Yhteiskunnan näkymättömät patriarkaaliset muurit jatkavat romahtamistaan, kun kahdeksan suomalaista näyttelijää (naisia) toi julkisuuteen, miten elokuvaohjaaja Aku Louhimies (mies) on nöyryyttänyt ja kohdellut heitä sadistisesti heidän työskennellessään Louhimiehen ohjaamissa elokuvatuotannoissa. Asiasta keskusteltiin myös A-studiossa.

Jotkut (pääasiassa miehet) ihmettelevät, miksi kiusaajien (pääasiassa miesten) tekemisiä pitää käsitellä julkisuudessa. He sanovat, että uhrit (pääasiassa naiset) haluavat vain julkisuutta itselleen. He tekevät kiusaajasta uhrin ja uhrista kiusaajan puhumalla “lynkkaamisesta”, “ajojahdista” ja “some-oikeudenkäynnistä”. Miksi näitä asioita ei voisi vaan käsitellä yksityisesti?

Vaatimus käsitellä kiusaamista yksityisesti toistuu usein. Omassa elämässäni olen vielä useammin törmännyt vaatimukseen, että kiusaamista ei saisi käsitellä edes yksityisesti, vaan se pitäisi lakaista maton alle, jotta ei tulisi “konfliktia”, eikä kiusaajalle tulisi paha mieli. Kiusaajaa pitää varjella kiusaamisensa seurauksilta. Hänen hyvinvointinsa on tärkeämpää kuin uhrien hyvinvointi. Kuitenkin kiusaajalla on valta lopettaa kiusaaminen, uhrilla ei. Kiusaaja voi vaikuttaa omaan hyvinvointiinsa yksinkertaisesti lopettamalla kiusaamisen.

Kiusaamisen julkistamisesta tulee väistämättä ikävyyksiä sekä kiusaajalle että uhrille, joka omalla nimellään tuo asian julki. Nämä seuraukset voivat olla vakaviakin. Ne ovat kuitenkin kiusaajan itsensä aiheuttamia. Hän on valinnut kiusata. Uhrin syytä ne eivät ole. Tapahtunut vääryys on kiusaaminen, ei kiusaamisen julki tuominen.

Mitä hyötyä sitten on tuoda kiusaaminen julki? Miksi tuottaa lisää ikävyyksiä kenellekään? Vastauksen ymmärtämiseksi on ensin ymmärrettävä, miten hyväksytyksi tulemisen tarve ohjailee ihmisen käyttäytymistä.

Ihmisellä on tarve hyväksyntään

Pieni lapsi on täysin riippuvainen huoltajistaan. Jos hänet hylätään, hän kuolee. Kuoleman riski on ollut merkittävä myös isommalla lapsella ja aikuisella, jos yhteisö sulki heidät ulkopuolelle. Hyväksytyksi tuleminen on ihmisellä perustavanlaatuinen ja eloonjäämisen kannalta välttämätön tarve.

Pikkulapsi on äärimmäisen itsekäs. Tämä on hänelle sallittua. Kasvaessaan isommaksi lapsi vähitellen oppii, että hän ei voi käyttäytyä täysin itsekkäästi piittaamatta muiden ihmisten tarpeista ja rajoista, tai hän voi menettää lähipiirinsä hyväksynnän. Hän oppii ottamaan muut ihmiset huomioon ja asettumaan heidän asemaansa. Empatiakyky kehittyy juuri tällä tavalla. Empatia ei ole jotain, mikä toisilla ihmisillä vain luonnostaan on ja toisilla ei. Empatia on älyllinen prosessi, ja sitä voi opetella myös aikuisena.

Jos joku hyväksytään yhteisössä, vaikka hän käyttäytyisi tuhoisasti toisia ihmisiä kohtaan, hän ei koskaan joudu opettelemaan toisten ihmisten huomioon ottamista. Tuhoisa käytös jatkuu, koska sen annetaan jatkua.

Julkisuus lopettaa kiusaamisen

Kiusaamisesta suunsa avaava uhri riskeeraa henkilökohtaisen elämänsä ja uransa. Hän saa niskaansa niin paljon paskaa ja kostotoimenpiteitä, ettei hän todellakaan puhu kiusaamisesta huvikseen tai saadakseen julkisuutta. Itsekeskeisen ihmisen voi olla vaikea ymmärtää, että muiden ihmisten motiivit eivät aina ole itsekeskeisiä. Kyse ei ole uhrin julkisuudesta tai kiusaajan elämän pilaamisesta.

Kyse on siitä, että kiusaamisen halutaan loppuvan.

Kun puhuminen suoraan kiusaajalle tai työyhteisölle ei ole tehonnut, ainoa keino on julkisuus. Ja se tehoaa.

Miksi se tehoaa? Koska ihmisellä on tarve tulla yhteisön hyväksymäksi.

Kiusaaminen vähenee tai loppuu, kun on merkittävä riski, että se voi tulla julki. Kiinni jäämisen riski on joillekin ainoa motiivi muuttaa tapojaan. Anteeksi* pyydetään vasta sitten, kun on pakko – kun vaihtoehtona olisi tulla yhteisön hylkäämäksi. Yhden tai monenkaan ihmisen paheksunta ei välttämättä riitä siihen, että kiusaaja lopettaisi kiusaamisen. Miksi? Koska kiusaajan ei tarvitse lopettaa. Kiusaaja on heihin nähden valta-asemassa. Kiusaaja ei menetä mitään, vaikka ei kuuntelisi heitä. Mutta yhteisön hylkäämäksi kiusaajalla ei ole varaa tulla, varsinkaan pienellä ammattikentällä.

Julkisuus ei tietenkään ole mikään itsetarkoitus. Kaikkien ihmisten kaikkia mokia ei pidä julkaista medioissa. Jokaisella on joskus huono päivä, ja jokainen käyttäytyy joskus mulkusti. Aikuinen, psyykkisesti kokonainen ihminen yleensä tajuaa sen itsekin, pyytää anteeksi ja ottaa opikseen. Mutta jos kiusaaminen on jatkuvaa eivätkä muut keinot ole auttaneet, se on tuotava julki. Muuten yhteisö hiljaisella hyväksynnällään mahdollistaa kiusaamisen.

Julkisuus on välttämätöntä muutokselle, jossa valtarakenteet murtuvat. Valtaapitävät eivät oma-aloitteisesti luovu muita ihmisiä sortavista etuoikeuksistaan, eivät pehmein keinoin eivätkä nätisti yksityisesti pyytämällä. Muutokseen tarvitaan yhteisön painetta.

Syrjinnän, seksismin ja kaikenlaisen vallan väärinkäytön on loputtava. Kiusaamisen on loputtava. Siksi kiusaaminen on tuotava päivänvaloon. Jotta se loppuisi.

*) Louhimiehen “anteeksipyyntö” oli tyypillinen non-apology. Hän pyysi anteeksi muiden ihmisten tunteita, kokemuksia ja tekoja (“te ette ole voineet puhua minulle”), ja “kommunikaation epäonnistumista”. Hän ei pyytänyt anteeksi omia tekojaan – sitä, että hän oli kohdellut näyttelijöitä törkeästi. Louhimies kiisti, ettei hän kunnioittaisi näyttelijöitä. Hän kunnioittaa näyttelijöitä jopa niin paljon, että sallii heihin kohdistuvan vihapuheen facebook-sivullaan.