Kesäkuussa 2021 menin kahden ystävän kanssa vaeltamaan Angelista Lemmenjoen ja Hammastunturin erämaan kautta Saariselälle. Tämä on matkakertomuksen ensimmäinen osa.
– Nyt se twitter kiinni ja kirjotat blogiin jotain ennen kuin… ennen kuin se kuolee huolenpidon ja paijauksien puutteeseen! Mistä pirusta tätä fonttia saa muutettua??
Torstai – Perjantai – Purnantai
Matka alkaa torstai-iltana VR:n kyydissä Oulunkylästä, tai Tikkurilasta, koska [PRO TIP LIFE HACK] autojuna jumittaa 45 minuuttia Pasilan ja Tikkurilan välillä, joten kyytiin kannattaa tulla vasta Tikkurilasta, ja siinä ehtii toiminnanohjaus-aikahaasteellinen ihminenkin vielä turvallisesti kertaalleen myöhästyä ja löytää pelastuksen omituisesta autojunakonseptista ja Tikkurilasta, tuosta yhtä ankeasta kuin elintärkeästä pääkaupunkiseudun liikenteen hubistamme, Suomen Roomasta, johon kaikki raiteet vievät, paitsi ne jotka jostain syystä menevät Espooseen.
Tikkurilan asemalaiturilla törmään Suunnistajaan. Hänellä on hämmästyttävän pieni ja kevyen näköinen rinkka siihen nähden, että edessä on kaksi viikkoa vaellusta. Miten sinne mahtuu ruokien lisäksi mitään muuta? Suunnistajalla ja Eräoppaalla on yhteinen teltta ja trangia, mutta ei se kyllä selitä kaikkea. Epäilen noituutta. Suunnistajalla lienee hallussaan maagisia voimia.
”Matkustan kevyesti” -ihmiset saavat minut tuntemaan, että olen epäonnistunut elämässä.
Olen maksanut matkasta itseni kipeäksi. Eräopas ja Suunnistaja jakavat hytin, mutta mun on pitänyt ottaa yksin kokonainen hytti, sillä koronan vuoksi VR myy vain kokonaisia hyttejä ja ulkoistaa koronasta aiheutuvat kustannukset kätevästi matkustajalle, jolta veloittaa koko kahden hengen makuuhytin hinnan. Sen sijaan, että, emmätiiämut esim vaiks, subventois hommaa silleen ettei kustannukset nouse matkustajalle kohtuuttomiksi, kun kyseessä on kuitenkin julkinen liikenne ja sit ois tää ekokatastrofi ja kaikkea, että haluttais niinq kannustaa ihmisiä kulkemaan kestävillä liikennemuodoilla eikä autolla koska se olis kaikkien etu, ja miksiköhän ihmiset menee pitkät matkat autolla kun junallakin voisi, no ENPÄ KEKSI, eläköön yhtiö, yhtiö ratkaisee ja markkinat hoitaa. Yhtiöitetään kaikki.
Yöunet jäävät lyhyiksi. En saa illalla nukuttua kun ihmiset möykkää käytävällä. Herään 5.30 stressiin, enkä saa enää sen jälkeen unta. Kiva että tulitte Seinäjoelta kyytiin ja joo juna on jännä paikka mutta VOISITTEKO PITÄÄ TURVAT KIINNI TÄMÄ ON MAKUUVAUNU TÄÄLLÄ NUKUTAAN. Mitä iloa on makuuhytistä jos ei siellä pysty nukkumaan? Olis varmaan sama ollut ottaa istumapaikka. VR:n pitäis tästäkin kädestä pitäen opastaa ihmisiä, että olkaahan makuuvaunussa hiljaa, kun ei aikuiset ihmiset sitä näköjään itse tajua.
– Ei mua ainakaan haittaa mun möykkääminen, enhän mää ole vielä nukkumassa!
Aamulla käy ilmi, että Pyöräilypomo ja hänen kaverinsa ovat sattumoisin matkustaneet viereisessä hytissä, sattumoisin aikomuksenaan mennä Lappiin vaeltamaan. Luulin että se on vanhempainvapaalla.
Klo 9.30, bussissa. Tuntuu että kuolen unen puutteeseen ja stressiin.
Lähde kuntavaaliehdokkaaksi, he sanoivat. Lähtisit nyt, he sanoivat. Jokainen saatu ääni on tärkeä, he sanoivat. Teet vain sen minkä ehdit ja jaksat, he sanoivat. Ei tarvitse stressata, he sanoivat.
En tiedä missä vaihessa elämää, josko tässä, olisin jo oppinut itsestäni sen asian, ettei mulle ole mahdollista tehdä asioita kuten neurotyypillisten, sinnepäin hutaisten, minkä nyt tässä sivussa ehtii, saati olla stressaamatta pelkästään päättämällä, että nyt ei olis sitten stressiä. Mä joko teen asiat kunnolla tai sitten en tee ollenkaan. Jos kunnolla tekemiseen ei ole riittäviä resursseja ja aikaa, seuraa suunnaton stressi. Se ei ole jotain mitä voisin valita. Kukapa valitsisi stressata. Tai heräillä ääniin.
