Satu rumasta ankanpoikasesta

Olipa kerran, kauan kauan sitten, kaukaisessa maassa, ankkayhteiskunta. Ankkayhteiskunnassa eli ankkaperhe, johon kuului ankkaemo ja kolme ankanpoikasta.

Eräänä päivänä ankkaemo huomasi, että yksi hänen poikasistaan oli jotenkin “outo ja erilainen”. Ankkaemo ei oikein osannut sanoa miten poikanen oli erilainen, jotenkin vain. Ankkaemo antoi poikaselle nimeksi Ruma Ankanpoikanen.

Ruma Ankanpoikanen ei itse tiennyt olevansa outo tai erilainen. Tietenkään hän ei tiennyt! Kuinka hän olisikaan voinut tietää. Eihän kukaan ankka pystynyt menemään toisen ankan kehoon ja kokemaan, miltä maailma näyttää, tuntuu, haisee ja kuulostaa toisesta ankasta. Jokaisella ankalla oli vain oma kokemuksensa maailmasta. Niin myös Rumalla Ankanpoikasella.

Ruma Ankanpoikanen ei pitänyt hälinästä, vaan viihtyi usein omissa ajatuksissaan.

– Sinun täytyy opetella olemaan reipas, sietämään samoja asioita kuin muutkin ankat, ja pitämään samoista asioista kuin muutkin ankat, sanoi ankkaemo.

Eräänä päivänä Ruma Ankanpoikanen meni kouluun. Koulussa muut ankat pilkkasivat häntä ja sulkivat hänet ulkopuolelle leikeistään.

– Tyhmä! sanoi Pulla-Ankka.
– Nolo! sanoi Sorja-Ankka.
– Ruma! sanoi Patri-Arkka.

Rumalle Ankanpoikaselle ei tullut mieleenkään, että muut ankat kiusasivat häntä siksi, että hän oli erilainen kuin muut ankat. Eihän siinä olisi mitään järkeä, koska kaikkihan olivat erilaisia! Ruma Ankanpoikanen päätteli, että hänen täytyi olla jotenkin viallinen. Hän ei oikein osannut sanoa miten hän oli viallinen, jotenkin vain.

– Sano samalla mitalla takaisin, neuvoi ankkaemo.
– Ole samanlainen kuin muut, sanoi peruskoulu.
– Minä en näe mitään, tai jos näenkin, minua ei kiinnosta, sanoi opettaja.

Mutta Ruma Ankanpoikanen ei osannut sanoa samalla mitalla takaisin eikä olla samanlainen kuin muut. Niinpä Ruma Ankanpoikanen teki itsestään näkymättömän niin hyvin kuin osasi. Ruma Ankanpoikanen alkoi vältellä puhumista ja tilanteita, joissa huomio olisi kiinnittynyt häneen. Koska muut ankat olivat Rumalle Ankanpoikaselle epärehellisiä ja ilkeitä, hän alkoi suhtautua muihin ankkoihin varauksella.

Ruma Ankanpoikanen rämpi elämäänsä läpi. Hän yritti parhaansa mukaan toteuttaa vaatimuksia, joita muut ankat hänelle asettivat, vaikka ei oikein tiennyt, miten se olisi pitänyt tehdä. Usein Ruma Ankanpoikanen epäonnistui vaatimusten täyttämisessä. Monet asiat, jotka muille ankoille olivat helppoja, saattoivat Rumalle Ankanpoikaselle olla ylivoimaisen vaikeita. Tai sitten ne vaativat niin paljon ponnisteluja, että Ruma Ankanpoikanen oli koko ajan väsynyt, stressaantunut ja onneton. Ruman Ankanpoikasen oli vaikea kestää sellaisia asioita, joita muut ankat eivät edes huomanneet, kuten kovia ääniä, voimakkaita hajuja tai epäoikeudenmukaisuutta.

– Älä stressaa, neuvoivat muut ankat.
– Älä ole niin herkkä, vaativat toiset ankat.
– Älä ole työtön, käski TE-toimisto.
– Hymyile. Ei noin. Luontevasti, sanoi valokuvaaja.

Ruma Ankanpoikanen joutui usein konfliktiin muiden ankkojen kanssa. Muut ankat olettivat Rumalle Ankanpoikaselle motiiveja, joita hänellä ei ollut, tai lisäsivät hänen puheisiinsa tulkintoja, joita niissä ei ollut. Tämä johti monesti väärinkäsityksiin, jotka muiden ankkojen mielestä olivat aina Ruman Ankanpoikasen vika. Ruman Ankanpoikasen mielestä taas oli sietämätöntä, että muut ankat sanoivat jotain muuta kuin mitä tarkoittivat ja olivat muutenkin epäloogisia.

