Oulu

Oulu. Pohjois-Suomen pääkaupunki. Teknologia- ja yliopistokaupunki. Kaupunki, jossa Kepu on suurin puolue. Paska kaupunki. Suomen paras pyöräilykaupunki. Silleen omalla tavallaan, tai ainakin oli joskus. IRCin kotikaupunki. Ja minun.

Virallinen tekosyy vierailla Oulussa on entisten koulutovereiden syntymäpäiväjuhlat. Pakkaan kamppeeni ja lähden kohtaamaan menneisyyden haamuja. VR – yhteisellä matkalla noin 500 lastenvaunun kanssa. Ei sillä ettäkö niin väliä olisi onko käytävät tukossa, koska ajatelkaa lapsia, ja voisitteko VR jo helvetissä vaihtaa nämä ihmisten kiusaksi tehdyt “pyörätelineet” joihinkin, mihin menee sellainenkin polkupyörä, jossa on ohjaustanko ja polkimet, ja joista pyörä selviää alle kymmenellä naarmulla ja ilman ketjusuojan ynnä muiden taipuvaisten osien vääntymistä, ja esimerkiksi hankkia lisää tilaa niille lastenvaunuille, ettei niitä tarvitse tunkea valmiiksi ahtaiseen pyörille varattuun tilaan, ja että sen pyörän ehtii saada ulos muullakin kuin pääteasemalla ilman lastenvaunutetristä, ja synnytystalkoot kuulkaa nyt mutta menettehän autolla, sillä junassa ei ole teille tilaa, ja miksi ette käytä enemmän joukkoliikennettä, juna se on kuulkaa ekologinen.

Pääkirjasto ja kaupunginteatteri.

Myöhempien aikojen ystävä vie minut turistiajelulle joen varteen. Patosillat, Ainolan puisto, Hietasaari ja EU-rahoilla kunnostettu Nallikari. Se on ihan hieno, kannattaa käydä katsomassa. Maailman rumimmat pääkirjasto ja kaupunginteatteri. Keskustaan on ilmestynyt pyöräkaista, jolle on tavanmukaisesti pysäköity auto suojatien eteen. Keskelle Isokatua (kirjaimellisesti) on rakennettu kauppakeskus. Oulu on varmaan hyvällä säällä turistille ihan kiva kesäkaupunki. Jos ei satu olemaan pimeää menneisyyttä Oulussa.

Oulun pyöräily-ystävällisyys perustuu SCAFTiin eli pyöräliikenteen ja autoilun totaaliseen erotteluun, jota Oulussa ei ole toteutettu aivan niin paskasti kuin esimerkiksi Helsingissä. Pääpyöräreitit ydinkeskustan ulkopuolella ovat pääsääntöisesti vähintään yhtä hyvillä paikoilla kuin autoliikenteen reitit, ja pyörällä pääsee sellaisia reittejä, joita autolla ei pääse, kuten vaikka Pikisaaren läpi siltoja pitkin Hietasaareen, tai Patosiltojen ja Ainolan puiston kautta Tuirasta keskustaan. Lähiöissä alikulkujen jyrkkyys ja näkemät ovat yleensä kohtuullisia.

Kelvollisesti toteutettu alikulku.

SCAFTin varjopuolia ovat älyttömät jalkakäytäväpyörätiet keskustassa joka toisessa korttelissa sekä yleinen jalkakäytävällä pyöräilyn kulttuuri. Kuuleman mukaan ajoradalla laillisesti ajava pyöräilijä on harvinaisuus, ja saa osakseen tööttiä ja sukupuolesta riippuen misogyynisiä solvauksia.

Ennen kaikkea Oulu on autokaupunki. Opinnoista valmistuttuaan lähes jokainen hankkii auton. Kaupunki rakentaa jatkuvasti uutta motaria. Maisemaa hallitsevat horisonttiin ulottuvat parkkikentät, parkkiluolarampit paraatipaikoilla sekä kauppakeskukset suoraan automarkettien helvetistä. Pyöräliikenteen kultavuodet ovat ehkä takanapäin. Uusi pätkä baanaa on tehty vetämällä punaista massaa tiilien päälle, sillä se oli halvempaa kuin uusi pohjustus ja asfaltti. Jälki on sellaista, josta ei ainakaan reumapotilas iloitse.

Isokadun muodonmuutos.

Kävellessämme Pikisaarentien jalkakäytävällä takanamme pyöräilevä seurue vaatii, että väistämme, jotta he pääsevät ohitse. En moralisoi heitä jalkakäytävällä pyöräilystä – siihen on heitä opetettu – mutta en myöskään keskeytä matkaani väistääkseni jalkakäytäväpyöräilijöitä viereiselle tontille. Jalkakäytävällä ohitsemme mahtuu kävelijä tai lapsipyöräilijä. Aikuiset voivat mennä ajoradalle. Tie on autoliikenteelle umpikuja, ja koko aikana ajoradalla ei mene yhtäkään autoa. “Ihan uskomatonta käytöstä aikuiselta ihmiseltä”, moralisoi naispuolinen jalkakäytäväpyöräilijä. Toivottavasti hän ei vaikuta kovin monen lapsen elämään, sillä heille muodostuu todella kieroutunut käsitys oikeasta ja väärästä.

En ole käynyt Oulussa yhdeksään vuoteen. Alan vähitellen muistaa miksi. Ja miksi halusin sieltä pois.

Tässä kaupungissa on kyräilyn, kateellisuuden ja nöyryyttämisen kulttuuri. Egoja pönkitetään painamalla toisia alas. Moraalin määrittelee massojen käyttäytyminen, suhteellisuudentajua ja omaa ajattelua ei ole. Ystävällisyyden ja reiluuden tilalla ovat kampitus ja riisto. Koko kaupunki vaikuttaa kärsivän jostain kollektiivisesta mielenterveysongelmasta. Ahdasmielinen, ilkeä, kepulainen kylä.

Käyn fiilistelemässä vanhoja mestoja.

Lähestulkoon Flown mittasuhteisiin paisunut Qstock-festivaali on blokannut etelä-pohjoissuuntaisen pyöräreitin Tervaporvarin siltojen kautta. En pääse katsomaan NMKY:n rakennusta, jossa kävin partiota, ja jossa istuin suorittamassa konservatorion pakollisia opintoja takarivin kakkoshuilistina konsan ja seurakuntien yhteisessä puhallinorkesteri B:ssä. B-orkasta muistan noin 70-vuotiaan tuubistin, Pentin (nimi muutettu koska en muista mikä se oikeasti oli), ja joka ihmisen kokoisen vaskisoittimensa ja pullonpohjalasiensa takaa aika-ajoin kyseli “Mitä?” töräyttelyjensä välissä, koska ei aina kuullut kapellimestarin ohjeita, joka oli, btw, musiikkieverstiluutnantti Elias Seppälä. En tiedä mistä Pentti oli eksynyt nuoriso-orkesteriin. Ehkä hän oli Oulun ainoa tuubisti tai NMKY:n virallinen edustus orkesterissa.

Konsan opetussuunnitelman virallinen tavoite oli tappaa kaikki soittamisen ilo oppilaissa, ja siinä se oli kyllä tehokas. Kuka helvetin ääliö on edes keksinyt, että orkesterin voi muodostaa pelkästään 30 puhaltimesta, saati että sotilasmusiikki on sopivaa ohjelmistoa 12-vuotiaalle tytölle.

Elokuvateatteri Star ja vanha tasoeroteltu pyörätie.

Entisen kotitaloni pihalta ovat hävinneet kuntoilutelineet, jotka olivat trendikkäitä 80-luvulla, mutta joita kukaan ei koskaan käyttänyt. Vanha läpikulkuväylä kasvaa ruohoa ja se on tukittu istutuksilla. Keskellä koulureittiäni seisoo rakennus. Sen takana oli metsäpläntti, jonka lätäköissä testattiin kumppareiden vedenpitävyyttä. Sitäkään ei enää ole. Tilalla on rakennus ja parkkipaikka.

Moni paikka on muuttunut täysin tunnistamattomaksi. Google mapsin mukaan vanha eskari-päiväkotini on vielä olemassa. Eipä ole. Tyhjä tontti kasvaa ruohoa ja vadelmapensaita. Ruohon alta pilkottaa entisen parkkipaikan asfaltti, joka paljastaa, että olen oikeassa paikassa. Tuolla pihalla liihottelin joskus vaaleanpunaisena keijukaisena. En tosin ole aivan varma tapahtuiko sitä, sillä todisteet historiastani on hävitetty. Ehkä rakennus oli mätä, kuten niin monet muutkin asiat, jotka suuret ikäluokat jättivät meille. Jään poimimaan hetkeksi vadelmia.

Eskarista muistan Sannan. 5-vuotias lapsikin näki, että Sanna oli lievästi kehitysvammainen. Silti hoitajat kohtelivat häntä tylysti ja toruivat häntä piirustusten riittämättömästä taiteellisesta tasosta ja hammastahnan syömisestä.

Terkkuja myös Matiakselle. Muistan sinutkin.

Päiväkodista on jäljellä enää nurmikenttä ja pala asfalttia.

Jos kaikki muu on muuttunut, Tuiran vanha ostari on aikakapseloinut itsensä. Yli 30 vuoden takainen karkkikauppa on edelleen toiminnassa. Käyn kurkkaamassa sisälle. Irtokarkeilla on edelleen kappalehinta. Tiskin takana on edelleen sama tyyppi. Hän ei ole vanhentunut lainkaan. Friikkiä. Poistun.

Tuiran Halpa-karkki onkin ehkä oikeasti time warp -laboratorio.

Hostellin kahvila aukeaa vasta kahdeltatoista – siis mikä järki, kysyn, sillä kahvi nautitaan klo 7-11:55. Kelvollista kahvia ei ole aivan helppo löytää, sillä oletus näyttää olevan pannulitkua huoltoasema-tyyliin, josta voikin sitten veloittaa rapiat 2,5 euroa. Ostan katetulta Isokadulta takeaway-kahvin ja istun Laanaojan varrelle, josta puisto-osasto ei ole vielä ehtinyt siivota perjantai-illan bilettäjien jättämiä roskia. Sorsa tulee kerjäämään pullaa, eikä sitä haittaa, että vesi on ruskeampaa kuin Vantaanjoessa. Oululaiset sentään ymmärtävät eron joen ja ojan välillä.

Juuri kun olen lähdössä, ekstrovertti herrasmies kyynärsauvojen kanssa istuu viereiselle penkille ja alkaa tarinoida minulle Oulu-historiaansa. Opin, että hän opiskeli ja suoritti armeijansa Oulussa. Jalka meni kun hän hiihti 60 km Norjaan, ja/tai harrasti jotain toistakin urheilulajia vähän liikaa. Nyt hän on tullut nostalgisoimaan vanhoja aikoja. Niin minäkin.

Jonkin aikaa kestäneen monologin jälkeen hän kysyy minulta, olenko oululainen. I’m sorry but I didn’t understand anything you said. Vastaan että olen.

Nallikari.

Hetki koittaa ja saavun ensimmäisten vieraiden joukossa synttäreille. Täällä on ihmisiä, joita en ole nähnyt kahteenkymmeneen vuoteen.

Tyypit ovat samoja, mutta jotenkin erilaisia. Aikuisia. Asiallisia. Vanhempiensa kopioita. Huomaan vajoavani välittömästi entiseen rooliini. On helpompaa jutella täysin tuntemattomien ihmisten kanssa. Paitsi sen yhden, jolla on aivan erityinen taito tuottaa repliikkejä ilman minkäänlaista informaatiosisältöä tai yllättävyyttä. Anteeksi mutta minun on nyt mentävä tuijottamaan kärpästä viinilasissani.

Eräät vieraat luulevat minua siskokseni. Luokkatoverini äiti ilmoittaa, että tietää mitä olen puuhaillut, koska lukee Hesaria.

Entinen koulukiusaaja kertoo, että hänen lapsensa aloittaa pian koulun. Onnea matkaan. Toivottavasti hänen lastaan ei kiusata koulussa.

Olen kuvitellut etukäteen keskustelun hänen kanssaan. Sitä ei tapahdu. Sen sijaan eräs toinen henkilö toteaa tapahtuneen, ja kertoo ajatuksiaan minusta, joista minulla ei ollut aavistustakaan.

Puramme pikkutunneilla pienessä porukassa kouluaikojen tapahtumia. Ihmiset kertovat kokemuksiaan. Se tuntuu tärkeältä. Erään rakkauskirjeen arvoitus selviää. Se ei ollutkaan ilkeiden kiusaajien pilaviesti, vaan aito. Olisinpa tiennyt.

Kohtaan yllättäen erään yllättävän henkilön yläasteelta.

“Tämä Oulu alkaa kuristaa kurkkua.”
“Ai tuntuuko sinustakin siltä?”

Se on varmaan se kaikkialla leijuva kepulaisuus.

Kuunnellessani ihmisten ongelmia ajattelen, että oikeastaan olen aika onnekas. Silleen omalla tavallani.

Se kaikki tapahtui. Nämä ihmiset ovat siitä todisteena.

Uppsala, ECOMM ja Akatemia

Viime viikolla sain osallistua Pyöräliiton edustajana ECOMMiin (European Conference on Mobility Management) Uppsalassa – kiitos Kulturfonden. Tämä oli toinen kertani ECOMMissa, ensimmäinen oli 2016 Ateenassa. Tuolloin pidin esitelmän liikennemoralismista ja tällä kerralla liikenneturvallisuudesta. Aiheesta piti tehdä myös juliste. Ensin olin ihan että miten ihmeessä mä saan nämä viisiulotteiset ajatukset johonkin julisteeseen, ja sitä paitsi en ole mikään graafinen suunnittelija. Mutta pienen tuskailun jälkeen sain mielestäni aikaiseksi ihan kelpo tuotteen. Julistetta on moni kysellyt, joten julkaisin sen pdf:nä täällä. Itse esityksestä toivottavasti tulee vielä uusintoja, jos suomalaiset konferenssit ottavat sen ohjelmistoonsa. Tarkoitus on myös kirjoittaa esitys artikkelimuotoon joskus kunhan ehdin, mahdollisesti englanniksi.

Lentämisen sietämätön turvallisuus

Aina kun joudun lentämään, muistan sitä vatipäätä, joka päätti pakottaa Helsinki-Vantaan remontin jälkeen kaikki lentomatkustajat mutkittelemaan hajuvesiosaston läpi. Tosin ehkä se on vain oikeutettu rangaistus lentämisestä. Tosin se osuu kohdennetusti vain aistiherkkiin, allergikkoihin ja muihin sellaisiin. Ja niihin, joilla on kiire lennolle. Hajuvesiosastolla pitäisi olla kaide johon voi tarrautua, kun Elisabeth Ardenit alkaa liikaa pyörryttää, koska turvallisuus ennen kaikkea tiedättehän. Lentäminen on muutenkin hirveää. Ensi kerralla menen Ruotsiin laivalla, mutta tällä kertaa se ei ole mahdollista.

Lentokenttärituaaleihin kuuluu käsimatkatavaroiden purkaminen liukuhihnalle ja uudelleen pakkaaminen, koska läppäri, piilolinssinesteet ja muut sellaiset ovat vaarallisia tarvikkeita. Juomavesikin on vaarallista, joten juomapullo pitää tyhjentää ennen turvatarkastusta. Ja koska lentomatkustajille ei ole vielä tehty tarpeeksi kiusaa, vesipullon täyttöpiste on piilotettu siihen yhden toisen kerroksen naisten vessan vasemmassa etunurkassa olevaan wc-koppiin, jonka lavuaari on niin pieni, ettei sen alle mahdu puolen litran vesipulloa. Niksi: Korkin avulla pullon tilavuudesta saa täytettyä kolme neljäsosaa, jos ei tullut otettua letkua mukaan. Helppoa kuin mikä.

Lyhyehkön varoitusajan takia esitelmän kanssa tulee hieman kiire, eikä se ole vielä valmis. Olen suunnitellut, että saavun Uppsalaan ajoissa, ja minulla on koko loppupäivä aikaa tehdä esitelmä valmiiksi. No eipä ole. Lento on peruttu. Tätä ei kerrota missään, vaan asia selviää vasta ihmettelemällä erikseen henkilökunnalta, miksi porttia ei vieläkään lue näytöllä, vaikka matkustajien pitäisi olla siellä 2 minuutin päästä. Kysyn korvaako Finnair lounaan lentokentän ylihintaisissa ravintoloissa, kun tässä joudutaan odottelemaan reilusti lounasajan yli. Eipä korvaa, koska seuraavan lennon lähtöaikaan on “vain” vajaa kaksi tuntia siitä, kun perutun lennon piti lähteä. Onneksi turvamies ei takavarikoinut eväsleipiä, vaikka nekin ovat ehkä vaarallisia.

Etsin mahdollisimman vähähälyisen nurkkauksen josta löytyy sähköpistoke läppärille. Työskentelystä ei kuitenkaan tule mitään. Samalle penkille istuu suurikokoinen mies, joka heiluu niin että penkki tärähtelee edestakaisin kuin jossain Särkänniemen kieputuslaitteessa. Lisäksi vitutuskäyrä on jo valmiiksi korkealla. Finnair ystävällisesti ilmoittaa tekstiviestillä, että lentoni on peruttu. Kiitos Finnair. Sittenhän voinkin jäädä vielä kotiin ja käyttää tämän ajan hyödyksi työskentelyyn ja syödä hyvin –

Paluumatkalla opin Finnairin ynseältä lentoemännältä, että turvallisuussyistä emergency exit -rivillä on kiellettyä pitää nousun ja laskun aikana kädessä iPadin kokoista tyynyä, mutta sen sijaan vierustovereilleni on sallittua pitää kädessä iPadin kokoista kirjaa ja iPadin kokoista iPadia. Tyyny on epäilemättä näistä kaikista vaarallisin.

Ojennan tyynyn lentoemännälle ja harkitsen vielä, olenko sellaisessa mielentilassa, että pystyn avaamaan exit-oven ja auttamaan muita matkustajia, kun 0,00000003 % todennäköisyydellä kone syöksyy Itämereen, olen vielä tajuissani eikä edes matkustamossa lentävä iPadi ole osunut päähäni sadan kilometrin tuntinopeudella.

Juomia tarjoillessaan lentoemäntä skippaa minut, mutta enpä olis halunnutkaan. Sanoinko jo että ensi kerralla menen laivalla?

Energiakriisi

Saavun viimein Uppsalaan pari tuntia myöhässä. Heitän julisteen konferenssimestoille ja sulkeudun hotellihuoneeseen. Vihdoinkin työskentelyrauha. Missäs täällä on sähköpistoke läppärin laturille jaahas tuossa

PAM! TULENLIESKOJA!

EEEEEeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeiiiiiiiiiiiiiiiii (ääni kaikuu tyhjyyteen)

Laturi hajosi laturi hajosi ei ole tietokonetta ei ole esitelmää ei ei ei

Menen hotellin respaan ilmoittamaan akuutista kriisistä. Heillä sattuu olemaan sopiva varalaturi “unohtuneet laturit” -laatikossa. Tämäkään laturi ei toimi. Aivotoiminta palaa hiljalleen ja tajuan, että sulake on palanut ja oma laturini ei välttämättä edes ole hajalla. Eikä muuten olekaan. Kerron respan tädille että sulake on palanut, mutta vaikuttaa siltä, ettei hän aivan ymmärrä mistä puhun. Lamps don’t work either. No electricity. The fuse is blown. Täti soittaa huoltohenkilölle ja sitten odotellaan että huoltohenkilö soittaa takaisin.

Lopulta sähköt saadaan erinäisen sähläämisen jälkeen takaisin. Mutta siinähän se ilta sitten menikin. Esitelmä on edelleen kesken.

Konferenssi

Joudun skippaamaan monia esityksiä, koska oma esitelmä pitää saada valmiiksi. Osallistun kuitenkin mm. Ulleråke-ekskursiolle polkupyörällä. Ulleråke on tuleva asuinalue, joka rakennetaan pohjavesialueen päälle. Erinomainen syy ilmoittaa, että sori, nyt ei valitettavasti voida sallia täällä muuta autoilua kuin liikuntarajoitteiset ja jakeluliikenne, jos ette halua kitata saastunutta juomavettä. Siinä ei paljon paina mitkään nönnötykset, että mutkun autoillakin on ihmisoikeudet, ei autoja saa syrjiä, ja minunkin audi on ihan kuin perheenjäsen.

Pyöräekskursiolla kaikilla muilla on kypärä paitsi minulla, hollantilaisella tyypillä sekä yhdellä naisella, jonka kansalaisuus jää mysteeriksi.

Tykkään näistä ECOMMeista enemmän kuin Velo-cityistä. ECOMM on pienempi, tuttavallisempi ja näissä on rennompi meininki. Hihatuntumalla näissä on enemmän naisia. Ja tietty tulee aina osallisempi fiilis kun saa jakaa omia kelojaan.

Aseman pyöräparkki.

Esitelmä valmistuu, mutta olen edelleen lievässä paniikissa, sillä slaidien layoutti hajoaa esityspaikan windows-koneella. Varmaankin siksi, että koneelta puuttuu joku fontti (ensi kerralla kyllä käytän pelkkää arialia). PDF ei toimi sillä koneessa ei ole pdf-lukijaa enkä saa selaimen full screeniä oikeasti full screenille. Tekninen henkilö häipyy lounaalle ja joudun säätämään keskenäni. Aikaa on rajoitetusti. Yksinkertaisten juttujen tekeminen kestää ihan järjettömän kauan. Macciin tottuneena Windowsin käyttäminen tuntuu kuin yrittäisin kirjoittaa maankäyttö- ja rakennuslakia uusiksi vasemmalla kädellä. Lopulta päädyn ratkaisuun, että näytän slaidit suoraan omalta koneelta ja toivon, ettei laturi irtisanoudu tai macbook keksi jotain jäynää

HALUAISITKO PÄIVITTÄÄ ITUNESIN JUURI NYT?

[  ] Kyllä
[  ] Kyllä, näytä lisätietoja
[  ] Kyllä, koska tähän kysymykseen ei voi vastata “Ei”. Ääliö.

tai jotain.

Poimintana muista esityksistä mainittakoon tutkimus, jossa tehtiin autoilijoille kohdistettua tiedotuskampanjaa joukkoliikenteestä. Yhdelle ryhmälle sanottiin, että siirry bussiin, jotta sulla on helpompaa ja kivempaa. Toiselle ryhmälle sanottiin, että siirry bussiin, jotta maailma pelastuu. Ensimmäisestä ryhmästä bussiin siirtyi selvästi enemmän jengiä kuin toisesta. Kuitenkin kun heiltä kysyttiin syitä, miksi he olivat siirtyneet bussiin, he sanoivat että ympäristösyistä.

Sellaisia ihmiset ovat, itsekkäitä, laiskoja, epärationaalisia. Lisäksi he ovat epätietoisia omasta itsekkyydestään, laiskuudestaan ja epärationaalisuudestaan, koska kaikki haluavat ajatella olevansa hyviä, reippaita ja rationaalisia. Liikennettä pitää lähteä muuttamaan tältä pohjalta, ei jonkun kuvitteellisen moraalisesti oikeaoppisen ihmisen pohjalta. Oma esitelmänikin sivuaa tätä aihetta. Nudging eli oikean valinnan tekeminen helpoksi näytti olevan yleisempikin teema konferenssissa. Ihmisten moralisointi on hauska harrastus, ja sitä voi tehdä maailman tappiin, mutta tehokkain keino käyttäytymisen muutokseen on muuttaa rakenteita. Tuetaan kestäviä valintoja ja poistetaan ympäristölle haitallisia rakenteita. Tämä on paljon helpompaa ja lisäksi mahdollista, toisin kuin muuttaa ihmisen perustavanlaatuisia ominaisuuksia kuten laiskuutta.

Kaiken säädön keskellä ehdin kirota informaatioteknologian alimpaan helvettiin, mutta tekniikkapaniikki unohtuu kun pääsen omaan elementtiini lavalle. Esitys menee hyvin ja saa vuolaita kehuja. Ihmiset tulevat vielä myöhemminkin kiittelemään ja kertomaan, miten he kuulivat kun ne ja ne sanoivat, että olipas hyvä esitys. Monet kysyvät slaideja ja posteria. Lähettelen niitä ihmisille ja julkaisen netissä jaettavan linkin. Ihmiset lähettelevät niitä eteenpäin. Kiitoksia satelee. Tämä on hienoa!

Konferenssissa tutustun uusiin tyyppeihin ja käyn monia mielenkiintoisia keskusteluja. Tapaan livenä göteborgilaisen pyöräilyaktiivi Erik Sandblomin, jonka kanssa olen aiemmin tehnyt yhteistyötä internetitse. Suunnittelemme alustavasti, että tulisin Göteborgiin kertomaan esitelmäni aiheesta. Ruotsalaiset pyöräilyaktiivit, nuo turvallisuushysterian edelläkävijämaan viimeiset kapinalliset, näyttävät olevan erityisen innoissaan tästä analyysistä.

Vivat akademia, vivat incompetentiam

Heti suurmenestykseni jälkeen toiseksi parasta reissussa on tietysti upea pyöräilykaupunki, yliopistokaupunki ja Pekka Töpöhännän kotikaupunki Uppsala. Polkupyöräilijöitä ja jalankulkijoita soljuu historiallisilla kaduilla, vanhat rakennukset uhkuvat kaikkiviisautta, joki tuulahtelee viileää vehreyttä ja jakeluautot on parkkeerattu kotoisasti jalkakäytäville. Avoimesta ikkunasta kuuluu kuorolaulua. Katedraali, jonka tornit näkyvät hotellihuoneen ikkunasta, ilmoittaa olemassaolostaan kalisuttelemalla kelloja satunnaisilta tuntuvina ajankohtina. Kymmeniä tykinlaukausia kuuluu jostain läheltä. Kyseessä on varmaankin jokin kunnioitettava perinne, joka on välttämätöntä suorittaa juuri perjantaiaamuna klo 7. Kävellessäni Uppsalan kaduilla tunnen, kuinka historiallinen akateemisuus laskeutuu ylleni. Kuvittelen kääntäväni kelloa 20 vuotta taaksepäin ja muuttavani Uppsalaan opiskelemaan filosofiaa.

Harmillisesti turisteiluun jää vain vähän aikaa. Viimeisenä päivänä on pari tuntia ylimääräistä. Päätän käydä lapsuuden sankarini Pekka Töpöhännän kotimestoilla. Matkalla kävelen yliopiston päärakennuksen ohi. Pitäisiköhän tuolla pistäytyä? Näyttää siltä että se on kiinni. Kiipeän portaat ylös, ainakin katsomaan maisemia.

Päärakennuksen aula ja kello, joka ei pysy ajassa.

Kokeilen ovea. Se on auki. Oven takaa avautuu kaikuva kivipintainen aula. Kaksi miestä menee avaimella juhlasaliin. Kurkin varovasti juhlasalin ovesta sisään.

Mies: Hej?
M: Hej. I’m just looking around. I’m a tourist.
Mies: Would you like to come inside and take a look?
M: Yes!

Juhlasali on samettinen. Tyyppejä hääräilee roudaamassa tavaroita. Välillä mies jakelee heille ohjeita. Täällä joku Max Planck olisi voinut esitelmöidä teorioitaan.

Oven avannut mies on paikan vahtimestari. Hän alkaa kertoilla kaikenlaisia jänniä tarinoita rakennuksesta ja sen historiasta. Juttua riittää.

Pääosa tarinoista kertoo siitä, miten epäpäteviä tunareita rakennusta on ollut rakentamassa, vaikka heidän piti olla akateemisuuden aallonharjan ylintä kermaa. Suunnitelmat ovat menneet uusiksi, budjetti ylittynyt, rahat loppuneet kesken ja rakennustarvikkeita on varastettu sieltä täältä. Juhlasalin “marmoripylväät” ovat maalattua metallia ja aulan lattian alla on ratakiskoa. Ja nekin on varastettu. Oviaukon italialaisen marmorin jäljitelmä tuli lopulta paljon kalliimmaksi kuin aito italialainen marmori, koska taiteilija oli alansa tunnettu huippu ja veloitus sen mukainen.

Koko homma kuulostaa enemmän tai vähemmän Länsimetro-projektilta. Tai sotelta.

Kello ei ole koskaan pysynyt ajassa, koska kellolle ei ole suunniteltu paikkaa, ja koneisto on ollut pakko sijoittaa kauas kellosta. Pitkät piuhat ovat herkkiä lämpötilojen vaihteluille, ja kelloa pitää säätää useita kertoja päivässä. Joka syksy uudet opiskelijat tulevat ilmoittamaan vahtimestarille, että voisitsä vaihtaa tohon kelloon patterit. Vaksin mukaan akateeminen vartti on tämän vähän sinnepäin aikaa näyttävän kellon ansiota, toisin kuin Wikipedia väittää. Tästä on kuulemma erinäisiä kirjallisia todisteita. Pääsen katsomaan ikivanhaa kellokoneistoa. Lattiaan on hakattu reikä heiluria varten, sen sijaan että koneisto olisi nostettu jalustoille.

Vahtimestari päivittelee juttujensa lomassa ihmisten epäpätevyyttä jopa enemmän kuin minä yleensä. Mietin, että eipä ole ajat paljon muuttuneet. Sähläämisiä ei tietysti lue julkisesti missään, koska Uppsalan yliopiston pitää olla hienompi, suurempi ja parempi kuin Lundin yliopiston.

Rakennusta on myös tuhottu aikojen saatossa. Jäänpudottajat hakkasivat kattoon reikiä, ja rakennus joutui massiiviseen kattoremonttiin. 1969 Led Zeppelinin tuotantoporukka ruuvasi juhlasalin oviaukkoon jotain lavasteita vähän liian tiukalle ja nakersi huippukalliista marmorijäljitelmästä paloja irti. Keikalla tuhottiin myös juhlasalin lattiaa. Se oli ilmeisesti viimeinen rock-konsertti siinä tilassa. Rakennuksen arvo irtaimistoineen on jotain tsiljoona triljoonaa.

Päärakennuksen juhlasali.

Päärakennus ei kuulu yhdellekään tiedekunnalle, mutta siellä järjestetään edelleen kaikenlaista toimintaa, luentoja, juhlatilaisuuksia ja yliopiston ulkopuolisia tapahtumia. Käy ilmi, että juhlasalissa on samana päivänä ollut tohtoripromootio, ja tykinlaukaukset ovat osa seremonioita. Ihmettelen, että seiskalta aamullako ne ovat siellä vastaanottamassa hattuja. Vahtimestari kertoo, että perinteen mukaan tohtorit pitää herättää seiskalta, niin että pääsevät sitten joskus yliopistolle asti.

Joka kerta kun tohtori saa hatun ja diplomin, ammutaan tykillä. Yksi laukaus maksaa 7000 kruunua eli noin 700 euroa. Ja koska rakennuksen seinät ovat paksut, pamaukset eivät kuulu sisälle. Siispä pihalla on mikki ja sisällä äänentoisto. Joku on joskus ehdottanut, että kun me nyt kuitenkin joudutaan käyttämään äänentoistoa, niin mitä jos vaan soitettaisiin playbackkinä ne laukaukset sen sijaan, että ammutaan järjettömät määrät kruunuja taivaalle. Vastaus oli että no LOL ei todellakaan, det är en tradition! Perinteet ennen kaikkea.

Poistumme yhtäaikaa rakennuksesta. Vahtimestari kertoo, että rakennuksen lipputankotasanne on korkeammalla kuin vastapäisen katedraalin korkein paikka, jossa voi oleskella. Siis yliopiston tyypit voivat katsella kirkon tyyppejä alaspäin. Kuulemma kungen ei tykännyt kirkosta ja halusi vittuilla.

Pihalla on mustia jälkiä räjäytyksistä. Ikkunan ulkopuolella lojuu kalliin näköinen mikrofoni piuhoineen. This is not good, vahtimestari sanoo ja soittaa jollekin, että voisitteko nyt tulla hakemaan tämän helvetin arvokkaan mikrofonin talteen täältä lojumasta.

Mietin, että kyllä tämä yksityinen turistikierros oli paljon parempi juttu kuin Pekka Töpöhännän kotitalo. Onneksi tartuin siihen ovenripaan.

Pariisi osa 3 – Louvre, turismi ja sosiaalinen konformismi

Museo on laitos, joka kerää, säilyttää, tutkii ja pitää esillä historiallista, kulttuurihistoriallista tai luonnontiedettä koskevaa aineistoa. Wikipedia

Louvre, tuo maailman yksi kuuluisimmasta museoista. Kasapäin kulttuurihistoriallisia aarteita, joihin tutustumiseen tarvittaisiin useampi kuukausi. Käytän puoli päivää.

Löydän kerrankin kohteen lähistöltä vapaan pyöräparkin. Tai sitten en. Lukitsen pyörän pyöräparkin liikennemerkkiin.

Lämpötila lähentelee jälleen neljääkymmentä. Ulkona jonotus kestää siedettävät 20 minuuttia, johon olen varautunut hatulla, huivilla ja puolella litralla vettä. Jos vesi unohtui kotiin, sitä voi ostaa vesikauppiaalta eurolla pullo. Edessä jonottavan brittinaisen iho punoittaa pahan näköisesti, eikä hänellä ole mitään auringonsuojaa. Joku on älynnyt ottaa sateenvarjon. Takana oleva nuoripari ymmärtää pitää riittävän etäisyyden. Pro tip: Reppu auttaa siihen, etteivät ihmiset tunge liian lähelle jonoissa, vaikka heillä olisi toisenlainen käsitys henkilökohtaisen reviirin laajuudesta.

Koska käytössäni on rajallinen määrä aikaa ja energiaa, päätän käydä tsekkaamassa pari pyhiinvaelluskohdetta ja ainakin kreikkalaiset veistokset, koska ne ovat hienoja. Vuokraan audioguiden viidellä eurolla, mutta siitä ei ole paljon iloa, sillä hälinä on joka paikassa niin kova. Lisäksi Nintendo-ihmeestä loppuu akku kesken.

Ensimmäinen pyhiinvaelluskohde on Mona Lisa. Siinä se on, lasin takana, turistimeren ympäröimänä. Näyttää ihan samalta kuin valokuvissa. Mona Lisan ”salaperäinen hymy” on vuosisatojen ajan askarruttanut joitain tyyppejä. Ilmeisesti kuvassa hymyileminen oli siihen aikaan jotain normaalista poikkeavaa. Toisin on nykyään. Taulun ympärillä pörrää niin paksu massa ihmisiä kameroineen, etten edes yritä päästä lähelle.

Wikipedian mukaan useimmat ihmiset tulevat museoon oppimaan jotain uutta. Ei pidä paikkaansa. Useimmat ihmiset tulevat museoon ottamaan selfieitä.

Toinen pyhiinvaelluskohde on Venus de Milo. Täälläkin pörrää paljon ihmisiä, mutta ei ihan niin paljon. Hivuttaudun vähitellen lähemmäs patsasta sitä mukaa kun ihmisiä poistuu. Heti kun pääsen patsaan lähelle, joku pyytää minua siirtymään, jotta voi ottaa itsestään ja patsaasta kuvan ilman että siinä näkyy muita ihmisiä.

Mietin noin puolentoista sekunnin ajan mikä on näyttelyn ensisijainen käyttötarkoitus: taideteosten katsominen vai selfie-imagonrakennus. Olen tullut katsomaan taideteoksia, en osallistumaan kenenkään imagonrakennukseen. Päätän että saan rauhassa nauttia teoksesta eikä minun tarvitse siirtyä. Selfie-turisti on eri mieltä ja jää jankkaamaan. Just for a moment. Mielestään ihan kohtuullinen vaatimus. Logiikka on sama kuin pyörätielle pysäköijällä: Ei haittaa jos mä vaan nopeesti, omasta navasta noin metrin päähän ulottuva oikeutus ilman kokonaiskuvaa ja oivallusta siitä, että kun kaikki muutkin vaan nopeesti, niin pyörätiellä seisoo aina auto. Venuksen ympärillä on kymmeniä muitakin valokuvien ottajia.

