Urho Kekkosen kansallispuisto osa 2: Tunturi

Torstai

Lapin armoton erämaa koettelee kulkijaansa. Kivinen tunturi on ihmiselle epätyypillinen elinympäristö, ja maasto on erittäin vaikeakulkuinen. Sata metriä sekunnissa puhaltava tuuli yrittää jatkuvasti horjuttaa retkikuntalaisia, ja heidän on taisteltava kaikin voimin pysyäkseen pystyssä. Yksikin harha-askel saattaa tarkoittaa kuolemaa. Tai ainakin kipeää akillesjännettä.
Lukija: Erja Manto

Nousemme hienon tunturikoivumetsän läpi Peuranampumapäälle ja Hirvaspäille. Tunturilla on loputtomasti mustikkaa. Tänne sitä kuulkaa työttömät vaan poimimaan. Pelkät matkat 250 euroa, plus varusteet ja safkat, ja heikompikuntoisille varmaan Susanna Koski maksaa helikopterilennot edestakaisin, niin että voivat sitten myydä sangollisen mustikkaa viidelläkympillä Ivalon torilla.

Kivikko on loputon, mutta vaivannäkö on sen arvoista. Kilometrien päähän ulottuva poutapilvinen tunturinäkymä täyttää retkeilijän majesteettisella seesteisyydellään. Ylhäisen avaruuden laella ei asu ketään. Se on temppeli, jonne tullaan vain vierailemaan. Hengittämään ja tuntemaan oma merkityksettömyys suuruuden edessä. Tunturi antaa vapautuksen.

Syömme lounaan ylhäällä tuulensuojassa kivisessä solassa. Pussiateria ei uppoa kokonaan, ja tarjoan loput Eräoppaalle. Kivenkolosta pilkottaa Kismet-paperi. Joku muukin on pitänyt täällä evästauon. Eräopas poimii roskan talteen.

Kannattaako nyt jotain Kismettejä raahata tunturiin? Tosi epätehokas kalori-tilavuussuhde. Paitsi sillä ei ole väliä, jos tulee helikopterilla.

Kenttää ei ole, ja kännykkä jää tarkistamatta.

Eräwiki: Matkapuhelinverkon katvealue
Grandiöösi ajatus siitä, että matkapuhelinverkko on lähtökohtaisesti olemassa kaikkialla, paitsi siellä, missä on reikä. Ks. myös: Matkapuhelinverkon kuuluvuusalue

Eräwiki: Matkapuhelinverkon kuuluvuusalue
Matkapuhelinverkko on olemassa siellä, minne on pystytetty kännykkämastoja.

Laskeudumme alas tunturikoivujen puutarhan läpi. Kohteena on joku Maalpurinojan putous. Se on ihan jylhä, paitsi kuvassa ei tietenkään näytä miltään. Hämmästelemme putousta eri puolilta hyvän tovin.

Purossa lojuu poron raato. Se näyttää olleen paikallaan talven yli. Ei ehkä enää hygieniaongelma. Toivottavasti.

Jatkamme matkaa alajuoksulle. Telttapaikka löytyy kahden puron välistä. Vesi on hyistä.

Puhelin ahdistaa. En päässyt tarkistamaan sitä tänään, ja tulevina päivinä signaali vain heikkenee. Meneillään on pari tärkeää juttua, jotka saattavat yllättäen vaatia suhteellisen nopeaa reagointia. Yhtään en ole siis nettiriippuvainen tai mitään.

Toisaalta mietin miten mahtavaa on ottaa etäisyyttä yhteiskuntaan. Täällä voi vaan katsella tuntureita ja kuunnella puron solinaa, eikä tarvitse lukea typeriä uutisia siitä, miten jossain Peuranpieremällä ei riitä kaikille miehille naisia, kuin ne olisivat jotain ämpäreitä jotka on kaupasta loppu.

Joillain on varmaan vaikeaa, kun eivät voi muuttaa kotoa pois ennen kuin niillä on nainen, koska kuka niiden kalsarit sitten pesee?

Kirjoitamme molemmat muistiinpanoja ennen nukkumaanmenoa. Eräoppaan vihko on säälittävän ohut ja pieni. Toisaalta se mahtuu taskuun, eikä paina paljon.

– Eikö sulla lopu kohta vihko kesken?
– On se aiemminkin riittänyt. Ei tänne tule kun jotain säätiloja ja reittejä.
– Mutta jos sä kirjotat sinne jotain fiiliksiä?
– Ei mulla esim. tänään ollut mitään fiiliksiä.
– Miten niin ei ole fiiliksiä?! Aina on fiiliksiä.

Perjantai

Herään 6.30. Yöllä on satanut vettä. Illalla lämpötila oli nollassa, mutta aamuyöstä tuli hiki. Olen ehkä liioitellut talvivarustuksen kanssa. Lisäksi 9 cm E***d-merkkinen makuualusta vie pienessä H*******g-merkkisessä teltassa aivan helvetisti tilaa. Enpäs ollut tullut tätä ajatelleeksi. Toisaalta paleleminen olisi aivan hirveää.

Huomaan kirjoittaneeni tähän tekstiin jo kolme kertaa “toisaalta”, ja haluan huomauttaa, että en sitten ole mikään tolkun ihminen, vaikka toisaalta “toisaalta” on ihan tarpeellinen sana, ja kyllä silläkin on oikeus olla olemassa.

Teen varustelistaa siitä, mitä kaikkea olisi pitänyt ottaa mukaan.

  • Pesurätti
  • Ohuempi makuualusta

Lähdemme kulkemaan pitkin jotain historiallista tietä, jonka varrella oli tarkoitus tehdä hakkuita, mutta sitten ne jäikin tekemättä, tuli ehkä maailmansota tai jotain.

Ylitämme leveän virran (Anterinjoki) ja seuraamme puroa ylös. Pysähdymme lounaalle puron varrelle. Aurinko paistaa. On sillai mukavasti kuuma.

Äärimmäiset lämpötilavaihtelut seilaavat retkikuntalaisten sietokykyvyn rajoilla. Jokainen minuutti on selviytymistä. Pienikin virhe pukeutumisessa voi johtaa lämpöhalvaukseen tai hypotermiaan.

En jaksa vetää pussillista kokonaan. Tarjoan loput Eräoppaalle.

Makoilemme auringossa. Jossain matkan päässä metsän olennot alkavat laulaa Sibeliuksen säveltämää kuorolaulua, sellaista vähän laahaavaa virsimäistä, jossa on maltilliset harmoniat eikä mitään turhaa rytmillistä kikkailua. Melodia vaikuttaa improvisoidulta. Se muuttuu koko ajan. Sibelius on siirtynyt tuonpuoleisessaan jo modernismiin.

Metsän olento katselee purolla makaavaa vaeltajaa.

– Miksi olet tullut tänne? olento tiedustelee.
– Kuolemaan, vastaa vaeltaja. – Viimeiselle matkalle.

Tirsojen jälkeen nousemme kohti Lokan Alen Muurivaaraa. Koemme huiputtamisilluusion. Huippu näyttää olevan aina parinkymmenen metrin päässä, mutta ei sitten olekaan. Illuusio johtuu siitä, että noustessa mäen derivaatta laskee. Samasta syystä huipulta ei välttämättä ole paremmat maisemat kuin rinteestä, josta saattaa nähdä kauemmas.

Eräwiki: Huiputtaa (verb.)

  1. Nousta mäen, vaaran, vuoren tms huipulle
  2. Se mitä Sipilän hallitus tekee.

Laella kaivan kännykän esiin. Eräopas epäilee, ettei kenttää ole. Kokeilen silti. Täydet palkit, mutta ei signaalia. Ilmeisesti kyseessä on Putinin pystyttämä kännykkämasto. Hätäpuheluita voi soittaa, jos nyt vaikka sattuisin töpeksimään jotenkin hengenvaarallisesti.

Eräopas tiedustelee, haluanko huiputtaa Reututunturin.

– Ei siellä kyllä ole mitenkään erityisemmät maisemat kuin tässä.
– Miksi sitten haluaisin huiputtaa sen?
– Jos haluat krediittejä.
– En mä kaipaa krediittejä tai sellaiseen perustuvaa hyväksyntää.