Ruma Ankanpoikanen sai jopa rikostuomion, kun ankkaoikeus katsoi, että Rumalle Ankanpoikaselle “ei voinut jäädä epäselväksi”, mitä viranomaisankat hänestä halusivat, vaikka eivät olleet sanoneet sitä ääneen.

Ruman ankanpoikasen ei tarvinnut edes sanoa mitään, kun hänen asenteestaan tehtiin oletuksia.

– Älä näytä niin ylimieliseltä, sanoi eräs ankka.

Ruma Ankanpoikanen ei kuitenkaan voinut mitään sille miltä näytti.

Ruma Ankanpoikanen ei tiennyt, miksi hän oli niin huono elämässä, vaikka hän oli ollut ihan hyvä koulussa. Hän ei tiennyt miksi hän ei kelvannut mihinkään palkalliseen työhön, vaikka osasi tehdä moniakin asioita, ja olisi oppinut tekemään vaikka mitä, jos vain olisi saanut yrittää ja harjoitella itselleen sopivalla tavalla. Ruma Ankanpoikanen tiesi vain, että hän oli jotenkin epämääräisellä tavalla vääränlainen. Hän oli saanut elämänsä aikana jatkuvasti tästä “palautetta”.

Niinpä Ruma Ankanpoikanen pikkuhiljaa lakkasi yrittämästä. Hän lakkasi yrittämästä saada itselleen työtä, kumppania ja toimeentuloa. Hän lakkasi yrittämästä saada itselleen muiden ankkojen hyväksyntää. Hän lakkasi yrittämästä saada itselleen mitään normatiivisia asioita, joita muut ankat olivat itselleen hankkineet. Hän putosi ankkayhteiskunnan ulkopuolelle.

Toisinaan Ruma Ankanpoikanen mietti, että hän voisi yhtä hyvin olla kuollut.

Ruma Ankanpoikanen ei tiennyt, mihin kaikkeen hän olisi elämässään kyennyt, jos olisi vain saanut itseluottamusta ja tukea. Jos hänet vain olisi hyväksytty sellaisena kuin hän oli. Ruma Ankanpoikanen oli pikkuankasta asti pistetty ruotuun ja pakotettu tukahduttamaan omat toiveensa, tuntemuksensa, epämukavuutensa ja pelkonsa. Siksi Ruma Ankanpoikanen ei oikeastaan edes tiennyt, kuka hän oli. Sen sijaan, että hän olisi elänyt omaa elämäänsä, hän oli yrittänyt toteuttaa muiden ankkojen vaatimuksia ja muuttua muiden ankkojen kaltaiseksi, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Eräänä päivänä, kun Ruman Ankanpoikasen elämä oli jo melkein ohi, hän tapasi Tarkka-Ankan.

– Sinä muistutat kovasti erästä julkisuuden joutsenta, Tarkka-Ankka sanoi.
– Joutsenta? ihmetteli Ruma Ankanpoikanen. – Olen kyllä kuullut joutsenista, mutta enhän minä ole ollenkaan sellainen. Olen lukenut, että joutsenet ovat sairaita tai vammaisia ankkoja. Ja että heillä ei ole empatiakykyä.
– Tuo on vanhentunutta tietoa, vastasi Tarkka-Ankka. – DSM 5:ssä joutsenuus kyllä luokitellaan häiriöksi, mutta niin luokiteltiin homoseksuaalisuuskin vielä muutama vuosikymmen sitten. Kliinikot tulevat katsos näissä asioissa vähän, tai joskus paljonkin jälkijunassa.
– Aijaa? ihmetteli Ruma Ankanpoikanen.
– Eivät joutsenet ole ankkoja ollenkaan. Ne ovat kyllä lintuja, aivan kuten ankatkin, mutta vain erilaisia lintuja.
– Miten sinä tiedät kaiken tämän? kysyi Ruma Ankanpoikanen.
– Olen perehtynyt asiaan, koska läheinen ystäväni on joutsen. Toki kaikki joutsenet ovat keskenään erilaisia, aivan kuten kaikki ankatkin ovat keskenään erilaisia. Mutta heillä on tiettyjä yhteisiä piirteitä. Eivätkä ne läheskään aina näy ulospäin.
– Mielenkiintoista, tuumi Ruma Ankanpoikanen.

Ruma Ankanpoikanen meni kirjastoon ja etsi käsiinsä tuoreen kirjan, joka kertoi siitä, millaista on olla joutsen. Kirjan oli kirjoittanut joku brittiläinen akateemikko, joutsentutkija.

Kun Ruma Ankanpoikanen oli lukenut kirjan, ensimmäistä kertaa elämässään hänestä tuntui siltä, että joku ymmärsi häntä. Siis todella ymmärsi, millaista oli olla hän, eikä vain nyökytellyt päätään ja toistellut: “Voi että, niinpä. Kvaak”.