En kyllä itse kehtaisi pyytää keneltäkään, joka on katsomassa teosta, että voisitko keskeyttää kulttuurikokemuksesi ja siirtyä, jotta voisin lavastaa kuvan, jossa olen Louvressa katsomassa patsasta ja katsokaa, siellä ei ole ketään muita ihmisiä! Enkä varsinkaan kehtaisi jäädä jankkaamaan asiasta. Se nyt vaan tuntuisi jotenkin törkeän itsekkäältä ja lisäksi aika turhalta. Asia ei mielestäni muutu miksikään sillä, että massat, tai törkeimmät yksiköt, ovat huutoäänestys-kyynärpäätaktiikalla päättäneet, että näyttelyn ensisijainen käyttötarkoitus ei olekaan teoksiin tutustuminen vaan selfieiden ottaminen.

Ymmärrän kyllä, että joku voi haluta itselleen kauniin valokuvan teoksesta ilman ylimääräistä kohinaa eli ihmisiä. Sellainen löytyy Wikipediasta.

Paine siirtyä on kova, koska sosiaalinen konformismi. Sosiaalisen konformismin ja laumakäyttäytymisen nimissä ajaudutaan kaikenlaisiin typeryyksiin ja kohtuuttomuuksiin, ääritilanteessa ihmisten tappamiseen. Tekemisen perustelu on ainoastaan kun kaikki muutkin. Milanossa ulkomaalainen opiskelija tuhosi patsaan selfietä ottaessaan.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että ihmiset ottavat selfieitä ja turistikuvia, kunhan jättävät minut rauhaan. Kun kieltäydyn siirtymästä, saan osakseni paheksuntaa ja hämmentynyttä naureskelua. Ehkä tämä on heille ennen kokematon tilanne.

Sama vaatimus esitetään toisessakin tilanteessa, kun teoksen äärellä ei ole muita kuin minä ja valokuvan ottaja. Tällöin paine siirtyä on vielä suurempi, koska sehän on vaan ihan pieni vaiva ja nuo varmaankin pitävät minua mulkkuna, jos en siirry. Pitääkö minun siksi siirtyä? Mielestäni ei tarvitse. Valokuvan ottaja odottakoon, että lähden omine aikoineni sitten, kun olen nauttinut teoksesta riittävän kauan – mikä muuten ei ole kovin pitkä aika, jos ei minua koko ajan häiritä, eikä pieni odottaminen liene kohtuuton vaiva, jos se kuva kerran on hänelle niin tärkeä.

Venus-patsaassa huomioni kiinnittyy huonoon ryhtiin. Näyttää vähän siltä, kuin Venus olisi ajanut maantiepyörällä enemmänkin tai sitten istunut liikaa tietokoneen ääressä. Venuksen puuttuvat käsivarret ovat kai jonkinlainen mysteeri. Arvailuja on esitetty, että Venus ehkä punoi lankaa, sillä tarinan mukaan tämä oli yleinen aktiviteetti prostituoitujen keskuudessa. Ehkä se oli toiseksi tuottoisin työ mitä nainen saattoi tuohon aikaan tehdä. Rekonstruktio näyttää ihan uskottavalta. Toisaalta Venus oli jumalatar, niin miksi hän nyt jotain lankaa punoisi. Toisaalta mistä kukaan tietää että kyseessä on juuri Venus. Venus-oletettu saattoi myös esimerkiksi pidellä peiliä eli tavallaan vähän kuin ottaa selfietä.

Tässä oma tulkintani teoksen alkuperäisestä muodosta:

Louvren ehkä kaunein veistos on Psyche Revived by Cupid’s Kiss. Tähän liittyi joku tarina, että Venus lähetti Psyykkeen hakemaan huumausaineita paikallisesta manalasta, ja pulloa ei missään nimessä saanut avata, mutta Psyyke kuitenkin avasi ja haisteli höyryjä, jotka vaivuttivat hänet koomaan, josta Cupido hänet lopulta herätti. Tarinan opetus on, että typerä utelias nainen sai ansionsa mukaan, mutta onneksi mies kuitenkin pelasti hänet, ja että älä kysele vaan tee niin kuin sanotaan.

Jossain kaukana laukeaa hälytys ja tulen noin varttitunnin ajaksi suljetuksi halliin, jossa on paljon krumeluuria, jotain jalokiviä sekä kohtuullisen epäkiinnostavia maalauksia Louis XIV:stä ja muista pöhöttyneistä miehistä. Vartijat eivät päästä ketään sisään tai ulos.

Antiikin veistokset ylistävät ihmisvartalon kauneutta. Ideaalin ruumiin palvonta ei kohdistu vain naiseen vaan myös mieheen sekä sukupuoleltaan dikotomisesti määrittelemättömään. Hahmot poseeraavat estottomasti ja rikkovat kaikkia kristillisiä siveysnormeja, mutta ilmeisesti tämä on nyky-yhteiskunnassamme sallittua jos kuva on marmoria. Kuvitelkaa vaikka tämäkin patsas värivalokuvana, ja olisiko se hyväksyttävää pistää yleisesti näytille. Joillakin patsailla roikkuu lanteilla lakana, joka pysyy paikallaan vain jumalatarten tahdosta.

Jos syöt terveellisesti, nukut hyvin ja pyöräilet joka päivä, voit näyttää tältä. No okei, ehkä pitää tehdä lisäksi punnerruksia.

Pariisi osa 2 – Moottoritien kuolema

Sain edellisestä artikkelistani palautetta, että ranskan kieleni on epätäydellistä. HUOMIO!! DISCLAIMER!! Näitä artikkeleita ei ole tarkoitettu ranskan opetteluun! Menkää kielikurssille! Artikkeleissa on virheitä! En oikeasti osaa ranskaa! Lukeminen omalla vastuulla, niin! Mainittakoon tässä kuitenkin pahin virhe eli Pariisi on oikeasti Le Paris elikkäs maskuliini eikä feminiini. Eräillä mailla on vielä tekemistä tasa-arvon edistämisessä, kun kaikenmaailman suvullista lisääntymistä harrastamattomat oliotkin pitää erotella keksityn sukupuolen mukaan. Kyllä Suomi on edistynyt maa. No, silleen, tavallaan.

Ehkä siistein juttu ikinä on Pariisin Seinen varrella ihmisten käyttöön vapautetut motarit. Tältä näyttivät Voie Georges Pompidou vielä viime vuonna sekä Quai Anatole France vuonna 2012. Ja tältä ne näyttävät nyt:

Pariisilaiset ovat todella ottaneet entiset motarit haltuun. Jalankulkuun ja pyöräilyyn vapautettujen teiden varsilta löytyy ravintoloita, kiipeilytelineitä, kaupunkipyöräasemia ja kaikenlaisia hengailu- ja aktiviteettimestoja. Ne ovat täynnä ihmisiä ja elämää. Kiittäminen tästä on pormestari Anne Hidalgoa, joka ajoi muutoksen läpi valtaisasta nurinasta huolimatta. Kyllä, samat nurinat käydään kaikkialla, kun autoilua rajoitetaan. Toisista kaupungeista vaan löytyy päättäjiä joilla on selkärankaa ja rohkeutta. Ehkä jopa visio paremmasta kaupungista ohjaa ensisijaisesti heidän tekemisiään ja populismi on vasta toissijainen huolenaihe. Vaikka nyt kun elämä on palannut joenvarteen, veikkaanpa, ettei kukaan enää halua autoja takaisin Georges Pompidoulle.

