Uusi vuosi, vanha meno

Se on sitten uusi vuosi 2018 jos joku ei vielä huomannut. Kirjoitan sen väärin ainakin pari seuraavaa viikkoa.

Istuva presidentti piti perinteisesti puheen, jota sitten lingvistit, historioitsijat ja sen semmoiset analysoivat pitkin medioita, että mitäköhän presidentti mahtoi milläkin sanomisillaan tarkoittaa, kuin hän olisi mikäkin ulkoavaruuden suurlähettiläs Kosh.

Koska olen lähestulkoon kaiken maailman dosenttien veroinen ajattelija, ajattelin minäkin vähän kommentoida Niinistön puhetta. Tai sitä ei-puhetta.

Ei sanaakaan sotesta tai työttömien raippalaista. Sen sijaan presidentti oli huolissaan velkaantumisesta. Voi voi.

Meni taloudessa sitten miten hyvänsä, on tärkeää ylläpitää huolta velkaantumisesta, jotta köyhempi kansanosa ymmärtää, että juuri heidän on viimeisillä roposillaan pelastettava Suomi velkaantumiselta, ja selkänahasta höylääminen on kipeää mutta välttämätöntä nähkääs, ja mitä kipeämpää sitä enemmän pääsette luterilaiseen taivaaseen, senkin idiootit, ja tämä on teidän omaksi parhaaksenne, se on vaan välittämistä, koska joka vitsaa säästää se lastaan vihaa, ja paluu orjatyömarkkinoihin on kuulkaatten hyvä idea, ja tulitteko muuten ajatelleeksi, että kyllähän kaikissa työttömyysturvamalleissa kuritetaan työtöntä öhö höö, ette muuten saleen keksi mitään yhtä nokkelaa, ja lisättiin muuten poliisin resursseja, koska parempien ihmisten turvallisuus on nyt enemmän uhattuna kasvavan eriarvoistum siksi, että k-kaupasta saa nelosta.

Tolkun presidenttiydessä on sellainen hankaluus, että ei voi sanoa mitään eikä voi olla mitään mieltä. Maksimaalinen kansansuosio vaatii uhrauksensa, eikä varmaan ole helppoa olla ulosanniltaan laimennettu vesimeloni. Toisaalta olemme myös nähneet eräänlaisen toisen ääripään. Ihme etteivät Trump ja Niinistö annihiloineet toisiaan kätellessään viime syksynä.

Ääritolkullisuus kunniaan.

“Historian suhteen on uskallettava olla rehellinen, sillä vain rehellisyys luo pohjan luottamukseen. Yhteisö on vahva, jos se kykenee käsittelemään myös kipeitä asioita. Menneisyyden kanssa on hierottava sovintoa.”

– Presidentti Sauli Niinistö

Entäs onko nykyisyyden ja tulevaisuuden suhteen oltava rehellinen? Rehellisyydestä puhuminen on tietysti suuri vitsi, vähemmän hauska sellainen, nykyisen hallituksen tapauksessa, joka on rikkonut suunnilleen kaikki vaalilupauksensa, kutsuu hyvinvointivaltion purkutoimenpiteitään orwellilaisesti aktiivimalliksi, valinnanvapaudeksi ja niin edelleen, ja teeskentelee, ettei kuule eikä näe asiantuntijoita, jotka toistavat, että älkää nyt hyvät ihmiset helvetissä tehkö noin, ja tämä on muuten perustuslain vastaista.

Aktiivimalli lisää työpaik umm katso, nelosolut! Laa laa! Keksikää ite parempi sitten!

Jotenkin tulee mieleen se klassinen pyörätielle pysäköijä, joka puolustautuu argumentilla “Mihin mä sitten parkkeeraan?” ikään kuin olisi minun tehtäväni etsiä hänelle laillinen parkkipaikka eikä hänen tehtävänsä, tai ikään kuin parkkipaikka viiden metrin säteellä kohteesta olisi ylipäätään joku ihmisoikeus.

Siinä suhteessa kuin byrokratian lisääminen ja työttömien toimeentulon heikentäminen lisää työpaikkoja, vaihtoehtoja ei ole vaikea keksiä. Palkataan TE-toimistoon henkilöitä vaikka rei’ittämään konfettia työnhakijoiden raporteista, jota voidaan sitten sadettaa istuvan presidentin päälle hänen koko kansan vaalikiertueellaan.

[KANSA HURRAA]

Papereiden rei’ittely tyydyttäisi luterilaisten moralistien ahdistuksen siitä, että kun jotkut viheliäiset työttömät, nuo moraalittomat pikku kakkiaiset, eivät innosta hihkuen halua vastaanottaa työtä, joka heikentää heidän toimeentuloaan entisestään, ihan vaan työn tekemisen ilosta, kuten kunnon luterilaisen kuuluu, koska työn tekeminen on itseisarvo, oli siitä sitten ihmiskunnalle hyötyä tai ei, taikka haittaa. Kyllä näistäkin työttömistä vielä saadaan kunnon kansalaisia, kun heidät oikein isän kädestä piiskataan haluamaan sitä työtä. Osaisivat arvostaa sitä, että minunkin isoisoisälläni oli kyllä rankkaa, kun peltomaa oli jäässä, kunnes hän 30 asteen pakkasessa paljain kätösin vastatuuleen hiihtäen perusti jonkun holding-yhtiön, että ihan omaa ansiotani kuulkaa on, ja kyllä se on itsestä kiinni.

Luterilainen moraali on sumentanut järjen tässäkin. Ei työn tekeminen ole itseisarvo. Hyvinvointi on itseisarvo. Ei Sipilän ja hänen sukulaistensa hyvinvointi, vaan mahdollisimman monen ihmisen hyvinvointi. Sitä varten on muun muassa ratkaistava ilmastonmuutos ja nälänhätä.

Tietenkään työttömien kurittaminen ei luo lisää työpaikkoja. Kun köyhän toimeentuloa heikennetään entisestään, se korkeintaan alentaa kynnystä ottaa vastaan työtä paskoilla ehdoilla. Kyseessä on siis halpatyömarkkinoiden ja köyhän työväenluokan laajentaminen (nämähän ovat jo olemassa). Lisää ihmisiä, jotka joutuvat käyttämään kaiken aikansa raatamiseen, mutta eivät tule siitä saatavalla korvauksella toimeen. Lisää ihmisiä, jotka ennen pitkää sairastuvat, koska heille ei jää vapaa-aikaa lepäämiseen, itsestään huolehtimiseen ja ihmisarvoiseen elämään. Kyseessä on siis hyvinvointivaltion alasajo, paluu jonnekin viime vuosisadan alkupuolelle.

Historia on opettanut, että tämä ei ole kestävä ratkaisu. Se ei ole kenenkään, edes kapitalistin etu pitkällä tähtäimellä. Kun eriarvoistuminen lisääntyy, edes poliisin resurssien lisääminen ei ratkaise asiaa.

Ihmiskunta on kohtaamassa sellaisia haasteita, että niistä selviytymiseen tarvitaan kaikkien kykenevien panos. On käsittämättömän typerää tuhlausta, että merkittävä määrä ihmisiä joutuu käyttämään aivokapasiteettinsa sen murehtimiseen, mistä saa rahat seuraavan päivän ateriaan, vuokraan ja lääkkeisiin. Kun ei sen tarvitse olla niin.

Perustoimeentulon turvaaminen, koulutukseen panostaminen ja eriarvoisuuden vähentäminen ovat investointeja. Ne ovat välttämättömiä. Ihmisresurssit on saatava tehokkaammin käyttöön. Ei rikkaiden rikkauksien lisäämiseksi, vaan kaikkien hyvinvoinnin lisäämiseksi.