Sinäkin olet arvokas juuri sellaisena kuin olet. P.S. VÄLTÄ NÄITÄ VIRHEITÄ TINDER-PROFIILIKUVASSA! Lisäksi kannattaa hymyillä, näyttää hyvältä ja olla alle 35-vuotias.

Skippaamme Reututunturin ja suuntaamme Siliäselkää pitkin etelään. Harjanteen takana kukkuloiden suojaamassa tyhjässä altaassa ilma on pysähtynyt, ja hiljaisuus on täydellinen. Paikka on kuin valtaisa äänieristetty tv-studio. Astun kiviselle puhujankorokkeelle ja laulan vuorille. Tuhnuinen kaiku vastaa laiskasti.

Hei,

Kiitos palautteestasi. Pahoittelen vastauksen viivästymistä. Henkilökuntamme on leipääntynyttä, eikä sitä voisi vähempää kiinnostaa. Tässä pyytämäsi raportti. Se on laadittu sääntöohjekirjan minimivaatimusten mukaisesti. Toivottavasti matkasi on ollut antoisa, ja tervetuloa uudestaan.

Ystävällisin terveisin,

Kaiku
viestintäosasto

Liite: valituslomake.doc

Toinen poron raato, kappaleina siellä täällä. Laskeudumme puron vartta pitkin. Kulkeminen on todella hankalaa, koska rinne on jyrkkä molemmin puolin puroa. Joudumme jatkuvasti sahaamaan ylös ja alas kiertäessämme puunrunkoja tai muutoin kulkukelvottomia kohtia. Miten jotkut porot pääsee täällä menemään?

– Kai ne nyt jotenkin pääsee.

Saavumme Kuusikuruun. Telttapaikkaa ei löydy helposti. Suolla tarpominen ottaa voimille, vaikka olemme jättäneet rinkat etsinnän ajaksi. Paikka on täynnä hyttysiä ja mäkäräisiä. Olen aivan poikki.

Lopulta telttapaikka löytyy kuivuneen uoman ääreltä. Virtaava purokaan ei ole liian kaukana. Uitan jalkoja purossa, jonka vesi on kylmempää kuin luulin mahdolliseksi. Varpaat meinaavat jäätyä.

Peseytymisen aikana suoöttiäiset ovat kadonneet. Selitys löytyy lämpömittarista: +1,5 °C. Onneksi otin mukaan talvimakuupussin ja 9 cm makuualustan.

Urho Kekkosen kansallispuisto osa 1: Poro

Tämä juttusarja kertoo siitä, kuinka vietin kaksi viikkoa Lapin erämaassa, kuukkeleiden, porojen ja tunturikoivujen ihmeellisessä maailmassa.

Vastuuvapauslauseke! Alla kuvatut tapahtumat ovat sitten fiktiota. Yhtäläisyydet todellisten tapahtumien tai henkilöiden kanssa ovat puhdasta sattumaa. Koska eihän kukaan omasta elämästään kirjoita, kauhean yksilökeskeistäkin olisi semmoinen, vaan kaikki on kirjailijan briljantin mielikuvituksen tuotetta, ja kirjailijapa saa sanoa ihan mitä huvittaa. Hah.

Maanantai

Olemme suunnitelleet eräoppaan kanssa pitkää vaellusta jo joitakin vuosia. Vihdoin saamme aikataulut järjestettyä. Saan osan varusteista ystäviltä lainaan. Merkittävä määrä pitää silti hankkia, ja se on kyllä kumma juttu, että kun tarvit tiettyjä tuotteita, niin niitä ei sitten ole missään, mutta “Ei huolta, kyllä niitä tulee ihan kohta, varmaan jo kuukauden päästä!”

Lähtö tapahtuu yöjunalla maanantai-iltana Helsingistä. Ensimmäinen kudosvaurio tulee kun yritän ahtautua rinkkoineni hyttiin. Ovesta mahtuu joko rinkka tai kädet, mutta ei rinkka ja kädet yhtä aikaa. Itse hyttiin mahtuu täpärästi 2 täyteen pakattua rinkkaa ja noin 1,5 ihmistä. Hytissä on kuuma, vaikka lämpötila-asetus on minimissä. Nukun huonosti. Aamulla kuulen jonkun toisen matkustajan valittavan kuumuudesta.

Olen valmistautunut vaellukseen viikkoja. Olen palauttanut kirjat kirjastoon, maksanut erääntyvät laskut, tarkistanut noin viisi kertaa, että astianpesukoneen hana on kiinni ja ilmoittanut lähiomaisille, että luultavasti en ole kuollut vaikka en vastaisi puhelimeen kahteen viikkoon. Yksi asia silti unohtuu. Onneksi olen vielä matkapuhelinverkon kuuluvuusalueella. Tavoitan ystävän, joka hoitaa asian.

Rovaniemen metr… juna-asema.

Tiistai

Aamulla hörppään viimeiset suodatinkahvit Rovaniemen juna-aseman kahviossa, jossa kahvi maksaa saman verran kuin Helsingin keskustassa. Mahtaa olla korkea tilavuokra. Vessa on kuitenkin ilmainen.

Ketään ei näy missään. Radan toisella puolella siintää marketti.

– Mistä täältä pääsee ali?
– Ei mistään.

Matka jatkuu Rovaniemeltä bussilla kohti Ivaloa. Köröttelemme vähitellen yhä pohjoisemmaksi, pohjoisemmas kuin Handelsbankenin pohjoisin toimipiste. Sodankylän pysäkillä pääsee jaloittelemaan. Parkkipaikalle kantautuu jostain vaimeana 90-luvun poppia. All that she wants, is another baby, nyn nyn-ny nyy-ny-nyy. Populäärimusiikin uudet tuulet eivät ole vielä ehtineet Sodankylään asti.

Matka jatkuu auringonpaisteessa. Maisema näyttää selvästi erilaiselta kuin kotona. Vastaan jolkottelee poroja, tieliikennelain mukaisesti nätisti pientareella. Välillä lauma parveilee keskellä tietä, ja bussikuski joutuu painamaan jarrua. Porot siirtyvät laiskasti sivuun kuin turistit Kaivokadun pyörätieltä.

Kelailen moraalia. Mitä se on, ja mitä se ei ole. Miten ihmisellä ei ole sisäsyntyistä moraalia, vaan se on kulttuurin tuotos, ja siten hyvinkin erilainen riippuen ajasta ja paikasta. Moralisointi on suosittu kansanharrastus. Moraaliin kasvetaan, joten ihminen on helppo ehdollistaa hyväksymään esimerkiksi itseensä kohdistuva sorto. Valtarakennelmat eivät muutu, koska ihmiset kasvatetaan ajattelemaan, että on aivan oikein, että he ovat siinä asemassa kuin ovat, hyvässä tai huonossa, ja että esimerkiksi victim blaming tai naisten huonompi asema on vain asioiden normaali ja moraalisesti tasapainoinen tila. Se mikä on normaalia ja tavallista, on moraalisesti oikein.

Ajatus siitä, että ihmisellä olisi jokin absoluuttinen sisäsyntyinen moraali, on uskonnollinen. Empatiaa ja tarvetta toimia ryhmässä ei pidä sekoittaa moraaliin. Ne liittyvät selviytymiseen. Sisäsyntyisen moraalin illuusio tulee ehkä siitä, että ihmiset tarvitsevat toisiaan ja kaipaavat toistensa hyväksyntää. Siksi he haluavat toimia “moraalisesti oikein”, eli sillä tavoin, että muut ihmiset hyväksyvät heidät. Se mikä milloinkin on hyväksyttävää, tulee ulkoapäin.

Tässä valossa tuntuu entistäkin pellemmältä, että media tekee uutisen siitä, miten Li Andersson kävelee päin punaisia, ja eikö nyt jeesuksen kristuksen nimeen Lin pitäisi käydä ripittäytymässä papille ja vähintäänkin pyytää julkisesti anteeksi, että hän on rikkonut autoiluideologian virallista moraalikoodistoa vastaan.

Raja-Jooseppi.

Ivalosta jatkamme taksilla Raja-Joosepille. Kännykkä kiinni, rinkat selkään ja menoksi. Pysähdymme Raja-Joosepin torpalla. Silmäilen infotaulua mutten jaksa lukea sitä. Ilmeisesti joku Jooseppi-niminen tyyppi joskus asettui tänne taloksi, ja eipä siinä tainnut olla mitään sen jännittävämpää. Kurkimme vanhojen hirsitönöjen sisälle. Korkean pylvään nokassa on valvontakamera, joka on epäilyttävästi kääntynyt sillä aikaa kun katsoin muualle. Varmaan sama tyyppi puikoissa, joka käy leikkaamassa Raja-Joosepin nurmikon täsmälleen kolmen senttimetrin pituiseksi.