Normot voisi ymmärtää sen, että kaikki eivät pysty keskinkertaisiin suorituksiin keskinkertaisella panostuksella. Mulle se on joko parasta mahdollista laatua taikka riman alitus.
[LISÄÄ POIS EDITOITUA RÄNTTIÄ]
Kuntavaalit stressaavat, koska mulla ei ollut tarpeeksi aikaa jota olisin voinut niihin budjetoida. Kampanjapäällikkö on asettanut mulle tehtäviä joista pitäisi suoriutua vaikka ei ole aikaa. Vaalit siirrettiin kesäkuulle sen jälkeen kun matkasuunnitelmat oli jo tehty. Joka kerta ajattelen, että tämä voi olla viimeinen kerta kun pääsen vaeltamaan, sillä koskaan ei tiedä mitä elämässä tapahtuu, eikä tässä ainakaan enää nuoremmaksi muututa. Kun lupauduin ehdokkaaksi, en suunnitellut uhraavani itselleni tärkeitä asioita vaalien takia, enkä aio sitä tehdäkään. Niin kuitenkin osittain käy. Kun kahta asiaa yrittää tehdä yhtäaikaa, kumpikin tulee väistämättä tehtyä huonosti.
Viime tingan vaalitöistä johtuen en ole ehtinyt miettiä paino-optimointia loppuun asti. Rinkka painaa melkein 30 kiloa, puolet mun painosta. Vaihtoehtojen puuttuessa yritän lietsoa itseäni jumaluusharhaan.
No äkkiähän se siitä kevenee kun ruokaa kuluu ja tahdonvoimallahan tämä hoituu –
Myöhemmin osoittautuu, ettei kehon rasituksenkestoa voi lisätä pelkällä tahdonvoimalla. Että ihanko totta, Einstein. Kukapa olisi arvannut.
Sodankylässä pysähdytään tauolle. Ostan kupin teetä. Kahvinjuonnin lopetin kaksi viikkoa sitten, jos se auttaisi nukkumiseen. Ei auttanut. Vapauttavaa kuitenkin päästä riippuvuudesta eroon. Toisaalta ikävää menettää se nautinto, kahvikupposen tuoksu hetkeä ennen kuin kofeiini virtaa suoniin.
Kuukausia myöhemmin en enää ikävöi kahvia. Eroon siitä pääsee kuin omahyväisistä deiteistäkin. Ensin voi vähän sattua päähän, mutta lopulta on parempi ilman.
Pyöräilypomo ja Pyöräilypomon kaveri ovat samassa bussissa. Kaveri on ilmeisesti kokenut eränkävijä, vaikka ei ensivilkaisulla siltä näytäkään. Pyöräilypomo aikoo reissata vain muutaman päivän, Kaveri pidempään. Hänellä on joku järjestely, ettei tarvitse raahata kahden viikon ruokia mukana. Toisin kuin meillä. Eräopas raportoi Kaverille reittisuunnitelmaansa.
Eräopas: …mennään sieltä ja täältä ja tuolta.
Kaveri: Aijai. Suota!
Eräopas: Mä katoin että kyllä siitä pääsee.
Sisimmässäni herää kauhunmakuinen aavistus siitä, mitä on tulossa.
Klo 11.52. Bussi pysähtyy Kiilopäällä. Mieli alkaa levätä sitä mukaa kun ikkunasta näkyy luontoa ilman ihmisten rakennelmia. Kuivan rapeaa metsää. Suota. Jokia ja järviä. Syvänsininen tunkeutuu sieluun.
Ivalossa tiemme erkanevat. Pyöräilypomo ja Kaveri jäävät lounaalle. Eräopas, Suunnistaja ja minä jatkamme pikkubussilla Inariin ja sieltä taksilla Angeliin.
Viimeinen etappi on lähes ajokelvotonta polkua, mutta taksikuski haluaa välttämättä viedä meidät niin pitkälle kuin kiesillä suinkin pääsee. Töyssyinen kyyti on hirveää kärsimystä. Kuin istuisi eläköityneen rodeosonnin selässä, joka käy vain vähän hitaammalla. Tuntuu typerältä kärsiä autossa, kun vauhti on niin hidas että kävelisin nopeammin. Ehkä jopa 30 kilon rinkan kanssa.
Saavumme tien päähän. Olemme sivilisaation rajalla, ja maksupääte ei meinaa toimia. Autorodeo on ohi, mutta taksikuski päättääkin jäädä tauolle ja jättää auton tyhjäkäynnille, sillä kuinka sitä nyt voisi taukoa pitää ilman polttomoottorin korviahivelevää möykkää. Säädämme rinkkoja bensankatkussa. Odotan että kuski lähtee. Ei lähde, seisoo kuin tatti. Eikä vieläkään. Eikä vielä. Miten voi uuden auton moottori pitää noin helvetillistä meteliä? Oulunkylän moponrassaaja-korttelirallijäbylit olisi kateellisia.
Viimein taksikuski palaa polttomoottoreineen kohti sivistystä ja luonnon äänet laskeutuvat Angeliin. Seikkailu voi alkaa.