Uusi vuosi symboloi muutosta. Muutos kyllä tapahtuu, mutta hitaasti. Olemme kattilassa keittyviä sammakoita. Jos on syntynyt kattilaan, ei välttämättä edes tajua että jokin on pielessä. Valitettavasti tajuamiseen tarvitaan yleensä katastrofi. Silloin on usein liian myöhäistä.

Muutos ja epämuutos

Tänään kirjoitan maailmanparantajalle läheisestä aiheesta.

Oletetaan, että on asia A, jonka muuttamiselle on jokin tarve. Järjestetään muutospalaveri, jossa asiaa lähdetään ratkomaan jommalla kummalla seuraavista tavoista.

Tapa yksi. Kysytään: Mitä tarvitaan, jotta A voisi muuttua? Kenellä on valta tehdä nämä asiat? Iteroidaan niin pitkälle, että päästään konkreettisiin toteutuskelpoisiin toimenpiteisiin.

Esimerkiksi näin.

  • Ongelma: Hämeentiellä bussien seassa pyöräily on vaarallista ja epämiellyttävää.
  • Muutostarve: Hämeentielle tarvitaan pyörätiet.
  • Mitä tarvitaan: Tila pyörätielle. Mistä se saadaan: Ajokaistoista. Miten varmistetaan joukkoliikenteen sujuvuus: Tehdään Hämeentiestä joukkoliikennekatu.
  • Toimenpiteet: Tehdään selvitys ja liikennesuunnitelma kaupunkisuunnitteluvirastossa, kerätään kampanjalla kaupunkilaisten ja yrittäjien tuki, tehdään vaikutustyötä päättäjien suuntaan ja varmistetaan kuntalaisaloitteella, että asia etenee kaupunginvaltuuston käsittelyyyn.

Tapa kaksi. Päätetään etukäteen, että muutosta ei voi tehdä. Sen jälkeen keksitään syitä, joilla perustellaan, miksi muutosta ei voi tehdä. Teeskennellään että ollaan yritetty, ja jatketaan samalla tavalla kuin ennenkin. Toivotaan että A muuttuu itsestään. Jos ei se muutu, toivotaan vielä kovempaa.

Kenellekään ei liene yllätys, että ensimmäinen näistä johtaa muutokseen ja toinen ei.

Okei, yksinkertaistin hieman. Tietenkään ensimmäinenkään tapa ei aina johda muutokseen. Voi olla, että jossain vaiheessa törmätään oikeasti ylitsepääsemättömään esteeseen. Tai voi olla, että toimenpiteiden kustannukset ylittävät muutoksesta saadut hyödyt. Voi olla, että muutoksen tarve oli alunperinkin arvioitu väärin, eikä muutos ratkaise tosiasiallista ongelmaa. Jokainen muutos ei kannata.

Kuitenkin moni “ylitsepääsemätön este” on tosiasiassa uskonnollinen syy tai laiskuus. Hämeentien pyörätiet olivat vuosikymmeniä törmänneet selitykseen “Ei ole tilaa”. Tietenkin on tilaa. Kyse on vain siitä, mihin tila käytetään. Eli minkä uskonnon oppeja noudatetaan.

Usein kun henkilö sanoo: “Ei ole mahdollista”, hän tarkoittaa: “En halua, koska minun pitäisi muuttaa rutiinejani”. Tällaisen ihmisen kanssa on turha keskustella minkään asian kehittämisestä, sillä hän on jo päättänyt että mitään ei tarvitse muuttaa. Ainakaan hänen ei tarvitse.

Läheskään aina tällainen henkilö ei itse tiedosta, että hän on päättänyt asian jo valmiiksi. Jotta hän voisi ylläpitää itsestään mielikuvaa oppimiskykyisenä ihmisenä – kukapa haluaisi ajatella olevansa jämähtänyt jäärä – hän rationalisoi, että kyllä hänkin vilpittömästi haluaa muutosta, mutta se nyt vaan ei ole mahdollista, koska sitä ja tätä, ja kun se on niin hankalaa ja maksaa rahaakin ja voi voi. Voivotellaan vähän. Ehkä se auttaa.

