Urho Kekkosen kansallispuisto osa 3: Toiset maailmat

Lauantai

Yöllä on ollut pakkasta. Palelen, vaikka on merinot ja fleece päällä. On käynyt sillä lailla hassusti, että makuupussin vetoketju on jäänyt alhaalta auki.

Kömmin teltasta ulos. Metsä on paksun sumun peitossa. Eräopas pohtii, mahtaako tuntureilta nähdä tänään mitään. Lähdemme nousemaan Vongoivalle.

Kiviä, kiviä. Kylmä. Sumua. Kiviä.

Tuonelan hiljaisuutta rikkovat pienet linnut. Laulu on vähän samanlaista kuin palohälyttimellä, joka ilmoittaa paristojen loppumisesta. Twiittaajilla on sinistä väriä rinnassa. Myöhemmin selviää, että lintu, jolla on sininen rinta, on sinirinta. Yksi niistä jää ystävällisesti poseeraamaan valokuvaa varten.

– Kohteeseen näköyhteys. Over.
– Roger. Kohde liikkunut kaksi metriä länteen. Siirtykää asemiin. Over.
– Roger. Nolla-kaksi-seitsemän. Over.
– Roger.
– Krrrtsh… khhhh.. Dzzzssshhh…
– En kopioi. Toistakaa. Over.
– kssshhhhhh…
– Toistan: Toistakaa. Over.
– dzztkSShhH RÄTS …raatio “Harhautus” aloitettu. Over.
– Roger. Kuittaan. Yli ja ulos.
– Täh?
– Twit.
– Siis mitä? Over.
– Harhauta sinä nyt siellä vaan. Me mennään lounaalle.

Sumussa ei näe kymmentä metriä pidemmälle.

Retkikuntalaiset ovat joutuneet suuren haasteen eteen: Heidän on suunnistettava sumussa. On löydettävä selänne, jota pitkin eteneminen on energiataloudellisinta. Jokainen kalori on kullan arvoinen. Tehtävä on miltei mahdoton.

[1,5 min pelkkää kuvaa. Voit hakee vaikka kahvia.]

Pahin on tapahtunut: Retkikuntalaiset ovat harhautuneet selänteen ohi. Heidän on taivallettava vinossa rinteessä. Elintärkeitä kaloreita on tuhlattu, ja uupumus on lähellä. Mutta pysähtyminen voi olla kohtalokasta. On pysyttävä liikkeessä.
Lukija: Erja Manto

Kun saavumme Vongoivanräystäälle, sumu on hälvennyt. Näkymät ovat jälleen eeppisiä. Etsin tuulensuojan ja kaivan kännykän esiin. Puhelin näyttää palkkeja, mutta signaalia ei ole. Puhelimella voi ainoastaan soittaa hätäpuheluita.

– Toimiiko sulla puhelin ja netti?
– Toimii.
– Mikä liittymä sulla on?
– Elisa.
– Mullakin on Elisa!

Epäusko. Miksi Eräoppaalla on kenttää ja mulla ei?! Ja kyllä sitä taas mielellään maksaa lisää saatana

Hei,

Päivitimme juuri liittymäsi pyytämättä ja väkipakolla 50 % kalliimpaan, mutta kutsumme sitä palvelujen parantamiseksi, koska pidämme sinua idioottina. Huomaathan, että palvelut eivät kuitenkaan parantuneet. Hyvää päivänjatkoa!

Terveisin,

Elisa

Kapina. Eeppinen vitutus hieman häiritsee eeppisistä maisemista nauttimista. Eräopas ystävällisesti antaa minun tarkistaa sähköpostini puhelimellaan. Ei siellä ollut mitään tärkeää. Mutta entä jos joku on lähettänyt tekstiviestin, jossa on jotain tosi tärkeää?!

Hyväksyminen. No, vitut. Lähdetään menemään.

Eräopas käyttää kenttätilanteen hyväksi ja lähettää jyrkänteeltä lähiomaiselleen todisteen, että on vielä hengissä. Varoitan selfie-kuoleman vaarasta. Se on tietenkin suuri vitsi kyseisen henkilön kohdalla.

Joku on jättänyt kivenkoloon muoviroskan.

Laskeudumme kivistä rinnettä pitkin tiiviin koivikon läpi. Pysähdymme lounaalle puron varrelle, keskelle polkua. Kohta varmaan joku poro tulee silleen, että

TÖÖT menkää nyt helvettiin siitä keskeltä POROtietä, mulla on kiire TÖIH… öö tonne noin. TÖÖÖT!

Poro ei tule.

Vedän retkiruokapussillisen väkisin kokonaan. Siitä tulee vähän huono olo.

Matkavalokuvien räpsimisestä tulee mieleen äitini, joka 80-luvulla tapasi ottaa kuvia diafilmille. Silloin tällöin makuuhuoneessa järjestettiin diojen katselmustilaisuus. En muista tapahtuiko tämä pelkästään perheen kesken, vai oliko usein mukana joku sivullinen uhrikin.

Diaesitykset olivat jännittäviä. Vähän kuin olisi ollut elokuvissa. Projektorin maaginen hurina täytti pimeän huoneen, ja pöly leijaili valokiilassa. Mekaaninen cli-ick-ylll-click ilmoitti dian vaihtumisesta. Diat olivat kankaalle heijastettuina hailakoita ja epätarkkoja. En tainnut edes olla niin kovin kiinnostunut niiden sisällöstä.

Mietin, onko tämä konsepti kokonaan kadonnut, vai elääkö se vielä, mutta modernilla teknologialla.

Lounaan jälkeen nousemme Pittikuolpunalle. Eräopas pysähtyy aistimaan ilmaa.

Winter is coming.

Laskeudumme jyrkkää rinnettä alas. Siis tosijyrkkää. Jotain 60%. Onneksi H****g-merkkisissä kengissäni on hyvä pito.

Pieni kuukkeli ystävineen on saapunut tervehtimään taukoilevia retkikuntalaisia. Sen tumma lakki ja harmaapunainen vartalo piirtyvät kauniina vihreää taustaa vasten. Kuukkeli haluaa tulla huomatuksi. Se levittää uljaat siipensä ja syöksyy pitkään matalalentoon, kuin laskeutuakseen kiitoradalle. Swooosh. Sitten se katoaa varvikkoon, ja ilmestyy jälleen näkyviin kolme metriä ylempänä kello kymmenessä. Se on taikuri, joka valjastaa retkeilijän huomion ja ohjailee sitä mielensä mukaan.
Lukija: Erja Manto

Saavumme honkien hautausmaalle. Kaatuneita puunrunkoja makaa maassa silminkantamattomiin, kaikki samaan suuntaan. Kuolleet hongat hohtavat hopeanharmaina. Ne ovat yliluonnollisia, toisesta maailmasta. Astelemme puuruumiiden yli.

Metsä on harvaa ja katse kantaa pitkälle. Mutta karhuja tai poroja ei näy. Ketään ei näy. On vain metsää, metsää ja hyytävä hiljaisuus. Eräopas harppoo menemään, ja minulla on vaikeuksia pysyä perässä. Varmaan ylämäki, ainakin tuntuu siltä.

Poroaita! Sitä ei voi ylittää. Täytyy mennä ali.

Joki! Sitä ei voi alittaa. Täytyy mennä yli.

Tupa! Sitä ei voi kiertää. No, periaatteessa voi.

Vieraskirjan mukaan tuvalla ei ole ollut ketään viikkoon. Liuotan suklaapaloja kaakaossa ja kirjoitan muistiinpanoja kynttilänvalossa. Kielo… Kelo… Kiilo… eikun mitähän helv… Kello! Kello on kymmenen.

Oulu

Oulu. Pohjois-Suomen pääkaupunki. Teknologia- ja yliopistokaupunki. Kaupunki, jossa Kepu on suurin puolue. Paska kaupunki. Suomen paras pyöräilykaupunki. Silleen omalla tavallaan, tai ainakin oli joskus. IRCin kotikaupunki. Ja minun.

