Lauantai

Yöllä on ollut pakkasta. Palelen, vaikka on merinot ja fleece päällä. On käynyt sillä lailla hassusti, että makuupussin vetoketju on jäänyt alhaalta auki.

Kömmin teltasta ulos. Metsä on paksun sumun peitossa. Eräopas pohtii, mahtaako tuntureilta nähdä tänään mitään. Lähdemme nousemaan Vongoivalle.

Kiviä, kiviä. Kylmä. Sumua. Kiviä.

Tuonelan hiljaisuutta rikkovat pienet linnut. Laulu on vähän samanlaista kuin palohälyttimellä, joka ilmoittaa paristojen loppumisesta. Twiittaajilla on sinistä väriä rinnassa. Myöhemmin selviää, että lintu, jolla on sininen rinta, on sinirinta. Yksi niistä jää ystävällisesti poseeraamaan valokuvaa varten.

– Kohteeseen näköyhteys. Over.
– Roger. Kohde liikkunut kaksi metriä länteen. Siirtykää asemiin. Over.
– Roger. Nolla-kaksi-seitsemän. Over.
– Roger.
– Krrrtsh… khhhh.. Dzzzssshhh…
– En kopioi. Toistakaa. Over.
– kssshhhhhh…
– Toistan: Toistakaa. Over.
– dzztkSShhH RÄTS …raatio “Harhautus” aloitettu. Over.
– Roger. Kuittaan. Yli ja ulos.
– Täh?
– Twit.
– Siis mitä? Over.
– Harhauta sinä nyt siellä vaan. Me mennään lounaalle.

Sumussa ei näe kymmentä metriä pidemmälle.

Retkikuntalaiset ovat joutuneet suuren haasteen eteen: Heidän on suunnistettava sumussa. On löydettävä selänne, jota pitkin eteneminen on energiataloudellisinta. Jokainen kalori on kullan arvoinen. Tehtävä on miltei mahdoton.

[1,5 min pelkkää kuvaa. Voit hakee vaikka kahvia.]

Pahin on tapahtunut: Retkikuntalaiset ovat harhautuneet selänteen ohi. Heidän on taivallettava vinossa rinteessä. Elintärkeitä kaloreita on tuhlattu, ja uupumus on lähellä. Mutta pysähtyminen voi olla kohtalokasta. On pysyttävä liikkeessä.
Lukija: Erja Manto

Kun saavumme Vongoivanräystäälle, sumu on hälvennyt. Näkymät ovat jälleen eeppisiä. Etsin tuulensuojan ja kaivan kännykän esiin. Puhelin näyttää palkkeja, mutta signaalia ei ole. Puhelimella voi ainoastaan soittaa hätäpuheluita.

– Toimiiko sulla puhelin ja netti?
– Toimii.
– Mikä liittymä sulla on?
– Elisa.
– Mullakin on Elisa!

Epäusko. Miksi Eräoppaalla on kenttää ja mulla ei?! Ja kyllä sitä taas mielellään maksaa lisää saatana

Hei,

Päivitimme juuri liittymäsi pyytämättä ja väkipakolla 50 % kalliimpaan, mutta kutsumme sitä palvelujen parantamiseksi, koska pidämme sinua idioottina. Huomaathan, että palvelut eivät kuitenkaan parantuneet. Hyvää päivänjatkoa!

Terveisin,

Elisa

Kapina. Eeppinen vitutus hieman häiritsee eeppisistä maisemista nauttimista. Eräopas ystävällisesti antaa minun tarkistaa sähköpostini puhelimellaan. Ei siellä ollut mitään tärkeää. Mutta entä jos joku on lähettänyt tekstiviestin, jossa on jotain tosi tärkeää?!

Hyväksyminen. No, vitut. Lähdetään menemään.

Eräopas käyttää kenttätilanteen hyväksi ja lähettää jyrkänteeltä lähiomaiselleen todisteen, että on vielä hengissä. Varoitan selfie-kuoleman vaarasta. Se on tietenkin suuri vitsi kyseisen henkilön kohdalla.

Joku on jättänyt kivenkoloon muoviroskan.

Laskeudumme kivistä rinnettä pitkin tiiviin koivikon läpi. Pysähdymme lounaalle puron varrelle, keskelle polkua. Kohta varmaan joku poro tulee silleen, että

TÖÖT menkää nyt helvettiin siitä keskeltä POROtietä, mulla on kiire TÖIH… öö tonne noin. TÖÖÖT!

Poro ei tule.

Vedän retkiruokapussillisen väkisin kokonaan. Siitä tulee vähän huono olo.

Matkavalokuvien räpsimisestä tulee mieleen äitini, joka 80-luvulla tapasi ottaa kuvia diafilmille. Silloin tällöin makuuhuoneessa järjestettiin diojen katselmustilaisuus. En muista tapahtuiko tämä pelkästään perheen kesken, vai oliko usein mukana joku sivullinen uhrikin.

Diaesitykset olivat jännittäviä. Vähän kuin olisi ollut elokuvissa. Projektorin maaginen hurina täytti pimeän huoneen, ja pöly leijaili valokiilassa. Mekaaninen cli-ick-ylll-click ilmoitti dian vaihtumisesta. Diat olivat kankaalle heijastettuina hailakoita ja epätarkkoja. En tainnut edes olla niin kovin kiinnostunut niiden sisällöstä.

Mietin, onko tämä konsepti kokonaan kadonnut, vai elääkö se vielä, mutta modernilla teknologialla.

Lounaan jälkeen nousemme Pittikuolpunalle. Eräopas pysähtyy aistimaan ilmaa.

Winter is coming.

Laskeudumme jyrkkää rinnettä alas. Siis tosijyrkkää. Jotain 60%. Onneksi H****g-merkkisissä kengissäni on hyvä pito.

Pieni kuukkeli ystävineen on saapunut tervehtimään taukoilevia retkikuntalaisia. Sen tumma lakki ja harmaapunainen vartalo piirtyvät kauniina vihreää taustaa vasten. Kuukkeli haluaa tulla huomatuksi. Se levittää uljaat siipensä ja syöksyy pitkään matalalentoon, kuin laskeutuakseen kiitoradalle. Swooosh. Sitten se katoaa varvikkoon, ja ilmestyy jälleen näkyviin kolme metriä ylempänä kello kymmenessä. Se on taikuri, joka valjastaa retkeilijän huomion ja ohjailee sitä mielensä mukaan.
Lukija: Erja Manto

Saavumme honkien hautausmaalle. Kaatuneita puunrunkoja makaa maassa silminkantamattomiin, kaikki samaan suuntaan. Kuolleet hongat hohtavat hopeanharmaina. Ne ovat yliluonnollisia, toisesta maailmasta. Astelemme puuruumiiden yli.

Metsä on harvaa ja katse kantaa pitkälle. Mutta karhuja tai poroja ei näy. Ketään ei näy. On vain metsää, metsää ja hyytävä hiljaisuus. Eräopas harppoo menemään, ja minulla on vaikeuksia pysyä perässä. Varmaan ylämäki, ainakin tuntuu siltä.

Poroaita! Sitä ei voi ylittää. Täytyy mennä ali.

Joki! Sitä ei voi alittaa. Täytyy mennä yli.

Tupa! Sitä ei voi kiertää. No, periaatteessa voi.

Vieraskirjan mukaan tuvalla ei ole ollut ketään viikkoon. Liuotan suklaapaloja kaakaossa ja kirjoitan muistiinpanoja kynttilänvalossa. Kielo… Kelo… Kiilo… eikun mitähän helv… Kello! Kello on kymmenen.