Oulu. Pohjois-Suomen pääkaupunki. Teknologia- ja yliopistokaupunki. Kaupunki, jossa Kepu on suurin puolue. Paska kaupunki. Suomen paras pyöräilykaupunki. Silleen omalla tavallaan, tai ainakin oli joskus. IRCin kotikaupunki. Ja minun.

Virallinen tekosyy vierailla Oulussa on entisten koulutovereiden syntymäpäiväjuhlat. Pakkaan kamppeeni ja lähden kohtaamaan menneisyyden haamuja. VR – yhteisellä matkalla noin 500 lastenvaunun kanssa. Ei sillä ettäkö niin väliä olisi onko käytävät tukossa, koska ajatelkaa lapsia, ja voisitteko VR jo helvetissä vaihtaa nämä ihmisten kiusaksi tehdyt “pyörätelineet” joihinkin, mihin menee sellainenkin polkupyörä, jossa on ohjaustanko ja polkimet, ja joista pyörä selviää alle kymmenellä naarmulla ja ilman ketjusuojan ynnä muiden taipuvaisten osien vääntymistä, ja esimerkiksi hankkia lisää tilaa niille lastenvaunuille, ettei niitä tarvitse tunkea valmiiksi ahtaiseen pyörille varattuun tilaan, ja että sen pyörän ehtii saada ulos muullakin kuin pääteasemalla ilman lastenvaunutetristä, ja synnytystalkoot kuulkaa nyt mutta menettehän autolla, sillä junassa ei ole teille tilaa, ja miksi ette käytä enemmän joukkoliikennettä, juna se on kuulkaa ekologinen.

Myöhempien aikojen ystävä vie minut turistiajelulle joen varteen. Patosillat, Ainolan puisto, Hietasaari ja EU-rahoilla kunnostettu Nallikari. Se on ihan hieno, kannattaa käydä katsomassa. Maailman rumimmat pääkirjasto ja kaupunginteatteri. Keskustaan on ilmestynyt pyöräkaista, jolle on tavanmukaisesti pysäköity auto suojatien eteen. Keskelle Isokatua (kirjaimellisesti) on rakennettu kauppakeskus. Oulu on varmaan hyvällä säällä turistille ihan kiva kesäkaupunki. Jos ei satu olemaan pimeää menneisyyttä Oulussa.

Oulun pyöräily-ystävällisyys perustuu SCAFTiin eli pyöräliikenteen ja autoilun totaaliseen erotteluun, jota Oulussa ei ole toteutettu aivan niin paskasti kuin esimerkiksi Helsingissä. Pääpyöräreitit ydinkeskustan ulkopuolella ovat pääsääntöisesti vähintään yhtä hyvillä paikoilla kuin autoliikenteen reitit, ja pyörällä pääsee sellaisia reittejä, joita autolla ei pääse, kuten vaikka Pikisaaren läpi siltoja pitkin Hietasaareen, tai Patosiltojen ja Ainolan puiston kautta Tuirasta keskustaan. Lähiöissä alikulkujen jyrkkyys ja näkemät ovat yleensä kohtuullisia.

SCAFTin varjopuolia ovat älyttömät jalkakäytäväpyörätiet keskustassa joka toisessa korttelissa sekä yleinen jalkakäytävällä pyöräilyn kulttuuri. Kuuleman mukaan ajoradalla laillisesti ajava pyöräilijä on harvinaisuus, ja saa osakseen tööttiä ja sukupuolesta riippuen misogyynisiä solvauksia.

Ennen kaikkea Oulu on autokaupunki. Opinnoista valmistuttuaan lähes jokainen hankkii auton. Kaupunki rakentaa jatkuvasti uutta motaria. Maisemaa hallitsevat horisonttiin ulottuvat parkkikentät, parkkiluolarampit paraatipaikoilla sekä kauppakeskukset suoraan automarkettien helvetistä. Pyöräliikenteen kultavuodet ovat ehkä takanapäin. Uusi pätkä baanaa on tehty vetämällä punaista massaa tiilien päälle, sillä se oli halvempaa kuin uusi pohjustus ja asfaltti. Jälki on sellaista, josta ei ainakaan reumapotilas iloitse.

Kävellessämme Pikisaarentien jalkakäytävällä takanamme pyöräilevä seurue vaatii, että väistämme, jotta he pääsevät ohitse. En moralisoi heitä jalkakäytävällä pyöräilystä – siihen on heitä opetettu – mutta en myöskään keskeytä matkaani väistääkseni jalkakäytäväpyöräilijöitä viereiselle tontille. Jalkakäytävällä ohitsemme mahtuu kävelijä tai lapsipyöräilijä. Aikuiset voivat mennä ajoradalle. Tie on autoliikenteelle umpikuja, ja koko aikana ajoradalla ei mene yhtäkään autoa. “Ihan uskomatonta käytöstä aikuiselta ihmiseltä”, moralisoi naispuolinen jalkakäytäväpyöräilijä. Toivottavasti hän ei vaikuta kovin monen lapsen elämään, sillä heille muodostuu todella kieroutunut käsitys oikeasta ja väärästä.

En ole käynyt Oulussa yhdeksään vuoteen. Alan vähitellen muistaa miksi. Ja miksi halusin sieltä pois.

Tässä kaupungissa on kyräilyn, kateellisuuden ja nöyryyttämisen kulttuuri. Egoja pönkitetään painamalla toisia alas. Moraalin määrittelee massojen käyttäytyminen, suhteellisuudentajua ja omaa ajattelua ei ole. Ystävällisyyden ja reiluuden tilalla ovat kampitus ja riisto. Koko kaupunki vaikuttaa kärsivän jostain kollektiivisesta mielenterveysongelmasta. Ahdasmielinen, ilkeä, kepulainen kylä.

Käyn fiilistelemässä vanhoja mestoja.

Lähestulkoon Flown mittasuhteisiin paisunut Qstock-festivaali on blokannut etelä-pohjoissuuntaisen pyöräreitin Tervaporvarin siltojen kautta. En pääse katsomaan NMKY:n rakennusta, jossa kävin partiota, ja jossa istuin suorittamassa konservatorion pakollisia opintoja takarivin kakkoshuilistina konsan ja seurakuntien yhteisessä puhallinorkesteri B:ssä. B-orkasta muistan noin 70-vuotiaan tuubistin, Pentin (nimi muutettu koska en muista mikä se oikeasti oli), ja joka ihmisen kokoisen vaskisoittimensa ja pullonpohjalasiensa takaa aika-ajoin kyseli “Mitä?” töräyttelyjensä välissä, koska ei aina kuullut kapellimestarin ohjeita, joka oli, btw, musiikkieverstiluutnantti Elias Seppälä. En tiedä mistä Pentti oli eksynyt nuoriso-orkesteriin. Ehkä hän oli Oulun ainoa tuubisti tai NMKY:n virallinen edustus orkesterissa.

Konsan opetussuunnitelman virallinen tavoite oli tappaa kaikki soittamisen ilo oppilaissa, ja siinä se oli kyllä tehokas. Kuka helvetin ääliö on edes keksinyt, että orkesterin voi muodostaa pelkästään 30 puhaltimesta, saati että sotilasmusiikki on sopivaa ohjelmistoa 12-vuotiaalle tytölle.

Entisen kotitaloni pihalta ovat hävinneet kuntoilutelineet, jotka olivat trendikkäitä 80-luvulla, mutta joita kukaan ei koskaan käyttänyt. Vanha läpikulkuväylä kasvaa ruohoa ja se on tukittu istutuksilla. Keskellä koulureittiäni seisoo rakennus. Sen takana oli metsäpläntti, jonka lätäköissä testattiin kumppareiden vedenpitävyyttä. Sitäkään ei enää ole. Tilalla on rakennus ja parkkipaikka.

Moni paikka on muuttunut täysin tunnistamattomaksi. Google mapsin mukaan vanha eskari-päiväkotini on vielä olemassa. Eipä ole. Tyhjä tontti kasvaa ruohoa ja vadelmapensaita. Ruohon alta pilkottaa entisen parkkipaikan asfaltti, joka paljastaa, että olen oikeassa paikassa. Tuolla pihalla liihottelin joskus vaaleanpunaisena keijukaisena. En tosin ole aivan varma tapahtuiko sitä, sillä todisteet historiastani on hävitetty. Ehkä rakennus oli mätä, kuten niin monet muutkin asiat, jotka suuret ikäluokat jättivät meille. Jään poimimaan hetkeksi vadelmia.

