Miksi kiusaaminen on tuotava julki

Yhteiskunnan näkymättömät patriarkaaliset muurit jatkavat romahtamistaan, kun kahdeksan suomalaista näyttelijää (naisia) toi julkisuuteen, miten elokuvaohjaaja Aku Louhimies (mies) on nöyryyttänyt ja kohdellut heitä sadistisesti heidän työskennellessään Louhimiehen ohjaamissa elokuvatuotannoissa. Asiasta keskusteltiin myös A-studiossa.

Jotkut (pääasiassa miehet) ihmettelevät, miksi kiusaajien (pääasiassa miesten) tekemisiä pitää käsitellä julkisuudessa. He sanovat, että uhrit (pääasiassa naiset) haluavat vain julkisuutta itselleen. He tekevät kiusaajasta uhrin ja uhrista kiusaajan puhumalla “lynkkaamisesta”, “ajojahdista” ja “some-oikeudenkäynnistä”. Miksi näitä asioita ei voisi vaan käsitellä yksityisesti?

Vaatimus käsitellä kiusaamista yksityisesti toistuu usein. Omassa elämässäni olen vielä useammin törmännyt vaatimukseen, että kiusaamista ei saisi käsitellä edes yksityisesti, vaan se pitäisi lakaista maton alle, jotta ei tulisi “konfliktia”, eikä kiusaajalle tulisi paha mieli. Kiusaajaa pitää varjella kiusaamisensa seurauksilta. Hänen hyvinvointinsa on tärkeämpää kuin uhrien hyvinvointi. Kuitenkin kiusaajalla on valta lopettaa kiusaaminen, uhrilla ei. Kiusaaja voi vaikuttaa omaan hyvinvointiinsa yksinkertaisesti lopettamalla kiusaamisen.

Kiusaamisen julkistamisesta tulee väistämättä ikävyyksiä sekä kiusaajalle että uhrille, joka omalla nimellään tuo asian julki. Nämä seuraukset voivat olla vakaviakin. Ne ovat kuitenkin kiusaajan itsensä aiheuttamia. Hän on valinnut kiusata. Uhrin syytä ne eivät ole. Tapahtunut vääryys on kiusaaminen, ei kiusaamisen julki tuominen.

Mitä hyötyä sitten on tuoda kiusaaminen julki? Miksi tuottaa lisää ikävyyksiä kenellekään? Vastauksen ymmärtämiseksi on ensin ymmärrettävä, miten hyväksytyksi tulemisen tarve ohjailee ihmisen käyttäytymistä.

Ihmisellä on tarve hyväksyntään

Pieni lapsi on täysin riippuvainen huoltajistaan. Jos hänet hylätään, hän kuolee. Kuoleman riski on ollut merkittävä myös isommalla lapsella ja aikuisella, jos yhteisö sulki heidät ulkopuolelle. Hyväksytyksi tuleminen on ihmisellä perustavanlaatuinen ja eloonjäämisen kannalta välttämätön tarve.

Pikkulapsi on äärimmäisen itsekäs. Tämä on hänelle sallittua. Kasvaessaan isommaksi lapsi vähitellen oppii, että hän ei voi käyttäytyä täysin itsekkäästi piittaamatta muiden ihmisten tarpeista ja rajoista, tai hän voi menettää lähipiirinsä hyväksynnän. Hän oppii ottamaan muut ihmiset huomioon ja asettumaan heidän asemaansa. Empatiakyky kehittyy juuri tällä tavalla. Empatia ei ole jotain, mikä toisilla ihmisillä vain luonnostaan on ja toisilla ei. Empatia on älyllinen prosessi, ja sitä voi opetella myös aikuisena.

Jos joku hyväksytään yhteisössä, vaikka hän käyttäytyisi tuhoisasti toisia ihmisiä kohtaan, hän ei koskaan joudu opettelemaan toisten ihmisten huomioon ottamista. Tuhoisa käytös jatkuu, koska sen annetaan jatkua.

Julkisuus lopettaa kiusaamisen

Kiusaamisesta suunsa avaava uhri riskeeraa henkilökohtaisen elämänsä ja uransa. Hän saa niskaansa niin paljon paskaa ja kostotoimenpiteitä, ettei hän todellakaan puhu kiusaamisesta huvikseen tai saadakseen julkisuutta. Itsekeskeisen ihmisen voi olla vaikea ymmärtää, että muiden ihmisten motiivit eivät aina ole itsekeskeisiä. Kyse ei ole uhrin julkisuudesta tai kiusaajan elämän pilaamisesta.

