti Kuorejärveä. Paska sadetakkini päästää kosteuden sisään muttei ulos. Mietin toimisiko se paremmin nurinpäin käännettynä.

Kannuslahti.

Kuorejärvi.

Laho pitkospuu pettää jalan alta ja kenkä dippaa jorpakkoon. Sukka ei kastu, vaan H****g-merkkinen kenkäni pitää vettä.

Kuorejärven laavu tuoksuu savulta. Ketään ei näy. Majoittaudun laavuun, koska se on kätevää kun sää on epävakaa. Alueella on ehkä yksi joten kuten telttapaikaksi kelpaava pläntti, yhtään hyvää telttapaikkaa ei ole. Maa on vino ja juurakkoinen. Ja märkä. Frankriikit eivät välttämättä tule tänne ollenkaan, sillä mihin ihmeeseen ne edes mahtuisivat.

Paikalle saapuu päiväretkeläisiä, mies, nainen ja koira. He pälättävät taukoamatta. Pälättäjät näyttävät jämähtävän paikalle paljon pidemmäksi aikaa kuin eväiden syöminen kestää. Puhe ei lakkaa.

Mies puhuu tamperetta. Nainen huutaa. Mies puhuu naisen päälle. Tuuli vaimentaa hetkeksi pälätyksen. Nainen korottaa ääntään tuulen yli. Mies avaa tölkin TSUH. Mies röyhtäisee.

Valkoinen koira on hiljaa.

Klo 16.15. Akkua 80%. Siirryn kauemmas rantaan pälätyksen kantamattomiin.

Lueskelen vihkostani viime vuoden vaelluspäiväkirjaa. Paikallaan hengailu tuntuu vähän ahdistavalta. Mieli halajaa eteenpäin.

Vesi liplattaa kalliota vasten. Mietin, keksinkö tekemistä vielä yli kolmeksi päiväksi.

Sitten kun kuoleman aika koittaa, toivon että olen valmis lähtemään. Että olen tehnyt niitä asioita, joita halusin tehdä ja joista nautin.

Päällepuhujat lähtevät viimein. Miksi ihmiset tulevat luontoon hölöttämään?

Hatun lieri rajoittaa näkökenttää, ja lyön pääni ensin hyyskän matalaan oviaukkoon, ja heti sen perään räystääseen. Riittävällä voimalla, että varmaan olisi saanut vanhentuneeseen pyöräilykypärään halkeaman. Ja sit oisin ollut ihan että

Kypärä pelasti henkeni! Katsokaa, kypärä halkesi! Ilman kypärää pääni olisi haljennut! 

Paitsi että ei edes kuhmua tullut. Ensi kerralla ilman hattua vessaan.

Iso perhonen kaartelee nuotiopaikalla. Kaksi introvertin oloista nuorta naista ja koira saapuvat paikalle. Heillä on yöpymiskamat ja samanlaiset reput. He lähtevät pian.

Kyselyikä iskee päälle. Onko niin että eloton luonto pyrkii lisäämään entropiaa, kun taas elollinen luonto pyrkii vähentämään sitä? Miksi solut vanhenee ja kuolee? Kieli mahdollistaa ajattelua ja samalla rajoittaa sitä, ja mitä en keksi, koska yritän ajatella olemassa olevilla sanoilla ja käsitteillä? Entä jos jokin itsestäänselvänä pidetty olettamus ei pidäkään paikkaansa? Entä jos olemme erehtyneet energian suhteen? Miksi ihminen on niin kauhean kiinnostunut itsestään? Miksi ei jostain täysin ulkopuolisesta, kuten matematiikasta?

Jos ihmisellä ei olisi pariutumisviettiä tai toivoa pariutumisesta, se vapauttaisi hänet käyttämään energiansa johonkin muuhun. Mutta kai se on oleellinen osa ihmisyyttä, entropiakoneistoa. Ihmisen pitää olla niin kamalan kiinnostunut itsestään, siitä mitä muut hänestä ajattelevat, lisääntymisestä ja selviytymisestä.

Täytän vihkon sivuja laidasta laitaan ja mietin, että tavutus on sitä varten, kun paperi oli kallista ja piti säästää tilaa. Tuskin jossain hautakivessä lukee:

Urho Kekko-
sen muistolle

vaikka se olisi tilatehokkainta.

Aurinko tulee esiin pilven takaa. En ole menossa minnekään, ja on aikaa kirjoittaa. Viime vuonna vaelluksella ei ollut liikaa aikaa kirjoittaa. Koko ajan oltiin menossa jonnekin tai säätämässä jotain. Tauot meni lepäämiseen.

Kolme vuotta sitten kävelimme tästä ohi ystävän kanssa. Jotkut vesilinnut räpiköivät hippaleikkiä pitkin Kuorejärveä, ja mietin että jännä että on tuolla lailla varaa tuhlata energiaa. Nyt vesilintuja ei kuulu eikä näy.

Ilta. Hiljaisuus. Pienten eläinten pienet äänet tulevat olemassaoleviksi. Pieniä molskahduksia. Pieniä pyrähdyksiä. Palokärki laulaa kaukana. Vesikirppu rikkoo veden lasisen pinnan ja jättää jälkeensä laajenevia renkaita. Tuulenvire hajottaa lampeen väärinpäin kasvavien puiden harmonian. Heijastuva metsä näyttää siltä kuin katsoisi ikkunalasin läpi rankkasateella.

Nykyihminen on tottunut mukavuuteen.

Surullisia ajatuksia menneistä ajoista ja ihmisistä. Retket Sankivaaraan. Solut vanhenee ja kuolee, jotta laji pääsee uudistumaan. En olekaan yksilö. Elämän keinotekoinen pidentäminen. Elää pitkä, mutta merkityksetön elämä vankeudessa. Sokeana, kuurona, turtuneena.

Ehkä ihmistä ei voi auttaa. Jokainen on yksin. Edes metsän eläimet eivät tule lohduttamaan.

Palokärki laulaa. Olen tiedostamassa yhtä kauneuden hetkeä juuri nyt, juuri tässä, miljoonien vuosien aikajanalla. Välähdys keskellä ikuisuutta. Loputtoman menneisyyden ja kaukaisen tulevaisuuden taitekohdassa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *