Pariisi osa 3 – Louvre, turismi ja sosiaalinen konformismi

Museo on laitos, joka kerää, säilyttää, tutkii ja pitää esillä historiallista, kulttuurihistoriallista tai luonnontiedettä koskevaa aineistoa. Wikipedia

Louvre, tuo maailman yksi kuuluisimmasta museoista. Kasapäin kulttuurihistoriallisia aarteita, joihin tutustumiseen tarvittaisiin useampi kuukausi. Käytän puoli päivää.

Löydän kerrankin kohteen lähistöltä vapaan pyöräparkin. Tai sitten en. Lukitsen pyörän pyöräparkin liikennemerkkiin.

Lämpötila lähentelee jälleen neljääkymmentä. Ulkona jonotus kestää siedettävät 20 minuuttia, johon olen varautunut hatulla, huivilla ja puolella litralla vettä. Jos vesi unohtui kotiin, sitä voi ostaa vesikauppiaalta eurolla pullo. Edessä jonottavan brittinaisen iho punoittaa pahan näköisesti, eikä hänellä ole mitään auringonsuojaa. Joku on älynnyt ottaa sateenvarjon. Takana oleva nuoripari ymmärtää pitää riittävän etäisyyden. Pro tip: Reppu auttaa siihen, etteivät ihmiset tunge liian lähelle jonoissa, vaikka heillä olisi toisenlainen käsitys henkilökohtaisen reviirin laajuudesta.

Koska käytössäni on rajallinen määrä aikaa ja energiaa, päätän käydä tsekkaamassa pari pyhiinvaelluskohdetta ja ainakin kreikkalaiset veistokset, koska ne ovat hienoja. Vuokraan audioguiden viidellä eurolla, mutta siitä ei ole paljon iloa, sillä hälinä on joka paikassa niin kova. Lisäksi Nintendo-ihmeestä loppuu akku kesken.

Ensimmäinen pyhiinvaelluskohde on Mona Lisa. Siinä se on, lasin takana, turistimeren ympäröimänä. Näyttää ihan samalta kuin valokuvissa. Mona Lisan ”salaperäinen hymy” on vuosisatojen ajan askarruttanut joitain tyyppejä. Ilmeisesti kuvassa hymyileminen oli siihen aikaan jotain normaalista poikkeavaa. Toisin on nykyään. Taulun ympärillä pörrää niin paksu massa ihmisiä kameroineen, etten edes yritä päästä lähelle.

Wikipedian mukaan useimmat ihmiset tulevat museoon oppimaan jotain uutta. Ei pidä paikkaansa. Useimmat ihmiset tulevat museoon ottamaan selfieitä.

Toinen pyhiinvaelluskohde on Venus de Milo. Täälläkin pörrää paljon ihmisiä, mutta ei ihan niin paljon. Hivuttaudun vähitellen lähemmäs patsasta sitä mukaa kun ihmisiä poistuu. Heti kun pääsen patsaan lähelle, joku pyytää minua siirtymään, jotta voi ottaa itsestään ja patsaasta kuvan ilman että siinä näkyy muita ihmisiä.

Mietin noin puolentoista sekunnin ajan mikä on näyttelyn ensisijainen käyttötarkoitus: taideteosten katsominen vai selfie-imagonrakennus. Olen tullut katsomaan taideteoksia, en osallistumaan kenenkään imagonrakennukseen. Päätän että saan rauhassa nauttia teoksesta eikä minun tarvitse siirtyä. Selfie-turisti on eri mieltä ja jää jankkaamaan. Just for a moment. Mielestään ihan kohtuullinen vaatimus. Logiikka on sama kuin pyörätielle pysäköijällä: Ei haittaa jos mä vaan nopeesti, omasta navasta noin metrin päähän ulottuva oikeutus ilman kokonaiskuvaa ja oivallusta siitä, että kun kaikki muutkin vaan nopeesti, niin pyörätiellä seisoo aina auto. Venuksen ympärillä on kymmeniä muitakin valokuvien ottajia.

En kyllä itse kehtaisi pyytää keneltäkään, joka on katsomassa teosta, että voisitko keskeyttää kulttuurikokemuksesi ja siirtyä, jotta voisin lavastaa kuvan, jossa olen Louvressa katsomassa patsasta ja katsokaa, siellä ei ole ketään muita ihmisiä! Enkä varsinkaan kehtaisi jäädä jankkaamaan asiasta. Se nyt vaan tuntuisi jotenkin törkeän itsekkäältä ja lisäksi aika turhalta. Asia ei mielestäni muutu miksikään sillä, että massat, tai törkeimmät yksiköt, ovat huutoäänestys-kyynärpäätaktiikalla päättäneet, että näyttelyn ensisijainen käyttötarkoitus ei olekaan teoksiin tutustuminen vaan selfieiden ottaminen.

Ymmärrän kyllä, että joku voi haluta itselleen kauniin valokuvan teoksesta ilman ylimääräistä kohinaa eli ihmisiä. Sellainen löytyy Wikipediasta.

Paine siirtyä on kova, koska sosiaalinen konformismi. Sosiaalisen konformismin ja laumakäyttäytymisen nimissä ajaudutaan kaikenlaisiin typeryyksiin ja kohtuuttomuuksiin, ääritilanteessa ihmisten tappamiseen. Tekemisen perustelu on ainoastaan kun kaikki muutkin. Milanossa ulkomaalainen opiskelija tuhosi patsaan selfietä ottaessaan.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että ihmiset ottavat selfieitä ja turistikuvia, kunhan jättävät minut rauhaan. Kun kieltäydyn siirtymästä, saan osakseni paheksuntaa ja hämmentynyttä naureskelua. Ehkä tämä on heille ennen kokematon tilanne.

Sama vaatimus esitetään toisessakin tilanteessa, kun teoksen äärellä ei ole muita kuin minä ja valokuvan ottaja. Tällöin paine siirtyä on vielä suurempi, koska sehän on vaan ihan pieni vaiva ja nuo varmaankin pitävät minua mulkkuna, jos en siirry. Pitääkö minun siksi siirtyä? Mielestäni ei tarvitse. Valokuvan ottaja odottakoon, että lähden omine aikoineni sitten, kun olen nauttinut teoksesta riittävän kauan – mikä muuten ei ole kovin pitkä aika, jos ei minua koko ajan häiritä, eikä pieni odottaminen liene kohtuuton vaiva, jos se kuva kerran on hänelle niin tärkeä.

Venus-patsaassa huomioni kiinnittyy huonoon ryhtiin. Näyttää vähän siltä, kuin Venus olisi ajanut maantiepyörällä enemmänkin tai sitten istunut liikaa tietokoneen ääressä. Venuksen puuttuvat käsivarret ovat kai jonkinlainen mysteeri. Arvailuja on esitetty, että Venus ehkä punoi lankaa, sillä tarinan mukaan tämä oli yleinen aktiviteetti prostituoitujen keskuudessa. Ehkä se oli toiseksi tuottoisin työ mitä nainen saattoi tuohon aikaan tehdä. Rekonstruktio näyttää ihan uskottavalta. Toisaalta Venus oli jumalatar, niin miksi hän nyt jotain lankaa punoisi. Toisaalta mistä kukaan tietää että kyseessä on juuri Venus. Venus-oletettu saattoi myös esimerkiksi pidellä peiliä eli tavallaan vähän kuin ottaa selfietä.

Tässä oma tulkintani teoksen alkuperäisestä muodosta:

Louvren ehkä kaunein veistos on Psyche Revived by Cupid’s Kiss. Tähän liittyi joku tarina, että Venus lähetti Psyykkeen hakemaan huumausaineita paikallisesta manalasta, ja pulloa ei missään nimessä saanut avata, mutta Psyyke kuitenkin avasi ja haisteli höyryjä, jotka vaivuttivat hänet koomaan, josta Cupido hänet lopulta herätti. Tarinan opetus on, että typerä utelias nainen sai ansionsa mukaan, mutta onneksi mies kuitenkin pelasti hänet, ja että älä kysele vaan tee niin kuin sanotaan.

Jossain kaukana laukeaa hälytys ja tulen noin varttitunnin ajaksi suljetuksi halliin, jossa on paljon krumeluuria, jotain jalokiviä sekä kohtuullisen epäkiinnostavia maalauksia Louis XIV:stä ja muista pöhöttyneistä miehistä. Vartijat eivät päästä ketään sisään tai ulos.

Antiikin veistokset ylistävät ihmisvartalon kauneutta. Ideaalin ruumiin palvonta ei kohdistu vain naiseen vaan myös mieheen sekä sukupuoleltaan dikotomisesti määrittelemättömään. Hahmot poseeraavat estottomasti ja rikkovat kaikkia kristillisiä siveysnormeja, mutta ilmeisesti tämä on nyky-yhteiskunnassamme sallittua jos kuva on marmoria. Kuvitelkaa vaikka tämäkin patsas värivalokuvana, ja olisiko se hyväksyttävää pistää yleisesti näytille. Joillakin patsailla roikkuu lanteilla lakana, joka pysyy paikallaan vain jumalatarten tahdosta.

Jos syöt terveellisesti, nukut hyvin ja pyöräilet joka päivä, voit näyttää tältä. No okei, ehkä pitää tehdä lisäksi punnerruksia.

Pariisi osa 2 – Moottoritien kuolema

Sain edellisestä artikkelistani palautetta, että ranskan kieleni on epätäydellistä. HUOMIO!! DISCLAIMER!! Näitä artikkeleita ei ole tarkoitettu ranskan opetteluun! Menkää kielikurssille! Artikkeleissa on virheitä! En oikeasti osaa ranskaa! Lukeminen omalla vastuulla, niin! Mainittakoon tässä kuitenkin pahin virhe eli Pariisi on oikeasti Le Paris elikkäs maskuliini eikä feminiini. Eräillä mailla on vielä tekemistä tasa-arvon edistämisessä, kun kaikenmaailman suvullista lisääntymistä harrastamattomat oliotkin pitää erotella keksityn sukupuolen mukaan. Kyllä Suomi on edistynyt maa. No, silleen, tavallaan.

Ehkä siistein juttu ikinä on Pariisin Seinen varrella ihmisten käyttöön vapautetut motarit. Tältä näyttivät Voie Georges Pompidou vielä viime vuonna sekä Quai Anatole France vuonna 2012. Ja tältä ne näyttävät nyt:

Pariisilaiset ovat todella ottaneet entiset motarit haltuun. Jalankulkuun ja pyöräilyyn vapautettujen teiden varsilta löytyy ravintoloita, kiipeilytelineitä, kaupunkipyöräasemia ja kaikenlaisia hengailu- ja aktiviteettimestoja. Ne ovat täynnä ihmisiä ja elämää. Kiittäminen tästä on pormestari Anne Hidalgoa, joka ajoi muutoksen läpi valtaisasta nurinasta huolimatta. Kyllä, samat nurinat käydään kaikkialla, kun autoilua rajoitetaan. Toisista kaupungeista vaan löytyy päättäjiä joilla on selkärankaa ja rohkeutta. Ehkä jopa visio paremmasta kaupungista ohjaa ensisijaisesti heidän tekemisiään ja populismi on vasta toissijainen huolenaihe. Vaikka nyt kun elämä on palannut joenvarteen, veikkaanpa, ettei kukaan enää halua autoja takaisin Georges Pompidoulle.

Hidalgon missio on vähentää ilmansaasteita Pariisissa. Ja syytä onkin. Pariisin metropolialueella pelkästään ilmansaasteisiin kuolee vuosittain 6500 ihmistä. Pöly, saasteet ja liikennemelu tunkeutuvat kaikkialle. On suorastaan ihme ettei suurin osa pariisilaisista kuole keuhkosyöpään nelikymppisenä. Tupakointi on myös yleistä. Jos onnistunkin löytämään puiston, jossa pääsen edes vähän kauemmaksi liikennemelusta ja saasteista, kohta joku viereisellä penkillä pistää tupakaksi ja polttaa puoli askia putkeen, saatana.

Parin motaripätkän sulkeminen on tietysti vain kärpäsen pökäle ilmansaasteiden vähentämisessä, ja oikeasti tarvittaisiin radikaaleja toimia ja pian. Suunta on kuitenkin oikea. Periaatteellisesti merkittävin askel on nyt otettu, sillä peltilehmä ei ole enää pyhä eikä sen reviiri koskematon. Harmillisesti muutos edellyttää yleensä aina katastrofia. Tietysti jos sen katastrofielokuvan alussa tiedemiestä kuunneltaisiin, ei varmaan tulisi kovin hyvä elokuva. Mutta ehkä oikeassa elämässä ei kuitenkaan ole välttämätöntä tappaa tuhansittain ihmisiä pelkästään uskonnon nimissä.

Ajelen pyörällä pitkin Seinen eteläreunan entistä motaria, kunnes etuvasemmalla kohoaa ihmeellinen Tour Eiffel. Liikkuessa 3D-efekti tuo tornin majesteettisuuden oikeuksiinsa.

Champs-Elysées

Toinen perinteinen turistikohde on Arc de Triomphe. Suunnitelmani on ajaa pitkin Champs-Elyséetä kohti Riemukaarta, jotta saan kivan lähestymisefektin.

Joo siis todellakaan ei. Champs-Elyséellä on aivan helvetillinen liikenne eikä pyöräteitä. Jalkakäytäviltä katsoen Riemukaari on puurivin takana piilossa. Liikenteen meteli on jotain aivan käsittämättömän hirveää. Kahdeksan ajokaistallista 60-80 km/h eteneviä moottoriajoneuvoja mukulakivillä tekee kyseisestä bulevardista todella elämälle vihamielisen paikan.

Arc de Triomphe siintää Champs-Elyséen päässä, mutta sen näkee vain autosta.

Siirryn pyörineni oikeanpuolimmaiselle ajokaistalle. Muutamia muitakin pyöräilijöitä kadulla näkyy, ja joku Vélib-kruisailija ajaa peesissä vähän matkaa, kunnes ilmeisesti kyllästyy köröttelyvauhtiini ja ajaa ohi. Riemukaarta en ehdi ihailla, sillä kaikki keskittyminen menee kuoleman tai vakavan vammautumisen välttämiseen, sikäli kun asia on vallassani. Hämeentie alkaa tuntua lasten liikennepuistolta.

Heviversio Aux Champs-Elyséestä olisi kuvaavampi sen tekoletkeän lallatuksen sijaan, jota takuulla kukaan ei kuule, vaikka tuuttaisit sopraanosaksofonia keuhkojen täydeltä. Charles-Francoiskin siirtyi aikaa sitten muualle haitaroimaan.

Pääsen lopulta ehjänä mestoille. Riemukaari, siinä se on. Aukiolla ei noin vain liikutakaan kun Riemukaarta ympäröi massiivinen autojen meri ja 11 säteittäistä avenueta. Suurin osa ajasta menee liikennevaloissa seisoskeluun, ja keskelle pääsee vain tunnelia pitkin. Liikennevaloissa melkein törmään päättömään mieheen. Ranskalaista huumoria, heh heh. Tai taskuvarkaiden harhautusoperaatio. Liikenneympyrän keskellä joku turisti peruuttaa selfie-kepin kanssa ja melkein astuu 10-kaistaiseen liikenneympyrään.

Arc de Triomphen ja turistin välissä on jotain kymmenen ajokaistaa.

Champs-Elysées Arc de Triomphelta kuvattuna.

Niellessäni ilmansaasteita hyytävässä metelissä 38˚C lämpötilassa muistan jälleen, miksi muutama vuosi sitten pääsääntöisesti lakkasin tekemästä asioita vain siksi, että niin kuuluu tehdä. Päällimmäisenä mielessä ei todellakaan ole Arc de Triomphen hienous, vaan: miten helvetissä täältä pääsee pois. En tiedä miksi pariisilaiset haluavat tuhota kulttuuri-ikoninsa järjettömillä liikenneratkaisuilla. Kuitenkin joka kuun ensimmäinen sunnuntai Champs-Elysées suljetaan autoilta osana ilmansaasteiden vähentämiskampanjaa. Ehkä joskus pysyvästi.

Lopuksi totean että tämä oli antropologisesti kiinnostava kokemus. L’autoroute, elle est morte.

La Paris part 1

Varaan lentolipun Hollantiin Velo-city -konferenssiin, ja ajattelen, että jospa kävisi samoilla lentokerosiineilla jossain muuallakin. Kesäkuussa Pariisissa on turistisesonki ja epämiellyttävän kuuma sää. Joten miksipä ei. Sää onkin sitten vielä vähän enemmän kuuma kuin olin odottanut. Menkää ihmiset Pariisiin vaikka syksyllä, kun sataa vettä, ei sillai liikaa vaan vähän nätisti ripottelee, ja Charles-Francois soittaa melankolista haitarimusiikkia samalla kun kiiruhdat kengät kopisten ja trenssi hulmuten pitkin Pont Neufia elämäsi kohtalokkaimpaan tapaamiseen, 10 kg laihempana kuin nyt, ja keltaiset mutta mustavalkoiset lehdet liimaantuvat sateenvarjoosi. Bonne chance madame! Charles-Francois huikkaa nukkavierun lätsänsä alta. Huolehdi sinä kuvitteellinen hanuristi vaan omista asioistasi, ajattelet.

Matka Nijmegenistä Pariisiin taittuu Flixbussilla, joka on noin 75% halvempi kuin juna. Maksan lipun hinnan päälle vapaaehtoiset 70 senttiä hiilidioksidipäästöjen “kompensoimiseksi”. Ilmeisesti niillä rakennetaan tuulivoimaa tai jotain.

Tylyys on Pariisissa aivan yhtä ihastuttavaa kuin muissakin Ranskan kaupungeissa. Karkea korrelaatio menee seuraavasti: Mitä iäkkäämpi henkilö, sitä tylympi, ja mitä alempi sosioekonominen asema, sitä tylympi. Yleisfiilis on, että nuoret ovat ystävällisempiä kuin vanhat. Teoriani mukaan tylyys johtuu siitä, että ruoka-annokset ovat niin pieniä ja ihmisillä on koko ajan nälkä. Pariisin erityisolosuhteissa vitutus saattaa kyllä johtua myös polttomoottorin aiheuttamasta helvetillisestä metelistä ja ilmansaasteista, jotka ovat kaikkialla.

  • bonjour = moi (päivällä)
  • bonsoir = moi (illalla. Ja: en ole yhtään sekava auringonpistoksesta tai alkoholista koska tajuan, että on ilta eikä päivä)
  • bonjour madame  = päivää
  • oue = joo
  • pardon = anteeksi että tönäisitte minua / tupeksitte tielläni

Liberté, egalité, fraternité

Hieman alkeellisessa, mutta hengissä pysymiseen riittävässä airbnb-kämpässäni ei ole minkäänlaista kahvinkeittomahdollisuutta. Kahvi pitää siis hakea lähimmästä kulmabaarista, mikä on varsin haastavaa koska ennen kofeiiniannosta pitää suorittaa joukko monimutkaisia kognitiivis-motorisia toimintoja.

Olen kulmabaarin ainoa asiakas. Oui? baarirouva tervehtii. Hän ei puhu englantia. Bonjour. Un café s’il vous plait. Neuvottelemme hetken englannin, ranskan ja elekielen sekoituksella siitä, mitä haluan tilata ja nautinko sen täällä vai tuleeko mukaan. Ici? Ici. Saan espresson, joka maksaa 1,20 euroa.

  • Oui? = Hyvää päivää mitä saisi olla?
  • un café = espresso
  • allongé = vedellä jatkettu espresso
  • noisette = maidolla jatkettu espresso
  • un café porté = espresso mukaan
  • petit déjeuner = ylihintainen espresso ja croissant
  • sans contact = lähimaksu

Jalkakäytävällä on muutama pöytä ja tuoli, ja lähden kävelemään kahvin kanssa “terassille”. Saan pian kuulla että tämä ei ole sallittua, koska ulkona nautitusta kahvista pitää maksaa deux (2) euros. Siis siitä hyvästä että saan ihailla betoniseinää, roskiksia ja rakennustelineitä sekä kuunnella autojen ja mopojen helvetillistä meteliä kahvia nauttiessani. Trés bien. En olis halunnutkaan.

Espresso sisällä nautittuna 1,2 eur, ulkona 2 eur.

Ranska, tuo vapauden, veljeyden ja tasa-arvon maa. Kaikkia näitä kolmea voi ostaa rahalla.

Toisessa baarissa, ostettuani kahvin tiskiltä, baarimikko erikseen kertoo minulle ranskaksi, että saan mennä istumaan minne haluan.

Eräänä iltana, kun lämpömittari näyttää 38˚C, ajan polkupyörällä pitkin Rue des Pyrénéesiä. Monsieur ohittaa minut mopolla, sumuttaa päälleni jotain sumutinpullosta ja hölisee jotain ranskaksi. Hämmennyn. DE L’EAU! hän huikkaa lopuksi. MERCI! Vastaan. Viilennyspalvelu, miten ystävällistä.

Canal st Martinin varressa nappailen kuvia samalla kun ajan pyörällä. Paikallinen nuorehko pyöräilijämies ystävällisesti neuvoo minua, että kamerani on hyvin helppo varastaa, koska sen rannehihna roikkuu laukkuni ulkopuolella. Yritä toki. Hyvä jos itse saan sen laukusta ulos. Kiitän. Mies hölisee vielä jotain. Näytän peukkua ja kiihdytän pois.