Kyse on siitä, että kiusaamisen halutaan loppuvan.

Kun puhuminen suoraan kiusaajalle tai työyhteisölle ei ole tehonnut, ainoa keino on julkisuus. Ja se tehoaa.

Miksi se tehoaa? Koska ihmisellä on tarve tulla yhteisön hyväksymäksi.

Kiusaaminen vähenee tai loppuu, kun on merkittävä riski, että se voi tulla julki. Kiinni jäämisen riski on joillekin ainoa motiivi muuttaa tapojaan. Anteeksi* pyydetään vasta sitten, kun on pakko – kun vaihtoehtona olisi tulla yhteisön hylkäämäksi. Yhden tai monenkaan ihmisen paheksunta ei välttämättä riitä siihen, että kiusaaja lopettaisi kiusaamisen. Miksi? Koska kiusaajan ei tarvitse lopettaa. Kiusaaja on heihin nähden valta-asemassa. Kiusaaja ei menetä mitään, vaikka ei kuuntelisi heitä. Mutta yhteisön hylkäämäksi kiusaajalla ei ole varaa tulla, varsinkaan pienellä ammattikentällä.

Julkisuus ei tietenkään ole mikään itsetarkoitus. Kaikkien ihmisten kaikkia mokia ei pidä julkaista medioissa. Jokaisella on joskus huono päivä, ja jokainen käyttäytyy joskus mulkusti. Aikuinen, psyykkisesti kokonainen ihminen yleensä tajuaa sen itsekin, pyytää anteeksi ja ottaa opikseen. Mutta jos kiusaaminen on jatkuvaa eivätkä muut keinot ole auttaneet, se on tuotava julki. Muuten yhteisö hiljaisella hyväksynnällään mahdollistaa kiusaamisen.

Julkisuus on välttämätöntä muutokselle, jossa valtarakenteet murtuvat. Valtaapitävät eivät oma-aloitteisesti luovu muita ihmisiä sortavista etuoikeuksistaan, eivät pehmein keinoin eivätkä nätisti yksityisesti pyytämällä. Muutokseen tarvitaan yhteisön painetta.

Syrjinnän, seksismin ja kaikenlaisen vallan väärinkäytön on loputtava. Kiusaamisen on loputtava. Siksi kiusaaminen on tuotava päivänvaloon. Jotta se loppuisi.


*) Louhimiehen “anteeksipyyntö” oli tyypillinen non-apology. Hän pyysi anteeksi muiden ihmisten tunteita, kokemuksia ja tekoja (“te ette ole voineet puhua minulle”), ja “kommunikaation epäonnistumista”. Hän ei pyytänyt anteeksi omia tekojaan – sitä, että hän oli kohdellut näyttelijöitä törkeästi. Louhimies kiisti, ettei hän kunnioittaisi näyttelijöitä. Hän kunnioittaa näyttelijöitä jopa niin paljon, että sallii heihin kohdistuvan vihapuheen facebook-sivullaan.

Oikeus kiusaamiseen

Olen mykistynyt, lamaantunut ja masentunut ihmisten typeryydestä. Muun muassa siitä, miten kaikkien aikojen epäpätevin hallitus vie tätä maata täyttä vauhtia päin helvettiä. Tulevaisuus on täällä. Elämme jo nyt orwellilaisessa dystopiassa.

Epäpätevät ihmiset johtamassa lammaslaumoja.

Koitan kuitenkin unohtaa sen hetkeksi, jotta voin keskittyä kirjoittamaan aiheesta, joka on lojunut pöytälaatikossani jo jonkin aikaa. Tämä ihmiskunnan typeryyden osa-alue on rakenteellisen epätasa-arvon suojassa tapahtuva kiusaaminen. Kiusaamisella tarkoitan tässä kaikkea naisiin kohdistuvaa syrjintää, häirintää, seksismiä ja epäkunnioittavaa kohtelua. Seksuaalinen häirintä on sen yksi ilmentymä ja #metoo vain yksi jäävuoren huippu.

