Muutos ja epämuutos

Tänään kirjoitan maailmanparantajalle läheisestä aiheesta.

Oletetaan, että on asia A, jonka muuttamiselle on jokin tarve. Järjestetään muutospalaveri, jossa asiaa lähdetään ratkomaan jommalla kummalla seuraavista tavoista.

Tapa yksi. Kysytään: Mitä tarvitaan, jotta A voisi muuttua? Kenellä on valta tehdä nämä asiat? Iteroidaan niin pitkälle, että päästään konkreettisiin toteutuskelpoisiin toimenpiteisiin.

Esimerkiksi näin.

  • Ongelma: Hämeentiellä bussien seassa pyöräily on vaarallista ja epämiellyttävää.
  • Muutostarve: Hämeentielle tarvitaan pyörätiet.
  • Mitä tarvitaan: Tila pyörätielle. Mistä se saadaan: Ajokaistoista. Miten varmistetaan joukkoliikenteen sujuvuus: Tehdään Hämeentiestä joukkoliikennekatu.
  • Toimenpiteet: Tehdään selvitys ja liikennesuunnitelma kaupunkisuunnitteluvirastossa, kerätään kampanjalla kaupunkilaisten ja yrittäjien tuki, tehdään vaikutustyötä päättäjien suuntaan ja varmistetaan kuntalaisaloitteella, että asia etenee kaupunginvaltuuston käsittelyyyn.

Tapa kaksi. Päätetään etukäteen, että muutosta ei voi tehdä. Sen jälkeen keksitään syitä, joilla perustellaan, miksi muutosta ei voi tehdä. Teeskennellään että ollaan yritetty, ja jatketaan samalla tavalla kuin ennenkin. Toivotaan että A muuttuu itsestään. Jos ei se muutu, toivotaan vielä kovempaa.

Kenellekään ei liene yllätys, että ensimmäinen näistä johtaa muutokseen ja toinen ei.

Okei, yksinkertaistin hieman. Tietenkään ensimmäinenkään tapa ei aina johda muutokseen. Voi olla, että jossain vaiheessa törmätään oikeasti ylitsepääsemättömään esteeseen. Tai voi olla, että toimenpiteiden kustannukset ylittävät muutoksesta saadut hyödyt. Voi olla, että muutoksen tarve oli alunperinkin arvioitu väärin, eikä muutos ratkaise tosiasiallista ongelmaa. Jokainen muutos ei kannata.

Kuitenkin moni “ylitsepääsemätön este” on tosiasiassa uskonnollinen syy tai laiskuus. Hämeentien pyörätiet olivat vuosikymmeniä törmänneet selitykseen “Ei ole tilaa”. Tietenkin on tilaa. Kyse on vain siitä, mihin tila käytetään. Eli minkä uskonnon oppeja noudatetaan.

Usein kun henkilö sanoo: “Ei ole mahdollista”, hän tarkoittaa: “En halua, koska minun pitäisi muuttaa rutiinejani”. Tällaisen ihmisen kanssa on turha keskustella minkään asian kehittämisestä, sillä hän on jo päättänyt että mitään ei tarvitse muuttaa. Ainakaan hänen ei tarvitse.

Läheskään aina tällainen henkilö ei itse tiedosta, että hän on päättänyt asian jo valmiiksi. Jotta hän voisi ylläpitää itsestään mielikuvaa oppimiskykyisenä ihmisenä – kukapa haluaisi ajatella olevansa jämähtänyt jäärä – hän rationalisoi, että kyllä hänkin vilpittömästi haluaa muutosta, mutta se nyt vaan ei ole mahdollista, koska sitä ja tätä, ja kun se on niin hankalaa ja maksaa rahaakin ja voi voi. Voivotellaan vähän. Ehkä se auttaa.

Muutoksen vastustaminen on varsin inhimillistä. Ainakin jos se vaatii oman ajattelutavan tai rutiinien muuttamista. Ajattelu on vähän rasittavaa (tai no, toisista se on viihdyttävää), ja se kuluttaa energiaakin. Muutoksesta ei ehkä ole yksilölle lyhyen tähtäimen henkilökohtaista hyötyä. Palkka juoksee joka tapauksessa, joten miksi vaivautua.

Aivan erityisen nihkeää muutos on silloin, kun se edellyttää henkilöä myöntämään, että on ollut väärässä. Saati että hän joutuisi myöntämään, että on tehnyt vuosikausia turhaa tai jopa haitallista työtä. Siinä saattaa heikomman ihmisen ego kärsiä kolauksen.

Muutoksen vastustamisen syistä pitäisi olla kuitenkin rehellinen. Selitysten keksiminen kun ei edistä mitään. Eikä myöskään toivominen, että jokin asia muuttuisi itsestään sillä, että toimitaan kuten aina ennenkin. Jos mitään ei haluta muuttaa, on tunnustettava, että mikään ei muutu. Käsittämättömät määrät aikaa ja energiaa tuhlataan epämuutokseen. Jos on jo valmiiksi päätetty että ei tehdä mitään, mikä järki on silloin järjestää minkäänlaisia kehityskeskusteluja, palavereita, yleisötilaisuuksia tai osallistamista. Ne ovat pelkkä rituaali ja ajan haaskausta.

Eräät virastot ovat kehittyneet selitysten keksimisessä maailmanmestaruustason sarjaan. Sen sijaan että työntekijät käyttäisivät aikansa asioiden kehittämiseen, he käyttävät aikansa älyttömien selitysten keksimiseen. Kuten nyt vaikka että muutamaa tolppaa ei voi asentaa väärinpysäköinnin estämiseksi, koska jo heti aikaisintaan kolmen vuoden päästä aletaan suunnitella kadun remonttia.