Boulevard de la Chapellella ranskaa puhuva nainen kysyy minulta tietä Gare du Nordille. Näytän kuulemma paikalliselta. Se on varmaan se kun ajan polkupyörällä. Lainaan hänelle karttaa.

Suuntaan turisti-infoon, joka omien tietojensa mukaan on auki joka päivä 9-19. Eipä ole, vaan kiinni. Ilman selityksiä.

Le vélo

Ostan viikon käyttöoikeuden kaupunkipyöräsysteemiin Vélibiin, vaikka se ei varsinaisesti sovellukaan turistikruisailuun. Perusmaksu viikosta on 8 euroa. Tällä saa 30 minuuttia kerrallaan käyttöaikaa, jonka ylittävä puoli tuntia maksaa euron, seuraava 2 euroa, ja ilmeisesti hinta nousee eksponentiaalisesti tai jotain. Vélib-asema puhuu onneksi myös englantia, toisin kuin esim. Bordeaux’n kaupunkipyöräasemat muutama vuosi sitten. Pyörää noutaessa pitää joka kerta näppäillä pitkä numerosarja, pin-koodi ja klikkailla läpi varoitukset ja käyttöehdot. Paikallisilla on ehkä joku kätevämpi systeemi.

Teknisiä ongelmia ei ilmene. Vélib on aika raskas. Mäkiä ei juuri ole, mutta liikennevaloihin pitää pysähtyä tämän tästä ja taas kiihdyttää painava peli uudelleen liikkeeseen. Kääntelen vaihteita koko ajan väärään suuntaan. Omassa pyörässäni ylöspäin vaihtaa suuremmalle ja alaspäin pienemmälle vaihteelle, kun taas napavaihteisessa Vélibissä toisinpäin.

Pariisin Vélib on yksi suosituimmista kaupunkipyöräjärjestelmistä maailmassa. Kuin muuten on myös Helsingin kaupunkipyöräjärjestelmä. Kämppäni kulman takana on Vélib-asema, joka ammottaa suurimman osan päivästä tyhjyyttään. Illalla se on täynnä. Monet asemat ovat päivällä tyhjiä. En bongaa kertaakaan pyöriensiirtelyautoa.

Lähin kaupunkipyöräasema Rue de Charonnella on iltaisin täynnä.

Yhden päivän ajelun jälkeen kyllästyn kyttämään kelloa ja etsimään asemia, ja käyn vuokramaassa oikean pyörän sunnuntai-illasta torstai-iltaan. Laskujeni mukaan tämä tekee neljä päivää, mutta vuokraputiikin pitäjän mielestä se on neljä ja puoli päivää, koska keksimiensä sääntöjen mukaan päivät lasketaan alkaen siitä kun putiikki avataan. Ihmettelen, sovelletaanko samaa ranskalaista laskuoppia myös 24 tunnin hintaan. Siis, että 24 tuntia tarkoittaakin todellisuudessa 8 tuntia eli putiikin aukioloaikaa, tai jos haluat pitää pyörän yön yli, joudut lisäksi maksamaan puolesta päivästä. Quelle logique.

Pulitan enempiä mukisematta neljästä ja puolesta päivästä 55 euroa.

Pyörä on varsin ok ja painokin vielä handlattavissa, mikä on tärkeää, koska en halua jättää pyörää yöksi ulos vaan kannan sen kämppään kolmanteen kerrokseen pitkin ahtaita kierreportaita. Vélib toimii varasysteeminä viimeisenä päivänä vuokrapyörän palautuksen jälkeen ja silloin, kun olen jo kantanut pyörän ylös mutta päätänkin lähteä vielä ulos.

Tässä pyörässä vaihteet menevätkin eri päin kuin Vélibissä. Juuri kun olen opetellut sen napavaihdesysteemin. Muuten ei ole valittamista. Ajoasento on mukava ja U-lukon kanssa säätäminen on suhteellisen helppoa, kun rungossa on lukolle oma teline. Satula on ok ja pyörä rullaa äänettömästi. Le vélo, c’est liberté. Arvotaan seuraava vaihde.

Jännittäviä seikkailuja lisää seuraavissa artikkeleissa. Stay tuned tai siis restez à l’écoute.

Vuokrapyörä ja luova parkkiratkaisu.