Rakenteellinen epätasa-arvo asuu syvällä ihmisten selkärangassa. Se ulottuu aivan kaikkeen: päätöksentekoon, lainsäädäntöön, työpaikkoihin, uramahdollisuuksiin, talouteen, taiteeseen, kulttuuriin, ihmissuhteisiin ja seksiin. Ilmiö selittää, miksi esimerkiksi oikeusministeri Häkkäsen mielestä suostumuksen puute raiskauksen perusteena on “elämälle vieras”, miksi perhevapaauudistuksesta ei tullut mitään, tai miksi terveydenhuollon toimivuus lasketaan sen varaan, että naisvaltaisella alalla työntekijät loputtomasti joustavat.

Jotta ilmiötä voitaisiin ymmärtää paremmin, täytyy ensin ymmärtää jotain naisen asemasta yhteiskunnassa, eli mitä naisilta odotetaan. Ja se on jotain aivan muuta kuin mitä miehiltä odotetaan.

Kun hoitajat kieltäytyivät tekemästä ylitöitä, he olivat ahneita, itsekkäitä ja vaaransivat toiminnallaan ihmishenkiä. Mihin tällainen paheksunta perustuu? Siihen, että naisten oletusarvoisesti kuuluu joustaa, uhrautua ja asettaa yhteiskunnan ja muiden ihmisten tarpeet omiensa edelle. Tämä on ns. moraalin nollataso. Siitä ei erityisesti palkita, se ei ole mitään ylimääräistä, niin vain kuuluu naisten tehdä. Jos naiset eivät sitä tee, he syyllistyvät moraalittomuuteen.

Epäilemättä, jos kaikki naiset lakkaisivat tekemästä sitä näkymätöntä työtä, jonka heidän oletetaan tekevän ilman korvausta siksi, että se työ nyt vain jotenkin luonnonlakien sanelemana kuuluu naiselle, yhteiskunta romahtaisi. Tätä työtä kutsutaan englanniksi termillä emotional labor, ja se avautuu parhaiten lukemalla tämä aiheesta koostettu keskusteluketju. Aihe ansaitsee oman käsittelynsä, joten en mene nyt siihen syvemmälle.

Tullakseen hyväksytyksi yhteisössä ihmisen on käyttäydyttävä tiettyjen sääntöjen mukaan. Nämä säännöt eivät ole kaikille samat. Seksismi on muun muassa sitä, että naisille ja miehille on eri käyttäytymissäännöt. Pärjätäkseen yhteiskunnassa naisen on ymmärrettävä oma asemansa sosiaalisessa hierarkiassa ja käyttäydyttävä sen mukaan. Jos nainen pitää itseään tasa-arvoisena miesten kanssa ja käyttäytyy sen mukaisesti, hän joutuu uhraamaan urakehityksensä, perhe-elämän ja yhteisön hyväksynnän.

Miettikää vaikka sitäkin, voisiko nainen esittää julkisesti sellaisia lausuntoja kuin Jörn Donner ja selviytyä siitä vain lievällä paheksunnalla ja olankohtautuksilla, tuo nyt on tuommoinen? Vaikka nämä käyttäytymissääntöjä rikkovat ääritapaukset olisivat kuinka yksittäisiä, jostain syystä he ovat aina miehiä. Sama ilmiö toistuu vähemmän räikeässä muodossa läpi yhteiskunnan, ja siksi sitä on vaikeampi huomata. Yliampuva provokaatio on helppo huomata.

Kyse ei ole siitä, että naiset olisivat jotenkin moraalisina olentoina luonnostaan parempia kuin miehet. Kyse on siitä, millaista käyttäytymistä yhteisö sallii naisille ja millaista miehille.

Monet minunkin tuntemistani miehistä, jotka pitävät itseään feministeinä, rationaalisina ja oikeudenmukaisina tyyppeinä, lankeavat tiedostamattaan seksismiin eli ihmisten eriarvoisena kohtelemiseen sukupuolen perusteella. He sallivat miehille eri asioita kuin naisille. Nainen, joka ei alistu sosiaalisiin hierarkoihin ja perinteiseen naiselle asetettuun sukupuolirooliin, on lähtökohtaisesti hankala tyyppi, vaikka hän käyttäytyisi samoin kuin hyvänä tyyppinä pidetty mies. Nainen voi olla hankala tyyppi jo pelkästään siksi, että hän ei jatkuvasti hymyile, myötäile ja näytä nätiltä, kuten naisen kuuluu.