Jonkin matkaa pitää vielä harppoa tylsää soratietä. Rinkassa painaa kahden viikon ruoat. Paino unohtuu, kun pääsemme vihdoin Luttojoen riippusillan yli ja metsään. Matkan varrella on paljon mustikkaa ja puolukkaa. Kuukkelit pyrähtelevät sinne tänne muutamien metrien päässä. Kävelemme Gallen-Kallelan maalauksessa.

Näkymä nuotiopaikalta.

Saavumme nuotiopaikalle. Eräopas tarkastelee hiiltynyttä kasaa.

– Kaksi päivää sitten. Mies ja nainen.

Leiriydymme Alemman Kiertämäjärven rannalle. Kaksi joutsenta lentää yli. Hyttysiä on paljon. Telttaa pystyttäessämme eräoppaan selän taakse ilmestyy poro! Se tarkkailee meitä kohteliaan etäisyyden päästä, eri kuvakulmista, kuin me olisimme se nähtävyys täällä. Sitten se toteaa, että emme olleet niin hirveän mielenkiintoisia, ja jolkottelee tiehensä.

Pieni poro on saapunut Alemman Kiertämäjärven rannalle. Se peilaa komeita sarviaan järven pinnasta ja mutustelee jäkälää, joka tekee sen hampaista upean kiiltävät. Poro huomaa retkikunnan. “Poronnääs!” se huikkaa. Retkeilijät eivät vastaa, vain tuijottavat. Poro siirtyy parempiin asemiin valokuvausta varten, mutta kukaan ei ota valokuvaa. “Amatöörit”, poro ajattelee, ja jolkottelee tiehensä.
Lukija: Erja Manto

Alempi Kiertämäjärvi.

Keskiviikko

Jatkamme matkaamme Ylemmän Kiertämäjärven tuvalle. Paikalla on kaksi muutakin eräilijää, vähäpuheista nuorta miestä. Syömme tuvalla lounaan. En millään jaksa vetää koko pussillista retkiruokaa. Tarjoan loput eräoppaalle.

Seuraa ensimmäinen kahluuoperaatio. Joen pohja on epätasainen ja virta vuolas. Lahkeet pitää kääriä polven yläpuolelle. Pakkaan kameran minigrip-pussiin. Kahluukengät jalkaan, lantiovyö ja rintaremmi jätetään auki. Joen ylitys on hidasta. Painava rinkka saattaa helposti kipata kahlaajan kumoon, jos tasapaino vähän heittää.

Selviydyn.

Matka jatkuu ylämäkeen ja pitkin rinnettä metsässä. Vinolla alustalla on hankala kävellä. Pidämme tauon korkeahkolla paikalla. Tarkistan kännykän. Ei mitään kriittistä.

Ajattelen, että vaellus on lahja itselleni tulevan merkkipäivän kunniaksi, vaikka en sitä sellaiseksi suunnitellutkaan. Pidän ajatuksesta. Vaellus saa erityisen merkityksen.

Tunturipurojen solina säestää matkantekoa. Tunturipuroista tulee mieleen opiskelutoveri Emma (nimi muutettu), joka kertoi aina kuulleensa Lapin Kullan sloganin olevan Tunturiporojen rakkautta. Kullanväristä tunturiporojen rakkautta pullossa. Tsuhh.

Leiriydymme lammen rannalle Peuranampumapään pohjoispuolelle. Superhyttyset lentävät, vaikka tuulee, ja vedän varotoimenpiteenä mukaan otetun hyttysverkon päähäni. Poimimme isoja mustikoita aamupuuron höysteeksi. Iltapesulla tunturipurojen raikkaus tuntuu ytimissä asti.

Mustikkapuuroa aamiaiseksi.

Muistiinpanoja. Kuva: Eräopas.

Ylempi Kiertämäjärvi.

Luttojoen silta. Kuva: Eräopas