Muutos ja epämuutos

Tänään kirjoitan maailmanparantajalle läheisestä aiheesta.

Oletetaan, että on asia A, jonka muuttamiselle on jokin tarve. Järjestetään muutospalaveri, jossa asiaa lähdetään ratkomaan jommalla kummalla seuraavista tavoista.

Tapa yksi. Kysytään: Mitä tarvitaan, jotta A voisi muuttua? Kenellä on valta tehdä nämä asiat? Iteroidaan niin pitkälle, että päästään konkreettisiin toteutuskelpoisiin toimenpiteisiin.

Esimerkiksi näin.

  • Ongelma: Hämeentiellä bussien seassa pyöräily on vaarallista ja epämiellyttävää.
  • Muutostarve: Hämeentielle tarvitaan pyörätiet.
  • Mitä tarvitaan: Tila pyörätielle. Mistä se saadaan: Ajokaistoista. Miten varmistetaan joukkoliikenteen sujuvuus: Tehdään Hämeentiestä joukkoliikennekatu.
  • Toimenpiteet: Tehdään selvitys ja liikennesuunnitelma kaupunkisuunnitteluvirastossa, kerätään kampanjalla kaupunkilaisten ja yrittäjien tuki, tehdään vaikutustyötä päättäjien suuntaan ja varmistetaan kuntalaisaloitteella, että asia etenee kaupunginvaltuuston käsittelyyyn.

Tapa kaksi. Päätetään etukäteen, että muutosta ei voi tehdä. Sen jälkeen keksitään syitä, joilla perustellaan, miksi muutosta ei voi tehdä. Teeskennellään että ollaan yritetty, ja jatketaan samalla tavalla kuin ennenkin. Toivotaan että A muuttuu itsestään. Jos ei se muutu, toivotaan vielä kovempaa.

Kenellekään ei liene yllätys, että ensimmäinen näistä johtaa muutokseen ja toinen ei.

Okei, yksinkertaistin hieman. Tietenkään ensimmäinenkään tapa ei aina johda muutokseen. Voi olla, että jossain vaiheessa törmätään oikeasti ylitsepääsemättömään esteeseen. Tai voi olla, että toimenpiteiden kustannukset ylittävät muutoksesta saadut hyödyt. Voi olla, että muutoksen tarve oli alunperinkin arvioitu väärin, eikä muutos ratkaise tosiasiallista ongelmaa. Jokainen muutos ei kannata.

Kuitenkin moni “ylitsepääsemätön este” on tosiasiassa uskonnollinen syy tai laiskuus. Hämeentien pyörätiet olivat vuosikymmeniä törmänneet selitykseen “Ei ole tilaa”. Tietenkin on tilaa. Kyse on vain siitä, mihin tila käytetään. Eli minkä uskonnon oppeja noudatetaan.

Usein kun henkilö sanoo: “Ei ole mahdollista”, hän tarkoittaa: “En halua, koska minun pitäisi muuttaa rutiinejani”. Tällaisen ihmisen kanssa on turha keskustella minkään asian kehittämisestä, sillä hän on jo päättänyt että mitään ei tarvitse muuttaa. Ainakaan hänen ei tarvitse.

Läheskään aina tällainen henkilö ei itse tiedosta, että hän on päättänyt asian jo valmiiksi. Jotta hän voisi ylläpitää itsestään mielikuvaa oppimiskykyisenä ihmisenä – kukapa haluaisi ajatella olevansa jämähtänyt jäärä – hän rationalisoi, että kyllä hänkin vilpittömästi haluaa muutosta, mutta se nyt vaan ei ole mahdollista, koska sitä ja tätä, ja kun se on niin hankalaa ja maksaa rahaakin ja voi voi. Voivotellaan vähän. Ehkä se auttaa.

Muutoksen vastustaminen on varsin inhimillistä. Ainakin jos se vaatii oman ajattelutavan tai rutiinien muuttamista. Ajattelu on vähän rasittavaa (tai no, toisista se on viihdyttävää), ja se kuluttaa energiaakin. Muutoksesta ei ehkä ole yksilölle lyhyen tähtäimen henkilökohtaista hyötyä. Palkka juoksee joka tapauksessa, joten miksi vaivautua.

Aivan erityisen nihkeää muutos on silloin, kun se edellyttää henkilöä myöntämään, että on ollut väärässä. Saati että hän joutuisi myöntämään, että on tehnyt vuosikausia turhaa tai jopa haitallista työtä. Siinä saattaa heikomman ihmisen ego kärsiä kolauksen.