Ruma Ankanpoikanen alkoi kerätä lisää materiaalia. Hän luki kaiken mahdollisen joutsenuudesta minkä löysi. Erityisesti häntä kiinnostivat joutsenten omat kertomukset, millaista oli olla joutsen.

Ruma Ankanpoikanen tuli yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että hänkin, todella, oli joutsen. Se selitti niin paljon asioita hänen elämässään. Itse asiassa, se selitti

Aivan kaiken

ja vastasi niin moniin kysymyksiin, jotka olivat piinanneet Rumaa Ankanpoikasta kaikki nämä vuodet. Tietoisuus joutsenuudesta järisytti Ruman Ankanpoikasen maailmaa totaalisesti.

Kun Ruma Ankanpoikanen kertoi löydöksestään poikuetovereilleen, tapahtui jotain vielä järisyttävämpää. Ruma Ankanpoikanen sai kuulla, että kun hän oli ollut nuori, ankkaemolla oli ollut vahva epäilys siitä, että Ruma Ankanpoikanen oli joutsen. Selvisi myös, että ankkaemo oli kertonut epäilystään useammallekin taholle, muun muassa Ruman Ankanpoikasen silloiselle terapeutille. Ruma Ankanpoikanen järkyttyi. Miksi ankkaemo ei ollut kertonut hänelle? Miksi kukaan ei ollut kertonut hänelle?

– Ei ollut minun velvollisuuteni, ajatteli läheinen.
– Ei ollut ankkaemon velvollisuus, sanoi poikuetoveri.
– Jumalallinen 70-luvulla sertifioitu ammattipätevyyteni ei havainnut sinussa joutsenpiirteitä, vastasi psykoterapeutti (lääket. lis.), – joten asia ei kuulunut minulle.

Valitettavasti ankkaemo oli kuollut vuosia sitten, joten Ruma Ankanpoikanen ei voinut enää kysyä tältä, että mitä vittua.

Ei ollut ollut kenenkään velvollisuus kertoa Rumalle Ankanpoikaselle.

Ruma Ankanpoikanen tunsi itsensä entistä merkityksettömämmäksi. Häntä ei pidetty edes niin tärkeänä, että hän olisi ansainnut tietää mahdollisesta joutsenuudestaan. Edes hänen läheisimmät ankat eivät pitäneet hänen elämäänsä, siis elämää, tarkoittaa vuosikymmeniä elettyä aikaa, tärkeämpänä kuin omaa hetkellistä epämukavuuttaan, joka kertomisesta olisi mahdollisesti tullut. Ei ollut heidän velvollisuutensa.

Ruma Ankanpoikanen ei tiennyt, pääsisikö hän koskaan yli kaikesta siitä vääryydestä ja väkivallasta, jota hänelle oli tehty. Pystyisikö hän koskaan hyväksymään sitä, että hänen elämänsä oli mennyt hukkaan vain toisten ankkojen itsekkyyden ja pelkuruuden takia.

Ruma Ankanpoikanen ryhtyi prosessiin saadakseen ankkayhteiskunnan virallisen tunnustuksen joutsenuudestaan. Hän tarvitsi virallista tunnustusta lähinnä muita ankkoja varten. Itse hän tiesi olevansa nyt joutsen, olleensa aina joutsen, ja tulevansa aina olemaan joutsen kuolemaansa saakka. Sertifioidun lääkeankan leima ei muuttaisi tätä asiaa miksikään.

Ruma Ankanpoikanen kertoi joutsenuudestaan muutamille tuntemilleen ankoille. Jotkut heistä suhtautuivat hyväksyvästi ja ymmärtävästi, mutta eivät kaikki.

– Entä sitten, mitä se muka muuttaa? sanoi ankka 1 (jolle kirjailija ei jaksanut keksiä nimeä).
– Minusta tuollaiset joutsenleimat ovat vain haitallisia ja itseään toteuttavia, sanoi ankka 2.
– Minusta sinä et ole joutsen, sanoi ankka 3.
– Meillä kaikilla on kuule rajoitteita, sanoi Susanna Koski.

Se muuttaa kaiken, ajatteli Ruma Ankanpoikanen.

Ruma Ankanpoikanen meni internettiin. Sieltä hän löysi ensimmäistä kertaa toisia joutsenia, jotka olivat hänen kaltaisiaan. Hän ei ollutkaan yksin. Ruma Ankanpoikanen ajatteli, että ehkä hänen ei pitänytkään elää ankkayhteiskunnassa, vaan joutsenyhteiskunnassa. Hän ei ollutkaan vääränlainen. Hän oli vain ollut väärässä paikassa ja väärässä seurassa, yrittämässä tehdä vääriä asioita väärällä tavalla.

Ruma Ankanpoikanen ei ollutkaan sairas tai viallinen. Hän oli joutsen.


Minä olen autisti. Hyvää autismin hyväksynnän päivää, ulostulopäivää ja autismin hyväksynnän kuukautta.

Suosittelen:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *