Tänään pysäytti kynttilämeri Tapanilan asemalla. Nuori tyttö on tehnyt itsemurhan muutama päivä sitten.

Se ei ollut yritys eikä avunpyyntö. Se oli loppu.

Haluaisin istua sen tytön viereen. Hengittää ja kuunnella kun ilma virtaa ohitse.

Haluaisin sanoa hänelle, että vaikka nyt onkin paskaa, parempia aikoja tulee. Haluaisin sanoa, että hänen ei tarvitse antaa kenenkään määrittää, mitä hänen pitäisi elämällään tehdä. Että hän voi löytää oman polkunsa.

Haluaisin sanoa hänelle, että ne jotka ovat kohdelleet häntä arvottomana, ovat väärässä. Että myöhemmin hänen ei tarvitse enää käyttää elämäänsä ihmisiin, jotka myrkyttävät sielun, vaan hän voi kävellä pois. Haluaisin sanoa, että hän voi löytää muita ihmisiä, jotka hyväksyvät hänet sellaisena kuin hän on, ja kaltaisiaan ihmisiä, jotka ymmärtävät häntä. Että hänen ei tarvitse arvottaa itseään pikkusieluisten ihmisten määrittämillä mittareilla, vaan hän voi löytää itsestään aarteen.

Haluaisin sanoa, että me kaikki elämme itsepetoksessa, sillä se on edellytys selviytymiselle, ja jos miettisimme koko ajan mikä kaikki maailmassa on pielessä, emme voisi enää elää. Haluaisin sanoa, että ehkä maailma ei ole hänelle vielä valmis, mutta entä sitten.

Haluaisin auttaa häntä löytämään ne asiat, joiden takia se yksi elämä kannattaa elää. Haluaisin sanoa, että vaikka jatkossakin elämä kolhii ja heikot ihmiset yrittävät vetää hänet alas, ne hyvät asiat tekevät elämästä elämisen arvoisen. Ja jos synkkyys on sysipimeä, niin on myös aurinko lämmin.