Muutoksen vastustamisen syistä pitäisi olla kuitenkin rehellinen. Selitysten keksiminen kun ei edistä mitään. Eikä myöskään toivominen, että jokin asia muuttuisi itsestään sillä, että toimitaan kuten aina ennenkin. Jos mitään ei haluta muuttaa, on tunnustettava, että mikään ei muutu. Käsittämättömät määrät aikaa ja energiaa tuhlataan epämuutokseen. Jos on jo valmiiksi päätetty että ei tehdä mitään, mikä järki on silloin järjestää minkäänlaisia kehityskeskusteluja, palavereita, yleisötilaisuuksia tai osallistamista. Ne ovat pelkkä rituaali ja ajan haaskausta.

Eräät virastot ovat kehittyneet selitysten keksimisessä maailmanmestaruustason sarjaan. Sen sijaan että työntekijät käyttäisivät aikansa asioiden kehittämiseen, he käyttävät aikansa älyttömien selitysten keksimiseen. Kuten nyt vaikka että muutamaa tolppaa ei voi asentaa väärinpysäköinnin estämiseksi, koska jo heti aikaisintaan kolmen vuoden päästä aletaan suunnitella kadun remonttia.

Kyllä minäkin pidän luovasta työstä. En silti kehtaisi vastata palautteeseen luovana kirjoitustehtävänä*, ainakaan jos saisin siitä palkkaa.

Absurdi on tilanne, jossa kaikki muka haluavat muutosta, mutta se ei ole mahdollista koska massiivinen hallintohimmeli, jossa asiat nyt vaan ikään kuin tapahtuvat itsestään, kukaan ei ole vastuussa mistään, eikä kenelläkään ole valtaa mihinkään. Silloin tarvitaan vahvaa johtajaa, joka uskaltaa ottaa ohjat käsiinsä ja myös kantaa epäonnistumisen riskin.

Olen nähnyt lukemattomia kertoja, kun oppilas selittelee oppimistilanteessa. Selitykset eivät auta oppimaan, eivätkä ne kiinnosta ketään. Teet vaan.

Olen tavannut ihmisen, joka vilpittömästi selittää itselleen, että hänen kaikki ongelmansa kyllä ratkeavat, kunhan vain ihmiset hänen ympärillään muuttuvat. Sitä odotellessa.

Minulla on uutisia. Jos halutaan muutos, on jotain tehtävä eri tavalla kuin aiemmin.

On myös kysyttävä, onko haluttu muutos vaivan arvoista. Tai onko se kenties välttämätöntä?

Päästöjen vähentäminen ilmastonmuutoksen torjumiseksi on toki tärkeää ja niin edelleen, mutta autoilua ei saa kuitenkaan rajoittaa. Kuva: Wikipedia

*) Esimerkiksi: Kirjoita minuutti putkeen mitä mieleen juolahtaa ja pidä kynä tai näppäimistö koko ajan liikkeessä.

Mitä on empatia?

Empatia tarkoittaa kognitiivista roolinottoprosessia eli tietoista rationaalista yritystä asettua toisen asemaan. – Wikipedia (viitattu 6/2016)

Viime vuonna otsikoihin nousi amerikkalainen tutkimus, jossa suomalaiset saivat empatiakyvystään kuudenneksi kehnoimmat pisteet kansainvälisessä vertailussa. Kansan keskuudessa empatian vaatimisesta on tullut suosittu heitto milloin missäkin tilanteessa. Esimerkiksi silloin, kun omalle toiminnalle ei löydy hyviä perusteita.

Empatia on älyllinen prosessi

Kokemukseni mukaan empatiaa ovat vaatimassa muilta ihmisiltä eniten ne, jotka vähiten ymmärtävät mitä se tarkoittaa ja vähiten ovat siihen itse kykeneviä. Empatia-sanan merkitys ei varmaan voisi olla enemmän väärin ymmärretty. Yleensä empatia sekoitetaan sympatiaan eli myötätuntoon, jossa myötäeletään toisen ihmisen tunteet.

Empatia ei ole sitä että hymyillään, rakastetaan kaikkia – tai teeskennellään että rakastetaan – ja lauletaan käsi kädessä Kumbayaata. Empatia ei ole tunne.

Empatia on älyllinen prosessi, jossa tietoisesti asetutaan toisen ihmisen asemaan mielikuvituksen avulla. Tähän tapaan:

Jos olisin tuon ihmisen tilanteessa, mitä tekisin, miltä minusta tuntuisi, ja millaisia vaikeuksia minulla olisi?

Tällainen mielikuvaharjoitus auttaa ymmärtämään toisen ihmisen toimintaa ja tunteita. Empatiakyky on hyvä taito elämässä kaikilla ihmisillä. Jos kaikki kykenisivät empatiaan, maailma olisi takuulla paljon parempi paikka. Mutta on hölmöä moralisoida ihmisiä empatiakyvyttömyydestä ja vaatia, että he muuttuisivat yhtäkkiä itsestään empaattisiksi ilman minkäänlaista koulutusta. Tärkeintä on, että johtajat ja päätöksentekijät kykenevät empatiaan. Jos heillä ei ole empatiakykyä, he voivat jarruttaa kehitystä ja saada paljon vahinkoa aikaan.