Virallinen tekosyy vierailla Oulussa on entisten koulutovereiden syntymäpäiväjuhlat. Pakkaan kamppeeni ja lähden kohtaamaan menneisyyden haamuja. VR – yhteisellä matkalla noin 500 lastenvaunun kanssa. Ei sillä ettäkö niin väliä olisi onko käytävät tukossa, koska ajatelkaa lapsia, ja voisitteko VR jo helvetissä vaihtaa nämä ihmisten kiusaksi tehdyt “pyörätelineet” joihinkin, mihin menee sellainenkin polkupyörä, jossa on ohjaustanko ja polkimet, ja joista pyörä selviää alle kymmenellä naarmulla ja ilman ketjusuojan ynnä muiden taipuvaisten osien vääntymistä, ja esimerkiksi hankkia lisää tilaa niille lastenvaunuille, ettei niitä tarvitse tunkea valmiiksi ahtaiseen pyörille varattuun tilaan, ja että sen pyörän ehtii saada ulos muullakin kuin pääteasemalla ilman lastenvaunutetristä, ja synnytystalkoot kuulkaa nyt mutta menettehän autolla, sillä junassa ei ole teille tilaa, ja miksi ette käytä enemmän joukkoliikennettä, juna se on kuulkaa ekologinen.

Pääkirjasto ja kaupunginteatteri.

Myöhempien aikojen ystävä vie minut turistiajelulle joen varteen. Patosillat, Ainolan puisto, Hietasaari ja EU-rahoilla kunnostettu Nallikari. Se on ihan hieno, kannattaa käydä katsomassa. Maailman rumimmat pääkirjasto ja kaupunginteatteri. Keskustaan on ilmestynyt pyöräkaista, jolle on tavanmukaisesti pysäköity auto suojatien eteen. Keskelle Isokatua (kirjaimellisesti) on rakennettu kauppakeskus. Oulu on varmaan hyvällä säällä turistille ihan kiva kesäkaupunki. Jos ei satu olemaan pimeää menneisyyttä Oulussa.

Oulun pyöräily-ystävällisyys perustuu SCAFTiin eli pyöräliikenteen ja autoilun totaaliseen erotteluun, jota Oulussa ei ole toteutettu aivan niin paskasti kuin esimerkiksi Helsingissä. Pääpyöräreitit ydinkeskustan ulkopuolella ovat pääsääntöisesti vähintään yhtä hyvillä paikoilla kuin autoliikenteen reitit, ja pyörällä pääsee sellaisia reittejä, joita autolla ei pääse, kuten vaikka Pikisaaren läpi siltoja pitkin Hietasaareen, tai Patosiltojen ja Ainolan puiston kautta Tuirasta keskustaan. Lähiöissä alikulkujen jyrkkyys ja näkemät ovat yleensä kohtuullisia.

Kelvollisesti toteutettu alikulku.

SCAFTin varjopuolia ovat älyttömät jalkakäytäväpyörätiet keskustassa joka toisessa korttelissa sekä yleinen jalkakäytävällä pyöräilyn kulttuuri. Kuuleman mukaan ajoradalla laillisesti ajava pyöräilijä on harvinaisuus, ja saa osakseen tööttiä ja sukupuolesta riippuen misogyynisiä solvauksia.

Ennen kaikkea Oulu on autokaupunki. Opinnoista valmistuttuaan lähes jokainen hankkii auton. Kaupunki rakentaa jatkuvasti uutta motaria. Maisemaa hallitsevat horisonttiin ulottuvat parkkikentät, parkkiluolarampit paraatipaikoilla sekä kauppakeskukset suoraan automarkettien helvetistä. Pyöräliikenteen kultavuodet ovat ehkä takanapäin. Uusi pätkä baanaa on tehty vetämällä punaista massaa tiilien päälle, sillä se oli halvempaa kuin uusi pohjustus ja asfaltti. Jälki on sellaista, josta ei ainakaan reumapotilas iloitse.

Isokadun muodonmuutos.

