Se on sitten uusi vuosi 2018 jos joku ei vielä huomannut. Kirjoitan sen väärin ainakin pari seuraavaa viikkoa.

Istuva presidentti piti perinteisesti puheen, jota sitten lingvistit, historioitsijat ja sen semmoiset analysoivat pitkin medioita, että mitäköhän presidentti mahtoi milläkin sanomisillaan tarkoittaa, kuin hän olisi mikäkin ulkoavaruuden suurlähettiläs Kosh.

Koska olen lähestulkoon kaiken maailman dosenttien veroinen ajattelija, ajattelin minäkin vähän kommentoida Niinistön puhetta. Tai sitä ei-puhetta.

Ei sanaakaan sotesta tai työttömien raippalaista. Sen sijaan presidentti oli huolissaan velkaantumisesta. Voi voi.

Meni taloudessa sitten miten hyvänsä, on tärkeää ylläpitää huolta velkaantumisesta, jotta köyhempi kansanosa ymmärtää, että juuri heidän on viimeisillä roposillaan pelastettava Suomi velkaantumiselta, ja selkänahasta höylääminen on kipeää mutta välttämätöntä nähkääs, ja mitä kipeämpää sitä enemmän pääsette luterilaiseen taivaaseen, senkin idiootit, ja tämä on teidän omaksi parhaaksenne, se on vaan välittämistä, koska joka vitsaa säästää se lastaan vihaa, ja paluu orjatyömarkkinoihin on kuulkaatten hyvä idea, ja tulitteko muuten ajatelleeksi, että kyllähän kaikissa työttömyysturvamalleissa kuritetaan työtöntä öhö höö, ette muuten saleen keksi mitään yhtä nokkelaa, ja lisättiin muuten poliisin resursseja, koska parempien ihmisten turvallisuus on nyt enemmän uhattuna kasvavan eriarvoistum siksi, että k-kaupasta saa nelosta.

Tolkun presidenttiydessä on sellainen hankaluus, että ei voi sanoa mitään eikä voi olla mitään mieltä. Maksimaalinen kansansuosio vaatii uhrauksensa, eikä varmaan ole helppoa olla ulosanniltaan laimennettu vesimeloni. Toisaalta olemme myös nähneet eräänlaisen toisen ääripään. Ihme etteivät Trump ja Niinistö annihiloineet toisiaan kätellessään viime syksynä.

Ääritolkullisuus kunniaan.

“Historian suhteen on uskallettava olla rehellinen, sillä vain rehellisyys luo pohjan luottamukseen. Yhteisö on vahva, jos se kykenee käsittelemään myös kipeitä asioita. Menneisyyden kanssa on hierottava sovintoa.”

– Presidentti Sauli Niinistö

Entäs onko nykyisyyden ja tulevaisuuden suhteen oltava rehellinen? Rehellisyydestä puhuminen on tietysti suuri vitsi, vähemmän hauska sellainen, nykyisen hallituksen tapauksessa, joka on rikkonut suunnilleen kaikki vaalilupauksensa, kutsuu hyvinvointivaltion purkutoimenpiteitään orwellilaisesti aktiivimalliksi, valinnanvapaudeksi ja niin edelleen, ja teeskentelee, ettei kuule eikä näe asiantuntijoita, jotka toistavat, että älkää nyt hyvät ihmiset helvetissä tehkö noin, ja tämä on muuten perustuslain vastaista.

Aktiivimalli lisää työpaik umm katso, nelosolut! Laa laa! Keksikää ite parempi sitten!

Jotenkin tulee mieleen se klassinen pyörätielle pysäköijä, joka puolustautuu argumentilla “Mihin mä sitten parkkeeraan?” ikään kuin olisi minun tehtäväni etsiä hänelle laillinen parkkipaikka eikä hänen tehtävänsä, tai ikään kuin parkkipaikka viiden metrin säteellä kohteesta olisi ylipäätään joku ihmisoikeus.

Siinä suhteessa kuin byrokratian lisääminen ja työttömien toimeentulon heikentäminen lisää työpaikkoja, vaihtoehtoja ei ole vaikea keksiä. Palkataan TE-toimistoon henkilöitä vaikka rei’ittämään konfettia työnhakijoiden raporteista, jota voidaan sitten sadettaa istuvan presidentin päälle hänen koko kansan vaalikiertueellaan.

[KANSA HURRAA]

Papereiden rei’ittely tyydyttäisi luterilaisten moralistien ahdistuksen siitä, että kun jotkut viheliäiset työttömät, nuo moraalittomat pikku kakkiaiset, eivät innosta hihkuen halua vastaanottaa työtä, joka heikentää heidän toimeentuloaan entisestään, ihan vaan työn tekemisen ilosta, kuten kunnon luterilaisen kuuluu, koska työn tekeminen on itseisarvo, oli siitä sitten ihmiskunnalle hyötyä tai ei, taikka haittaa. Kyllä näistäkin työttömistä vielä saadaan kunnon kansalaisia, kun heidät oikein isän kädestä piiskataan haluamaan sitä työtä. Osaisivat arvostaa sitä, että minunkin isoisoisälläni oli kyllä rankkaa, kun peltomaa oli jäässä, kunnes hän 30 asteen pakkasessa paljain kätösin vastatuuleen hiihtäen perusti jonkun holding-yhtiön, että ihan omaa ansiotani kuulkaa on, ja kyllä se on itsestä kiinni.

Luterilainen moraali on sumentanut järjen tässäkin. Ei työn tekeminen ole itseisarvo. Hyvinvointi on itseisarvo. Ei Sipilän ja hänen sukulaistensa hyvinvointi, vaan mahdollisimman monen ihmisen hyvinvointi. Sitä varten on muun muassa ratkaistava ilmastonmuutos ja nälänhätä.

Tietenkään työttömien kurittaminen ei luo lisää työpaikkoja. Kun köyhän toimeentuloa heikennetään entisestään, se korkeintaan alentaa kynnystä ottaa vastaan työtä paskoilla ehdoilla. Kyseessä on siis halpatyömarkkinoiden ja köyhän työväenluokan laajentaminen (nämähän ovat jo olemassa). Lisää ihmisiä, jotka joutuvat käyttämään kaiken aikansa raatamiseen, mutta eivät tule siitä saatavalla korvauksella toimeen. Lisää ihmisiä, jotka ennen pitkää sairastuvat, koska heille ei jää vapaa-aikaa lepäämiseen, itsestään huolehtimiseen ja ihmisarvoiseen elämään. Kyseessä on siis hyvinvointivaltion alasajo, paluu jonnekin viime vuosisadan alkupuolelle.

Historia on opettanut, että tämä ei ole kestävä ratkaisu. Se ei ole kenenkään, edes kapitalistin etu pitkällä tähtäimellä. Kun eriarvoistuminen lisääntyy, edes poliisin resurssien lisääminen ei ratkaise asiaa.

Ihmiskunta on kohtaamassa sellaisia haasteita, että niistä selviytymiseen tarvitaan kaikkien kykenevien panos. On käsittämättömän typerää tuhlausta, että merkittävä määrä ihmisiä joutuu käyttämään aivokapasiteettinsa sen murehtimiseen, mistä saa rahat seuraavan päivän ateriaan, vuokraan ja lääkkeisiin. Kun ei sen tarvitse olla niin.

Perustoimeentulon turvaaminen, koulutukseen panostaminen ja eriarvoisuuden vähentäminen ovat investointeja. Ne ovat välttämättömiä. Ihmisresurssit on saatava tehokkaammin käyttöön. Ei rikkaiden rikkauksien lisäämiseksi, vaan kaikkien hyvinvoinnin lisäämiseksi.

Uusi vuosi symboloi muutosta. Muutos kyllä tapahtuu, mutta hitaasti. Olemme kattilassa keittyviä sammakoita. Jos on syntynyt kattilaan, ei välttämättä edes tajua että jokin on pielessä. Valitettavasti tajuamiseen tarvitaan yleensä katastrofi. Silloin on usein liian myöhäistä.