Hidalgon missio on vähentää ilmansaasteita Pariisissa. Ja syytä onkin. Pariisin metropolialueella pelkästään ilmansaasteisiin kuolee vuosittain 6500 ihmistä. Pöly, saasteet ja liikennemelu tunkeutuvat kaikkialle. On suorastaan ihme ettei suurin osa pariisilaisista kuole keuhkosyöpään nelikymppisenä. Tupakointi on myös yleistä. Jos onnistunkin löytämään puiston, jossa pääsen edes vähän kauemmaksi liikennemelusta ja saasteista, kohta joku viereisellä penkillä pistää tupakaksi ja polttaa puoli askia putkeen, saatana.

Parin motaripätkän sulkeminen on tietysti vain kärpäsen pökäle ilmansaasteiden vähentämisessä, ja oikeasti tarvittaisiin radikaaleja toimia ja pian. Suunta on kuitenkin oikea. Periaatteellisesti merkittävin askel on nyt otettu, sillä peltilehmä ei ole enää pyhä eikä sen reviiri koskematon. Harmillisesti muutos edellyttää yleensä aina katastrofia. Tietysti jos sen katastrofielokuvan alussa tiedemiestä kuunneltaisiin, ei varmaan tulisi kovin hyvä elokuva. Mutta ehkä oikeassa elämässä ei kuitenkaan ole välttämätöntä tappaa tuhansittain ihmisiä pelkästään uskonnon nimissä.

Ajelen pyörällä pitkin Seinen eteläreunan entistä motaria, kunnes etuvasemmalla kohoaa ihmeellinen Tour Eiffel. Liikkuessa 3D-efekti tuo tornin majesteettisuuden oikeuksiinsa.

Champs-Elysées

Toinen perinteinen turistikohde on Arc de Triomphe. Suunnitelmani on ajaa pitkin Champs-Elyséetä kohti Riemukaarta, jotta saan kivan lähestymisefektin.

Joo siis todellakaan ei. Champs-Elyséellä on aivan helvetillinen liikenne eikä pyöräteitä. Jalkakäytäviltä katsoen Riemukaari on puurivin takana piilossa. Liikenteen meteli on jotain aivan käsittämättömän hirveää. Kahdeksan ajokaistallista 60-80 km/h eteneviä moottoriajoneuvoja mukulakivillä tekee kyseisestä bulevardista todella elämälle vihamielisen paikan.

Arc de Triomphe siintää Champs-Elyséen päässä, mutta sen näkee vain autosta.

Siirryn pyörineni oikeanpuolimmaiselle ajokaistalle. Muutamia muitakin pyöräilijöitä kadulla näkyy, ja joku Vélib-kruisailija ajaa peesissä vähän matkaa, kunnes ilmeisesti kyllästyy köröttelyvauhtiini ja ajaa ohi. Riemukaarta en ehdi ihailla, sillä kaikki keskittyminen menee kuoleman tai vakavan vammautumisen välttämiseen, sikäli kun asia on vallassani. Hämeentie alkaa tuntua lasten liikennepuistolta.

Heviversio Aux Champs-Elyséestä olisi kuvaavampi sen tekoletkeän lallatuksen sijaan, jota takuulla kukaan ei kuule, vaikka tuuttaisit sopraanosaksofonia keuhkojen täydeltä. Charles-Francoiskin siirtyi aikaa sitten muualle haitaroimaan.

Pääsen lopulta ehjänä mestoille. Riemukaari, siinä se on. Aukiolla ei noin vain liikutakaan kun Riemukaarta ympäröi massiivinen autojen meri ja 11 säteittäistä avenueta. Suurin osa ajasta menee liikennevaloissa seisoskeluun, ja keskelle pääsee vain tunnelia pitkin. Liikennevaloissa melkein törmään päättömään mieheen. Ranskalaista huumoria, heh heh. Tai taskuvarkaiden harhautusoperaatio. Liikenneympyrän keskellä joku turisti peruuttaa selfie-kepin kanssa ja melkein astuu 10-kaistaiseen liikenneympyrään.

Arc de Triomphen ja turistin välissä on jotain kymmenen ajokaistaa.

Champs-Elysées Arc de Triomphelta kuvattuna.

Niellessäni ilmansaasteita hyytävässä metelissä 38˚C lämpötilassa muistan jälleen, miksi muutama vuosi sitten pääsääntöisesti lakkasin tekemästä asioita vain siksi, että niin kuuluu tehdä. Päällimmäisenä mielessä ei todellakaan ole Arc de Triomphen hienous, vaan: miten helvetissä täältä pääsee pois. En tiedä miksi pariisilaiset haluavat tuhota kulttuuri-ikoninsa järjettömillä liikenneratkaisuilla. Kuitenkin joka kuun ensimmäinen sunnuntai Champs-Elysées suljetaan autoilta osana ilmansaasteiden vähentämiskampanjaa. Ehkä joskus pysyvästi.

Lopuksi totean että tämä oli antropologisesti kiinnostava kokemus. L’autoroute, elle est morte.

La Paris part 1

Varaan lentolipun Hollantiin Velo-city -konferenssiin, ja ajattelen, että jospa kävisi samoilla lentokerosiineilla jossain muuallakin. Kesäkuussa Pariisissa on turistisesonki ja epämiellyttävän kuuma sää. Joten miksipä ei. Sää onkin sitten vielä vähän enemmän kuuma kuin olin odottanut. Menkää ihmiset Pariisiin vaikka syksyllä, kun sataa vettä, ei sillai liikaa vaan vähän nätisti ripottelee, ja Charles-Francois soittaa melankolista haitarimusiikkia samalla kun kiiruhdat kengät kopisten ja trenssi hulmuten pitkin Pont Neufia elämäsi kohtalokkaimpaan tapaamiseen, 10 kg laihempana kuin nyt, ja keltaiset mutta mustavalkoiset lehdet liimaantuvat sateenvarjoosi. Bonne chance madame! Charles-Francois huikkaa nukkavierun lätsänsä alta. Huolehdi sinä kuvitteellinen hanuristi vaan omista asioistasi, ajattelet.

Matka Nijmegenistä Pariisiin taittuu Flixbussilla, joka on noin 75% halvempi kuin juna. Maksan lipun hinnan päälle vapaaehtoiset 70 senttiä hiilidioksidipäästöjen “kompensoimiseksi”. Ilmeisesti niillä rakennetaan tuulivoimaa tai jotain.

Tylyys on Pariisissa aivan yhtä ihastuttavaa kuin muissakin Ranskan kaupungeissa. Karkea korrelaatio menee seuraavasti: Mitä iäkkäämpi henkilö, sitä tylympi, ja mitä alempi sosioekonominen asema, sitä tylympi. Yleisfiilis on, että nuoret ovat ystävällisempiä kuin vanhat. Teoriani mukaan tylyys johtuu siitä, että ruoka-annokset ovat niin pieniä ja ihmisillä on koko ajan nälkä. Pariisin erityisolosuhteissa vitutus saattaa kyllä johtua myös polttomoottorin aiheuttamasta helvetillisestä metelistä ja ilmansaasteista, jotka ovat kaikkialla.