Kävellessämme Pikisaarentien jalkakäytävällä takanamme pyöräilevä seurue vaatii, että väistämme, jotta he pääsevät ohitse. En moralisoi heitä jalkakäytävällä pyöräilystä – siihen on heitä opetettu – mutta en myöskään keskeytä matkaani väistääkseni jalkakäytäväpyöräilijöitä viereiselle tontille. Jalkakäytävällä ohitsemme mahtuu kävelijä tai lapsipyöräilijä. Aikuiset voivat mennä ajoradalle. Tie on autoliikenteelle umpikuja, ja koko aikana ajoradalla ei mene yhtäkään autoa. “Ihan uskomatonta käytöstä aikuiselta ihmiseltä”, moralisoi naispuolinen jalkakäytäväpyöräilijä. Toivottavasti hän ei vaikuta kovin monen lapsen elämään, sillä heille muodostuu todella kieroutunut käsitys oikeasta ja väärästä.

En ole käynyt Oulussa yhdeksään vuoteen. Alan vähitellen muistaa miksi. Ja miksi halusin sieltä pois.

Tässä kaupungissa on kyräilyn, kateellisuuden ja nöyryyttämisen kulttuuri. Egoja pönkitetään painamalla toisia alas. Moraalin määrittelee massojen käyttäytyminen, suhteellisuudentajua ja omaa ajattelua ei ole. Ystävällisyyden ja reiluuden tilalla ovat kampitus ja riisto. Koko kaupunki vaikuttaa kärsivän jostain kollektiivisesta mielenterveysongelmasta. Ahdasmielinen, ilkeä, kepulainen kylä.

Käyn fiilistelemässä vanhoja mestoja.

Lähestulkoon Flown mittasuhteisiin paisunut Qstock-festivaali on blokannut etelä-pohjoissuuntaisen pyöräreitin Tervaporvarin siltojen kautta. En pääse katsomaan NMKY:n rakennusta, jossa kävin partiota, ja jossa istuin suorittamassa konservatorion pakollisia opintoja takarivin kakkoshuilistina konsan ja seurakuntien yhteisessä puhallinorkesteri B:ssä. B-orkasta muistan noin 70-vuotiaan tuubistin, Pentin (nimi muutettu koska en muista mikä se oikeasti oli), ja joka ihmisen kokoisen vaskisoittimensa ja pullonpohjalasiensa takaa aika-ajoin kyseli “Mitä?” töräyttelyjensä välissä, koska ei aina kuullut kapellimestarin ohjeita, joka oli, btw, musiikkieverstiluutnantti Elias Seppälä. En tiedä mistä Pentti oli eksynyt nuoriso-orkesteriin. Ehkä hän oli Oulun ainoa tuubisti tai NMKY:n virallinen edustus orkesterissa.

Konsan opetussuunnitelman virallinen tavoite oli tappaa kaikki soittamisen ilo oppilaissa, ja siinä se oli kyllä tehokas. Kuka helvetin ääliö on edes keksinyt, että orkesterin voi muodostaa pelkästään 30 puhaltimesta, saati että sotilasmusiikki on sopivaa ohjelmistoa 12-vuotiaalle tytölle.

Elokuvateatteri Star ja vanha tasoeroteltu pyörätie.

Entisen kotitaloni pihalta ovat hävinneet kuntoilutelineet, jotka olivat trendikkäitä 80-luvulla, mutta joita kukaan ei koskaan käyttänyt. Vanha läpikulkuväylä kasvaa ruohoa ja se on tukittu istutuksilla. Keskellä koulureittiäni seisoo rakennus. Sen takana oli metsäpläntti, jonka lätäköissä testattiin kumppareiden vedenpitävyyttä. Sitäkään ei enää ole. Tilalla on rakennus ja parkkipaikka.

Moni paikka on muuttunut täysin tunnistamattomaksi. Google mapsin mukaan vanha eskari-päiväkotini on vielä olemassa. Eipä ole. Tyhjä tontti kasvaa ruohoa ja vadelmapensaita. Ruohon alta pilkottaa entisen parkkipaikan asfaltti, joka paljastaa, että olen oikeassa paikassa. Tuolla pihalla liihottelin joskus vaaleanpunaisena keijukaisena. En tosin ole aivan varma tapahtuiko sitä, sillä todisteet historiastani on hävitetty. Ehkä rakennus oli mätä, kuten niin monet muutkin asiat, jotka suuret ikäluokat jättivät meille. Jään poimimaan hetkeksi vadelmia.