Muutoksen vastustaminen on varsin inhimillistä. Ainakin jos se vaatii oman ajattelutavan tai rutiinien muuttamista. Ajattelu on vähän rasittavaa (tai no, toisista se on viihdyttävää), ja se kuluttaa energiaakin. Muutoksesta ei ehkä ole yksilölle lyhyen tähtäimen henkilökohtaista hyötyä. Palkka juoksee joka tapauksessa, joten miksi vaivautua.

Aivan erityisen nihkeää muutos on silloin, kun se edellyttää henkilöä myöntämään, että on ollut väärässä. Saati että hän joutuisi myöntämään, että on tehnyt vuosikausia turhaa tai jopa haitallista työtä. Siinä saattaa heikomman ihmisen ego kärsiä kolauksen.

Muutoksen vastustamisen syistä pitäisi olla kuitenkin rehellinen. Selitysten keksiminen kun ei edistä mitään. Eikä myöskään toivominen, että jokin asia muuttuisi itsestään sillä, että toimitaan kuten aina ennenkin. Jos mitään ei haluta muuttaa, on tunnustettava, että mikään ei muutu. Käsittämättömät määrät aikaa ja energiaa tuhlataan epämuutokseen. Jos on jo valmiiksi päätetty että ei tehdä mitään, mikä järki on silloin järjestää minkäänlaisia kehityskeskusteluja, palavereita, yleisötilaisuuksia tai osallistamista. Ne ovat pelkkä rituaali ja ajan haaskausta.

Eräät virastot ovat kehittyneet selitysten keksimisessä maailmanmestaruustason sarjaan. Sen sijaan että työntekijät käyttäisivät aikansa asioiden kehittämiseen, he käyttävät aikansa älyttömien selitysten keksimiseen. Kuten nyt vaikka että muutamaa tolppaa ei voi asentaa väärinpysäköinnin estämiseksi, koska jo heti aikaisintaan kolmen vuoden päästä aletaan suunnitella kadun remonttia.

Kyllä minäkin pidän luovasta työstä. En silti kehtaisi vastata palautteeseen luovana kirjoitustehtävänä*, ainakaan jos saisin siitä palkkaa.

Absurdi on tilanne, jossa kaikki muka haluavat muutosta, mutta se ei ole mahdollista koska massiivinen hallintohimmeli, jossa asiat nyt vaan ikään kuin tapahtuvat itsestään, kukaan ei ole vastuussa mistään, eikä kenelläkään ole valtaa mihinkään. Silloin tarvitaan vahvaa johtajaa, joka uskaltaa ottaa ohjat käsiinsä ja myös kantaa epäonnistumisen riskin.

Olen nähnyt lukemattomia kertoja, kun oppilas selittelee oppimistilanteessa. Selitykset eivät auta oppimaan, eivätkä ne kiinnosta ketään. Teet vaan.

Olen tavannut ihmisen, joka vilpittömästi selittää itselleen, että hänen kaikki ongelmansa kyllä ratkeavat, kunhan vain ihmiset hänen ympärillään muuttuvat. Sitä odotellessa.

Minulla on uutisia. Jos halutaan muutos, on jotain tehtävä eri tavalla kuin aiemmin.

On myös kysyttävä, onko haluttu muutos vaivan arvoista. Tai onko se kenties välttämätöntä?

Päästöjen vähentäminen ilmastonmuutoksen torjumiseksi on toki tärkeää ja niin edelleen, mutta autoilua ei saa kuitenkaan rajoittaa. Kuva: Wikipedia

*) Esimerkiksi: Kirjoita minuutti putkeen mitä mieleen juolahtaa ja pidä kynä tai näppäimistö koko ajan liikkeessä.