Yksi naisille asetetuista käyttäytymissäännöistä on yhteisön ja muiden ihmisen tarpeista huolehtiminen omiensa kustannuksella, erityisesti miesten varjeleminen epämukavuudelta ja negatiivisilta tunteilta. Naiselle ei sallita, että hän pitää kiinni omista rajoistaan, vaikka hän kohtelisi muita ihmisiä lähtökohtaisesti kunnioittavasti ja tasa-arvoisina. Naisen kuuluu alistua kiusaamiseen, pistää omat tarpeensa viimeiseksi, joustaa rajoistaan, ja itsensä kustannuksella suojella kiusaajaansa sekä julkiselta häpeältä että ääliömäisyytensä kohtaamiselta.

Naisten on varjeltava miehiä heidän omien tekojensa negatiivisilta seurauksilta. Tällainen käyttäytymissääntö mahdollistaa ja ylläpitää kiusaamista. Muun muassa seksuaalisen häirinnän.

Kiusaajan varjelu negatiivisilta tunteilta on mennyt äärimmäisyyksiin, joka saa ihmiset näyttämään tunnetaidoiltaan lastentarhaikäisiltä. Jos en ole alistunut epäkunnioittavaan kohteluun vaan olen tuonut sen ilmi, minua on kritisoitu negatiivisuudesta, väärästä äänensävystä yms. Jos olen huomauttanut miesselittäjälle, että olen muuten perehtynyt tähän asiaan vuosikausia ja tiedän tästä asiasta aika paljon, olen saanut kritiikkiä käyttäytymisestäni. Naisen kuuluu hymyillä, nyökytellä ja sanoa “Ihanko totta?”, koska muuten miesselittäjä voi tuntea itsensä typeräksi ja hänelle voi tulla paha mieli. Nainen ei saa tuoda omaa asiantuntijuuttaan esille. Mies ei saa joutua tilanteeseen, jossa hän huomaa olevansa väärässä, ja että nainen tietää aiheesta enemmän kuin hän. Heikkoitsetuntoiset miehet kokevat pätevän naisen uhkaksi statukselleen.

Varsinkin pahemmissa kiusaamis- ja häirintätapauksissa on älytöntä vaatia uhrilta, että palaute pitäisi antaa nätisti, niin ettei kiusaaja vain joutuisi kohtaamaan sitä tunnetta, jonka hän käyttäytymisellään uhrissa aiheuttaa. Ja tuolla tavoin et kyllä saa asiaasi edistettyä.

Lainaan tähän Anna Kontulan facebook-päivitystä (korostus minun):

Tämähän juuri lienee koko kampanjan pointti: että eräät vuosikymmeniä normaalina pidetyt sukupuolittuneen vähättelyn tavat eivät saisi olla normaalia. On selvää, että jos on ikänsä pitänyt seksuaalista häirintää normaalina osana vuorovaikutusta, nyt on hämmentynyt olo. Se ei kuitenkaan tarkoita, että jokin olisi ”mennyt yli”, vaan että jokin ehkä viimein alkaa mennä perille.

Ei siis huolta, se on ihan hyvää hämmennystä. Kun sitä vähän aikaa sietää, alkaa todennäköisesti vähitellen oppia sellaisia vuorovaikutuksen tapoja, jotka eivät sisällä seksuaalista häirintää.

Normaali on juuri se joka pitää muuttaa. Normaali on moraalin nollataso. Normaali käyttäytyminen ei suinkaan tarkoita oikeudenmukaisuutta. Normaali on se, minkä yhteisö sallii. Jos yhteisö sallii häiriköijälle seksuaalisen häirinnän ja vaatii uhrilta alistumista, silloin seksuaalinen häirintä on normaalia. Jos yhteisö ei sitä salli, sitä ei tapahdu. Häiriköijä oppii, että jos hän käyttäytyy sillä tavoin, hän tulee suljetuksi yhteisön ulkopuolelle.

Tämä pätee kaikkeen kiusaamiseen, epäkunnioittavaan kohteluun ja seksismiin.

Miesvaltaisessa ryhmässä kukaan ei huomaa, kun mies kohtelee minua töykeästi. Mutta jos vastaan hänelle samalla mitalla, se kyllä huomataan, ja saan palautetta käytöksestäni. Sivustaseuraaja ei huomaa töykeää käytöstä, silloin kun se ei kohdistu häneen itseensä, tai kun hän pitää sitä normaalina.