Eskarista muistan Sannan. 5-vuotias lapsikin näki, että Sanna oli lievästi kehitysvammainen. Silti hoitajat kohtelivat häntä tylysti ja toruivat häntä piirustusten riittämättömästä taiteellisesta tasosta ja hammastahnan syömisestä.

Terkkuja myös Matiakselle. Muistan sinutkin.

Päiväkodista on jäljellä enää nurmikenttä ja pala asfalttia.

Jos kaikki muu on muuttunut, Tuiran vanha ostari on aikakapseloinut itsensä. Yli 30 vuoden takainen karkkikauppa on edelleen toiminnassa. Käyn kurkkaamassa sisälle. Irtokarkeilla on edelleen kappalehinta. Tiskin takana on edelleen sama tyyppi. Hän ei ole vanhentunut lainkaan. Friikkiä. Poistun.

Tuiran Halpa-karkki onkin ehkä oikeasti time warp -laboratorio.

Hostellin kahvila aukeaa vasta kahdeltatoista – siis mikä järki, kysyn, sillä kahvi nautitaan klo 7-11:55. Kelvollista kahvia ei ole aivan helppo löytää, sillä oletus näyttää olevan pannulitkua huoltoasema-tyyliin, josta voikin sitten veloittaa rapiat 2,5 euroa. Ostan katetulta Isokadulta takeaway-kahvin ja istun Laanaojan varrelle, josta puisto-osasto ei ole vielä ehtinyt siivota perjantai-illan bilettäjien jättämiä roskia. Sorsa tulee kerjäämään pullaa, eikä sitä haittaa, että vesi on ruskeampaa kuin Vantaanjoessa. Oululaiset sentään ymmärtävät eron joen ja ojan välillä.

Juuri kun olen lähdössä, ekstrovertti herrasmies kyynärsauvojen kanssa istuu viereiselle penkille ja alkaa tarinoida minulle Oulu-historiaansa. Opin, että hän opiskeli ja suoritti armeijansa Oulussa. Jalka meni kun hän hiihti 60 km Norjaan, ja/tai harrasti jotain toistakin urheilulajia vähän liikaa. Nyt hän on tullut nostalgisoimaan vanhoja aikoja. Niin minäkin.

Jonkin aikaa kestäneen monologin jälkeen hän kysyy minulta, olenko oululainen. I’m sorry but I didn’t understand anything you said. Vastaan että olen.

Nallikari.

Hetki koittaa ja saavun ensimmäisten vieraiden joukossa synttäreille. Täällä on ihmisiä, joita en ole nähnyt kahteenkymmeneen vuoteen.

Tyypit ovat samoja, mutta jotenkin erilaisia. Aikuisia. Asiallisia. Vanhempiensa kopioita. Huomaan vajoavani välittömästi entiseen rooliini. On helpompaa jutella täysin tuntemattomien ihmisten kanssa. Paitsi sen yhden, jolla on aivan erityinen taito tuottaa repliikkejä ilman minkäänlaista informaatiosisältöä tai yllättävyyttä. Anteeksi mutta minun on nyt mentävä tuijottamaan kärpästä viinilasissani.

Eräät vieraat luulevat minua siskokseni. Luokkatoverini äiti ilmoittaa, että tietää mitä olen puuhaillut, koska lukee Hesaria.

Entinen koulukiusaaja kertoo, että hänen lapsensa aloittaa pian koulun. Onnea matkaan. Toivottavasti hänen lastaan ei kiusata koulussa.

Olen kuvitellut etukäteen keskustelun hänen kanssaan. Sitä ei tapahdu. Sen sijaan eräs toinen henkilö toteaa tapahtuneen, ja kertoo ajatuksiaan minusta, joista minulla ei ollut aavistustakaan.