  • bonjour = moi (päivällä)
  • bonsoir = moi (illalla. Ja: en ole yhtään sekava auringonpistoksesta tai alkoholista koska tajuan, että on ilta eikä päivä)
  • bonjour madame  = päivää
  • oue = joo
  • pardon = anteeksi että tönäisitte minua / tupeksitte tielläni

Liberté, egalité, fraternité

Hieman alkeellisessa, mutta hengissä pysymiseen riittävässä airbnb-kämpässäni ei ole minkäänlaista kahvinkeittomahdollisuutta. Kahvi pitää siis hakea lähimmästä kulmabaarista, mikä on varsin haastavaa koska ennen kofeiiniannosta pitää suorittaa joukko monimutkaisia kognitiivis-motorisia toimintoja.

Olen kulmabaarin ainoa asiakas. Oui? baarirouva tervehtii. Hän ei puhu englantia. Bonjour. Un café s’il vous plait. Neuvottelemme hetken englannin, ranskan ja elekielen sekoituksella siitä, mitä haluan tilata ja nautinko sen täällä vai tuleeko mukaan. Ici? Ici. Saan espresson, joka maksaa 1,20 euroa.

  • Oui? = Hyvää päivää mitä saisi olla?
  • un café = espresso
  • allongé = vedellä jatkettu espresso
  • noisette = maidolla jatkettu espresso
  • un café porté = espresso mukaan
  • petit déjeuner = ylihintainen espresso ja croissant
  • sans contact = lähimaksu

Jalkakäytävällä on muutama pöytä ja tuoli, ja lähden kävelemään kahvin kanssa “terassille”. Saan pian kuulla että tämä ei ole sallittua, koska ulkona nautitusta kahvista pitää maksaa deux (2) euros. Siis siitä hyvästä että saan ihailla betoniseinää, roskiksia ja rakennustelineitä sekä kuunnella autojen ja mopojen helvetillistä meteliä kahvia nauttiessani. Trés bien. En olis halunnutkaan.

Espresso sisällä nautittuna 1,2 eur, ulkona 2 eur.

Ranska, tuo vapauden, veljeyden ja tasa-arvon maa. Kaikkia näitä kolmea voi ostaa rahalla.

Toisessa baarissa, ostettuani kahvin tiskiltä, baarimikko erikseen kertoo minulle ranskaksi, että saan mennä istumaan minne haluan.

Eräänä iltana, kun lämpömittari näyttää 38˚C, ajan polkupyörällä pitkin Rue des Pyrénéesiä. Monsieur ohittaa minut mopolla, sumuttaa päälleni jotain sumutinpullosta ja hölisee jotain ranskaksi. Hämmennyn. DE L’EAU! hän huikkaa lopuksi. MERCI! Vastaan. Viilennyspalvelu, miten ystävällistä.

Canal st Martinin varressa nappailen kuvia samalla kun ajan pyörällä. Paikallinen nuorehko pyöräilijämies ystävällisesti neuvoo minua, että kamerani on hyvin helppo varastaa, koska sen rannehihna roikkuu laukkuni ulkopuolella. Yritä toki. Hyvä jos itse saan sen laukusta ulos. Kiitän. Mies hölisee vielä jotain. Näytän peukkua ja kiihdytän pois.

Boulevard de la Chapellella ranskaa puhuva nainen kysyy minulta tietä Gare du Nordille. Näytän kuulemma paikalliselta. Se on varmaan se kun ajan polkupyörällä. Lainaan hänelle karttaa.

Suuntaan turisti-infoon, joka omien tietojensa mukaan on auki joka päivä 9-19. Eipä ole, vaan kiinni. Ilman selityksiä.

Le vélo

Ostan viikon käyttöoikeuden kaupunkipyöräsysteemiin Vélibiin, vaikka se ei varsinaisesti sovellukaan turistikruisailuun. Perusmaksu viikosta on 8 euroa. Tällä saa 30 minuuttia kerrallaan käyttöaikaa, jonka ylittävä puoli tuntia maksaa euron, seuraava 2 euroa, ja ilmeisesti hinta nousee eksponentiaalisesti tai jotain. Vélib-asema puhuu onneksi myös englantia, toisin kuin esim. Bordeaux’n kaupunkipyöräasemat muutama vuosi sitten. Pyörää noutaessa pitää joka kerta näppäillä pitkä numerosarja, pin-koodi ja klikkailla läpi varoitukset ja käyttöehdot. Paikallisilla on ehkä joku kätevämpi systeemi.

Teknisiä ongelmia ei ilmene. Vélib on aika raskas. Mäkiä ei juuri ole, mutta liikennevaloihin pitää pysähtyä tämän tästä ja taas kiihdyttää painava peli uudelleen liikkeeseen. Kääntelen vaihteita koko ajan väärään suuntaan. Omassa pyörässäni ylöspäin vaihtaa suuremmalle ja alaspäin pienemmälle vaihteelle, kun taas napavaihteisessa Vélibissä toisinpäin.

Pariisin Vélib on yksi suosituimmista kaupunkipyöräjärjestelmistä maailmassa. Kuin muuten on myös Helsingin kaupunkipyöräjärjestelmä. Kämppäni kulman takana on Vélib-asema, joka ammottaa suurimman osan päivästä tyhjyyttään. Illalla se on täynnä. Monet asemat ovat päivällä tyhjiä. En bongaa kertaakaan pyöriensiirtelyautoa.

Lähin kaupunkipyöräasema Rue de Charonnella on iltaisin täynnä.

Yhden päivän ajelun jälkeen kyllästyn kyttämään kelloa ja etsimään asemia, ja käyn vuokramaassa oikean pyörän sunnuntai-illasta torstai-iltaan. Laskujeni mukaan tämä tekee neljä päivää, mutta vuokraputiikin pitäjän mielestä se on neljä ja puoli päivää, koska keksimiensä sääntöjen mukaan päivät lasketaan alkaen siitä kun putiikki avataan. Ihmettelen, sovelletaanko samaa ranskalaista laskuoppia myös 24 tunnin hintaan. Siis, että 24 tuntia tarkoittaakin todellisuudessa 8 tuntia eli putiikin aukioloaikaa, tai jos haluat pitää pyörän yön yli, joudut lisäksi maksamaan puolesta päivästä. Quelle logique.

Pulitan enempiä mukisematta neljästä ja puolesta päivästä 55 euroa.

Pyörä on varsin ok ja painokin vielä handlattavissa, mikä on tärkeää, koska en halua jättää pyörää yöksi ulos vaan kannan sen kämppään kolmanteen kerrokseen pitkin ahtaita kierreportaita. Vélib toimii varasysteeminä viimeisenä päivänä vuokrapyörän palautuksen jälkeen ja silloin, kun olen jo kantanut pyörän ylös mutta päätänkin lähteä vielä ulos.

Tässä pyörässä vaihteet menevätkin eri päin kuin Vélibissä. Juuri kun olen opetellut sen napavaihdesysteemin. Muuten ei ole valittamista. Ajoasento on mukava ja U-lukon kanssa säätäminen on suhteellisen helppoa, kun rungossa on lukolle oma teline. Satula on ok ja pyörä rullaa äänettömästi. Le vélo, c’est liberté. Arvotaan seuraava vaihde.

Jännittäviä seikkailuja lisää seuraavissa artikkeleissa. Stay tuned tai siis restez à l’écoute.

Vuokrapyörä ja luova parkkiratkaisu.