“Vittuilukiintiöni on nyt tullut täyteen. Olen sietänyt elämässäni ihan hirveästi. Minut on kasvatettu kiltiksi niin kuin 60–70-luvun tytöt usein ovat. Sellaiseksi, joka aina huolehtii, ettei muille tule paha mieli. Viis omasta pahasta mielestä.” – Anna-Leena Härkönen

Olen saanut vilpittömän hyvää tarkoittavia neuvoja, että nyt kyllä kannattaisi tästäkin vääryydestä olla hiljaa, poltan vain siltoja ja tulen katumaan tätä, ja minun pitäisi ajatella väärinkohtelijan (henkilön tai yhteisön) etua.

Monesti olen kyllä ajatellutkin. Aivan liian monta kertaa olen varjellut kiusaajiani itseni kustannuksella. Olen usein katunut, että en ole avannut suutani jostain vääryydestä. Sitä, että olen avannut suuni jostain vääryydestä, en ole vielä toistaiseksi katunut.

Jos henkilö tai yhteisö romahtaa totuuden tiedostamiseen, ehkä sen kuuluukin romahtaa. Joskus täytyy tuhota vanhaa, jotta voi rakentaa uutta.

Neuvojat ovat olleet omalla suhteellisella mittarillani älykkäitä ja tiedostavia miehiä, jotka varmasti pitävät itseään tasa-arvon kannattajina. Kuitenkaan he eivät ole tiedostaneet sitä, että tosiasiassa he ovat vaatineet minua alistumaan kiusaamiseen, seksismiin ja töykeään kohteluun – hiljaisesti hyväksymään epätasa-arvon ja osaltani ylläpitämään sitä olemalla hiljaa. He vaativat minua ylläpitämään itseäni sortavia valtarakenteita.

Seksismi on niin syvällä ihmisten selkärangassa, etteivät tiedostavatkaan tyypit sitä huomaa, jos eivät itse joudu sen kohteeksi. Eivätkä he huomaa itse harjoittavansa sitä. Omien puutteidensa kohtaaminen on tietysti epämukavaa. Joillekin se voi olla mahdotonta, jos itsetunto on niin heikolla pohjalla, että ego murenee sen asian tajuamiseen, ettei olekaan moraalisesti ja älyllisesti täydellinen ja tiedostava ihminen.

Keskustelua vaikeuttaa yletön aiheesta syyllistyminen. Epäkohtia ei voi tuoda esiin ilman, että joukko ihmisiä ottaa sen henkilökohtaisena syytöksenä ja puolustautuu hampaat irvessä hyökkäämällä, että kyllä naisetkin sitä ja tätä.

Rakenteellinen epätasa-arvo ei itsessään ole kenenkään yksilön syytä. Se on ideologia johon meidät kaikki on kasvatettu, ja on aivan ymmärrettävää, että olemme huomaamattamme eläneet sen mukaan ja toistaneet itsellemme ja muille haitallisia käyttäytymiskaavoja. Emme huomaa myöskään ilmaa jota hengitämme, ellei siinä ole jotain tavallisesta poikkeavaa, esimerkiksi hajua. Mutta ilmakin on mahdollista huomata, jos erityisesti keskitymme havainnoimaan sitä. Rakenteellinen epätasa-arvo on mahdollista tiedostaa ja murtaa. Kaikki lähtee kasvatuksesta. Jokainen aikuinen on omalta osaltaan vastuussa siitä, että ottaa asian pohdintaansa ja tarkkailee omaa käyttäytymistään ja valintojaan. Helppoa on toimia rutiinilla ajattelematta kuten aina ennenkin. Vaikeaa on ajattelu ja muutos.

Kiusaaminen loppuu sillä, ettei yhteisö enää hyväksy kiusaamista. Kiusaajalle on tultava seuraamuksia. Kun kiusaamista tapahtuu, se sanotaan ääneen. Jos ei kiusaaja kykene parantamaan tapojaan, hän saa lähteä.

Maailmaa repivät vastakkaiset voimat. Samaan aikaan kun hallitus epätoivoisesti yrittää taannuttaa yhteiskunnan takaisin 1800-luvulle, feminismi vahvistuu ja murtaa aiemmin näkymättömiä ikiaikaisia valtarakennelmia.