Eskarista muistan Sannan. 5-vuotias lapsikin näki, että Sanna oli lievästi kehitysvammainen. Silti hoitajat kohtelivat häntä tylysti ja toruivat häntä piirustusten riittämättömästä taiteellisesta tasosta ja hammastahnan syömisestä.

Terkkuja myös Matiakselle. Muistan sinutkin.

Jos kaikki muu on muuttunut, Tuiran vanha ostari on aikakapseloinut itsensä. Yli 30 vuoden takainen karkkikauppa on edelleen toiminnassa. Käyn kurkkaamassa sisälle. Irtokarkeilla on edelleen kappalehinta. Tiskin takana on edelleen sama tyyppi. Hän ei ole vanhentunut lainkaan. Friikkiä. Poistun.

Hostellin kahvila aukeaa vasta kahdeltatoista – siis mikä järki, kysyn, sillä kahvi nautitaan klo 7-11:55. Kelvollista kahvia ei ole aivan helppo löytää, sillä oletus näyttää olevan pannulitkua huoltoasema-tyyliin, josta voikin sitten veloittaa rapiat 2,5 euroa. Ostan katetulta Isokadulta takeaway-kahvin ja istun Laanaojan varrelle, josta puisto-osasto ei ole vielä ehtinyt siivota perjantai-illan bilettäjien jättämiä roskia. Sorsa tulee kerjäämään pullaa, eikä sitä haittaa, että vesi on ruskeampaa kuin Vantaanjoessa. Oululaiset sentään ymmärtävät eron joen ja ojan välillä.

Juuri kun olen lähdössä, ekstrovertti herrasmies kyynärsauvojen kanssa istuu viereiselle penkille ja alkaa tarinoida minulle Oulu-historiaansa. Opin, että hän opiskeli ja suoritti armeijansa Oulussa. Jalka meni kun hän hiihti 60 km Norjaan, ja/tai harrasti jotain toistakin urheilulajia vähän liikaa. Nyt hän on tullut nostalgisoimaan vanhoja aikoja. Niin minäkin.

Jonkin aikaa kestäneen monologin jälkeen hän kysyy minulta, olenko oululainen. I’m sorry but I didn’t understand anything you said. Vastaan että olen.

Hetki koittaa ja saavun ensimmäisten vieraiden joukossa synttäreille. Täällä on ihmisiä, joita en ole nähnyt kahteenkymmeneen vuoteen.

Tyypit ovat samoja, mutta jotenkin erilaisia. Aikuisia. Asiallisia. Vanhempiensa kopioita. Huomaan vajoavani välittömästi entiseen rooliini. On helpompaa jutella täysin tuntemattomien ihmisten kanssa. Paitsi sen yhden, jolla on aivan erityinen taito tuottaa repliikkejä ilman minkäänlaista informaatiosisältöä tai yllättävyyttä. Anteeksi mutta minun on nyt mentävä tuijottamaan kärpästä viinilasissani.

Eräät vieraat luulevat minua siskokseni. Luokkatoverini äiti ilmoittaa, että tietää mitä olen puuhaillut, koska lukee Hesaria.

Entinen koulukiusaaja kertoo, että hänen lapsensa aloittaa pian koulun. Onnea matkaan. Toivottavasti hänen lastaan ei kiusata koulussa.

Olen kuvitellut etukäteen keskustelun hänen kanssaan. Sitä ei tapahdu. Sen sijaan eräs toinen henkilö toteaa tapahtuneen, ja kertoo ajatuksiaan minusta, joista minulla ei ollut aavistustakaan.

Puramme pikkutunneilla pienessä porukassa kouluaikojen tapahtumia. Ihmiset kertovat kokemuksiaan. Se tuntuu tärkeältä. Erään rakkauskirjeen arvoitus selviää. Se ei ollutkaan ilkeiden kiusaajien pilaviesti, vaan aito. Olisinpa tiennyt.

Kohtaan yllättäen erään yllättävän henkilön yläasteelta.

“Tämä Oulu alkaa kuristaa kurkkua.”
“Ai tuntuuko sinustakin siltä?”

Se on varmaan se kaikkialla leijuva kepulaisuus.

Kuunnellessani ihmisten ongelmia ajattelen, että oikeastaan olen aika onnekas. Silleen omalla tavallani.

Se kaikki tapahtui. Nämä ihmiset ovat siitä todisteena.