Puramme pikkutunneilla pienessä porukassa kouluaikojen tapahtumia. Ihmiset kertovat kokemuksiaan. Se tuntuu tärkeältä. Erään rakkauskirjeen arvoitus selviää. Se ei ollutkaan ilkeiden kiusaajien pilaviesti, vaan aito. Olisinpa tiennyt.

Kohtaan yllättäen erään yllättävän henkilön yläasteelta.

“Tämä Oulu alkaa kuristaa kurkkua.”
“Ai tuntuuko sinustakin siltä?”

Se on varmaan se kaikkialla leijuva kepulaisuus.

Kuunnellessani ihmisten ongelmia ajattelen, että oikeastaan olen aika onnekas. Silleen omalla tavallani.

Se kaikki tapahtui. Nämä ihmiset ovat siitä todisteena.

Rituaalivapaata Joulua

Kun olin noin 5-vuotias, äitini ja iltapäiväkerhon täti pyysivät minua esiintymään iltapäiväkerhon joulujuhlassa. Aluksi kieltäydyin kunniasta. Mutta kun maanittelu jatkui, lopulta suostuin, koska halusin miellyttää aikuisia. Asia tuntui olevan heille hyvin tärkeä.

Tässä elämää suuremmassa juhlatilaisuudessa sitten pönötin joulukuusen edessä ja vedin a cappella Joulupuu on rakennettu, kaikki kolme ensimmäistä säkeistöä, tiukasti suoritukseen keskittyen. Varmaan tosi söpöä. Itselle se oli jännittävintä ikinä.

Yleisöystävällisyyden nimissä kolme säkeistöä on riittävä määrä biisille, jonka ainoa rytmillinen haaste on kaksi kappaletta kahdeksasosanuotteja.

Muistan hämärästi tuolloin kelailleeni jotain sellaista, että onko oikein laulaa kiitos sulle Jeesuksemme, jos ei oikeastaan usko Jeesukseen. Ja että miten niin Jeesus tuli vieraaksemme, eihän tullut. Ja ainakaan kuvitteellinen Jeesus ei todellakaan ole paras joululahjamme.

Joululaulujen sanat on muutenkin outoja. Kuten Salla huomautti twitterissä, ei vältsiin ole kovin hyvä idea esim. päästää vankeja vankiloistaan. Paitsi ehkä silloin, jos he ovat poliittisia vankeja. Tai jos he ovat joutuneet putkaan poliisiauton valokuvaamisesta.

Lapsena minulla oli tapana istua pimeässä huoneessa ikkunan ääressä ja katsella kaupungin valoja. Kerran näin kun joulupukki saapui paikalle polkupyörällä. Mielestäni se oli hyvin hauskaa.

Joulupukin vierailu olikin sitten aina varsin kiusallinen tapahtuma, mikä ei ehkä vähiten johtunut siitä, että pukkina oli usein esiintymistaidoiltaan vähemmän suvereeni teini-ikäinen partiopoika. En ymmärtänyt, miksi minun pitäisi laulaa jollekin tuntemattomalle tyypille, saati istua hänen polvelleen (ew, creepy). Kaiken huippu oli se, kun joku random pukki tiesi nimeni lisäksi harrastuksistani ja muusta elämästäni. Koin että yksityisyyttäni oli vakavasti loukattu, ja että olin joutunut suuren petturuuden uhriksi.*

Nämä rituaalit ovat teidän omaksi parhaaksenne, lapsukaiset.

Eräänä vuonna sitten ehdotin, että voitaisiinko joulupukin tilaamisesta jo luopua, koska ketä se oikeastaan palvelee. Sain ehdotukseni läpi.

Muuten. Tietäkää, että joulupukilla kuuluu olla juutinvärinen parta ja muutenkin vähän nuhjuinen olemus. Cocacolapukin sädehtivä pepsodent-look valkoisine kikkarapartoineen on valheellinen. Joulupukin kuuluu myös olla laiha, vähäsanainen ja hieman kiusaantunut sosiaalisissa tilanteissa.