Empatiaa voi harjoitella

Joiltakin empatia tapahtuu automaattisesti, useimmilta ei. Hyvä uutinen on se, että koska empatia on älyllinen prosessi, sitä voi harjoitella. Eikä sinun tarvitse teeskennellä rakastavasi ketään ollaksesi empaattinen.

Helppoa on ymmärtää sellaisessa tilanteessa olevaa ihmistä, jonka tilanteessa on joskus ollut itsekin. Minulle avautui syvempiä näkökulmia liikuntarajoitteisen elämään, kun viime vuonna polveni oli totaalisen hajalla ja jouduin kulkemaan kaksi kuukautta kyynärsauvoilla julkisissa liikennevälineissä.

Kaikkea ei tietenkään voi eikä tarvitse kokea omakohtaisesti. Voi myös kuvitella. Jos kuvittelu on sinulle vaikeaa, tai sinulla on vaikeuksia ymmärtää toisen ihmisen tilannetta, tähänkin on yksinkertainen keino: Kysy häneltä ja kuuntele häntä.

Kuuntelu ei tarkoita äänisignaalin vastaanottamista vaan aktiivista pyrkimystä ymmärtää. Tämä tietysti edellyttää, että sinulla on aito halu ymmärtää toista ihmistä. Ymmärrys toisia ihmisiä kohtaan ei putoa taivaasta sellaisen ihmisen päähän, jota ei vaan kiinnosta, vaikka hän kuinka istuisi hiljaa sillä aikaa kun toinen puhuu.

Toisen ihmisen kokemuksiin voi myös päästä sisälle omien kokemustensa kautta, vaikka ne olisivatkin erilaisia. Mies ei voi koskaan kokea sitä väheksyntää, jota nainen kokee siksi että on nainen. Mutta ehkä miestäkin on joskus väheksytty esimerkiksi siksi, että hän oli nuori. Hän voi siten ymmärtää, että ihmisiä väheksytään heidän fyysisten ominaisuuksiensa perusteella, tulla paremmin tietoiseksi syrjinnästä ja ottaa naisiin kohdistuvan väheksynnän vakavasti.

Seuraava empatian esimerkkiharjoitus on pyöräliikenteen suunnittelijoille:

Jos olisin 10 vuotta vanhempi, minulla olisi 10 kg ylipainoa ja kuljettaisin polkupyörällä kahta lasta, jaksaisinko ajaa 5 km tällaista pyörätietä, jossa on tällaisia mäkiä, mutkia, reunakiviä ja pysähdyksiä? Olisiko se edes fyysisesti mahdollista kolmipyöräisellä kuormapyörällä? Valitsisinko mieluummin auton?

Empatiaan kasvaminen

Kun olin peruskoulun ensimmäisellä luokalla, eräs opetus uskonnontunnilta paloi mieleeni. Se oli tämä:

Kohtele muita kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan.

Ajatus oli minusta nerokas. Yksinkertainen ja looginen toimintaohje, jonka lähtökohtana on tasa-arvo ja kiusaamisesta vapaa maailma.

Lähtökohtana tasa-arvo. Ja tämä tosiaan ei tarkoita ”Kohtele alempiarvoisia ihmisiä kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan, jos olisit alempiarvoinen ihminen”.

Aikuisenakin on varsin mahdollista oppia uusia asioita, myös empatiaa. Mutta oppiminen on harvoin kivutonta. Varsinkin jos kyse on henkisestä kasvusta, koska se tarkoittaa oman vajavaisuutensa kohtaamista. Nähdäkseni juuri kykenemättömyys kohdata oma vajavaisuutensa ihmisenä on suurin este kehitykselle aikuisena. Sosiaaliset normimmekin kertovat tästä: jostain syystä lapsille saa huomauttaa, jos he kohtelevat tovereitaan huonosti, mutta aikuisille ei. Kummallekin tulee tietysti paha mieli – kenestäpä olisi mukava tajuta toimineensa kusipäisesti. Mutta se on välttämätön vaihe ihmisenä kasvamisessa.

Parasta olisi, jos empatiaan kasvatettaisiin lapsesta pitäen peruskoulussa. Teatteri- ja roolileikit ovat tähän varsin oivallinen keino. Tietysti sen lisäksi taideaineet yleisesti kehittävät ajattelua ja luovuutta.

Kuva: Cathy Wilcox http://cathywilcox.com.au/