Kyllä minäkin pidän luovasta työstä. En silti kehtaisi vastata palautteeseen luovana kirjoitustehtävänä*, ainakaan jos saisin siitä palkkaa.

Absurdi on tilanne, jossa kaikki muka haluavat muutosta, mutta se ei ole mahdollista koska massiivinen hallintohimmeli, jossa asiat nyt vaan ikään kuin tapahtuvat itsestään, kukaan ei ole vastuussa mistään, eikä kenelläkään ole valtaa mihinkään. Silloin tarvitaan vahvaa johtajaa, joka uskaltaa ottaa ohjat käsiinsä ja myös kantaa epäonnistumisen riskin.

Olen nähnyt lukemattomia kertoja, kun oppilas selittelee oppimistilanteessa. Selitykset eivät auta oppimaan, eivätkä ne kiinnosta ketään. Teet vaan.

Olen tavannut ihmisen, joka vilpittömästi selittää itselleen, että hänen kaikki ongelmansa kyllä ratkeavat, kunhan vain ihmiset hänen ympärillään muuttuvat. Sitä odotellessa.

Minulla on uutisia. Jos halutaan muutos, on jotain tehtävä eri tavalla kuin aiemmin.

On myös kysyttävä, onko haluttu muutos vaivan arvoista. Tai onko se kenties välttämätöntä?

Päästöjen vähentäminen ilmastonmuutoksen torjumiseksi on toki tärkeää ja niin edelleen, mutta autoilua ei saa kuitenkaan rajoittaa. Kuva: Wikipedia

*) Esimerkiksi: Kirjoita minuutti putkeen mitä mieleen juolahtaa ja pidä kynä tai näppäimistö koko ajan liikkeessä.

Dumpatkaa esittelykierrokset

Jostain syystä joku joskus keksi, että esittelykierros on pakko olla jokaisessa alle kolmenkymmenen hengen tilaisuudessa. Tästä tavasta on tullut lähes itsestäänselvyys. Ja en nyt tarkoita sellaista epäformaalia kättelyä ennen varsinaisen tilaisuuden alkua. Tarkoitan sellaista, kun joukko ihmisiä pönöttää hiljaa paikallaan huoneessa ja jokainen puhuu kaikkien kuullen vuorollaan, halusi tai ei.

Esittelykierros voi tilanteesta riippuen olla perusteltu kokouksissa, joissa on paikalla yhtä paljon tai vähemmän kuin noin kuusi ihmistä. Eikä aina silloinkaan.

Esittelykierros on varma tapa tehdä tunnelmasta jäykkä, teennäinen ja vaivaantunut. Jos tilaisuuden on tarkoitus olla yhtään kasuaalimpi, esittelykierros on varsin tehokas tapa pilata se.

Kukaan ei tutustu keneenkään esittelykierroksella. Harvemmalle jää edes nimet mieleen. Ihmisiin tutustutaan sitten, kun heidän kanssaan puuhataan jotain yhdessä tai keskustellaan mielellään kahden, korkeintaan kolmen hengen ryhmässä.

Esittelykierroksiin palaa turhaan arvokasta työskentelyaikaa. Olen huomannut, että on varsin haasteellista saada joukko ihmisiä samaan aikaan ja paikkaan ainakin täällä pääkaupunkiseudulla. Kaikki ovat kovin kiireisiä. Kahden tunnin kokouksesta voi mennä 15 minuuttia esittelykierrokseen. Eikä esittelykierroksella ole juuri mitään informaatio- tai ryhmäytymisarvoa.

On ihmisiä jotka tykkäävät jaaritella itsestään. Eikä heitä lainkaan haittaa haaskata muiden ihmisten aikaa. Mitä suurempi yleisö, sen parempi. Esittelykierroksen säännöt muotoutuvat ensimmäisten puhujien mukaan. Jos he alkavat esitellä ansioluetteloitaan, tulee kierroksesta CV-kierros.

Ketä kiinnostaa jonkun CV. Oikeasti. Jos nyt ei olla kuitenkaan rekrytoimassa. Käytetään se aika mieluummin työskentelyyn.

Henkilöille, jotka ovat sieltä introvertimmasta päästä, tilanne on ahdistava.

Esittelykierrosten taustalla saattaa olla kaunis ajatus jonkinlaisesta demokratiasta – jokainen pääsee ääneen ja tulee kuulluksi. Kaikki eivät kuitenkaan halua päästä ääneen. Ne jotka tuskailevat adrenaliinitasojen kanssa omaa vuoroa odotellessa ja sen jälkeen, eivät takuulla pysty kuuntelemaan mitä muut sanovat. Jos sattuu itse olemaan ekstrovertti persoona, tätä voi olla vaikea ymmärtää. Silloin voi vaikka harjoitella ymmärrystä. Sivuhuomautuksena, introversio ei ole sairaus tai luonnevika, josta pitäisi tai voisi oppia pois.

Ihmisille pitäisi antaa mahdollisuus valita, haluavatko he olla huoneellisen ihmisiä keskipisteenä. Jokainen voi vaikka valita, haluaako esitellä itsensä ennen ensimmäistä puheenvuoroaan. Jos jotakuta jää vaivaamaan, kuka tuo hiljaa nurkassa istunut tyyppi oli, sitä voi vaikka kysyä häneltä kahden kesken.

Eikä tätä tarvitse edes tehdä myötätunnosta erilaisia ihmisiä kohtaan. Se kannattaa tehdä ihan siksi, että erilaisista ihmisistä saisi irti parhaan potentiaalin, että paikalle saataisiin niitäkin, jotka eivät niin fanita olla huomion keskipisteenä, ja että ajankäyttö olisi tehokasta.

Terveisin ope, vetäjä, oppilas ja osallistuja.