Tänäkään vuonna en onnistunut välttämään pukkia, sillä hän päivysti salakavalasti S-marketin porttien takana jakelemassa karkkeja. Siis niiden porttien, joista voi kulkea vain yhteen suuntaan, minkä jälkeen pakeneminen on myöhäistä. Mielestäni joulupukit pitäisi sijoittaa niin, että ne voi halutessaan kiertää kaukaa, kuten muutkin feissarit.

En myöskään ymmärtänyt, miksi jouluna ei voi syödä tavallista ruokaa, vaan pitää syödä pahoja jouluruokia, tai miksi pitää antaa lahjaksi jotain tarpeetonta roinaa. En ymmärrä sitä vieläkään. Tai no, tavallaan ymmärrän. Kunnon ihmisen kuuluu harjoittaa joulurituaaleja, koska muuten lapset varmaankin pettyvät, ja lisäksi joku voisi ajatella ettei se mulkku rakasta perhettään. Kauppaketjujen aivopesu.

Kelatkaa muuten, jos joulupukkiperinteen sijaan meillä olisikin jeesusperinne. Jeesukseksi pukeutunut tyyppi tulisi käymään kotonanne ja jakelemaan lapsille aineettomia “parempia” joululahjoja. Tämä olisi tietysti niiden etuoikeutettujen kakaroiden omaksi parhaaksi ja auttaisi heitä eheytymään materialismin viheliäisestä vitsauksesta.

Näin aikuisena ihmettelen vain sivusta, kun ihmiset vapaaehtoisesti stressaavat itsensä kuoliaaksi joulun suorittamisen paineessa. Ikään kuin joku heitä aseella uhaten siihen pakottaisi, tai vaikka työpaikka lähtisi alta, tai maailma räjähtäisi, jos ei rituaalit ole asianmukaisesti suoritettuna.

Itse en jaksa hinkata mitään kaakeleita, joten tavallisesta poikkeavana siivouksena suoritin rituaalipuhdistuksen kahvinkeittimelle ja vedenkeittimelle. Kahvinkeitin puhdistui synneistään. Vedenkeittimen kanssa mokasin ja kaadoin vahingossa etikat pois ennen kiehauttamista. Ehkä uusi yritys sitten ensi vuonna, kun Jeesus syntyy seuraavan kerran.

Kerran menin jouluna Malmin hautausmaalle. En mennyt toista kertaa. Kehä ykköselläkin on vähemmän autoja. Hietaniemen hautausmaalla autoilu on jonkin verran rajoitetumpaa, mutta sielläkin ajellaan joka vuosi yhä enemmän peltikotteroilla pitkin puistokäytäviä.

Oulussa auto on jätettävä hautausmaan porttien ulkopuolelle. Helsinki on autokaupunki, jossa edes hautausmaa ei ole rauhoitettu autoilulta. Olen luullut, että hautausmaalle tullaan hiljentymään, mutta siitä autorallista on kyllä hiljentyminen kaukana. Ilmeisesti hautausmaalle ei tulla hiljentymään vaan suorittamaan joulurituaali, jolla ilmennetään kunnon ihmisyyttä. Drive-in hautausmaa ja teleskooppisytkäri, niin voit suorittaa vainajien muistelon poistumatta autosta lainkaan.

[Tähän väliin hyviä muistoja joulusta] Lumiukko on hieno animaatio!

Vuoden lopulla on joskus (siis joskus) kiva miettiä, mitä kaikkea on tullutkaan puuhattua. Kahteen viime vuoteen on mahtunut paljon kaikenlaista, hyviä, huonoja ja isojakin juttuja. Perustin mm. tämän blogin (hyvä juttu, ei kovin iso juttu). Joistain muista jutuista saatan ehkä joskus kertoa, tai sitten en. Nyt olen kiitollinen ystävistä, itsenäisyydestä, kodista, terveydestä ja esittävistä taiteista. Taiteen voima niissä hyvissä jutuissa on ihmeellinen.

Toivotan kaikille rauhaisaa joulua. Muistakaa elää.

*) Joulupukin tiedustelutoimisto sijaitsee nykyään Tikkakoskella.