Pariisi osa 2 – Moottoritien kuolema

Sain edellisestä artikkelistani palautetta, että ranskan kieleni on epätäydellistä. HUOMIO!! DISCLAIMER!! Näitä artikkeleita ei ole tarkoitettu ranskan opetteluun! Menkää kielikurssille! Artikkeleissa on virheitä! En oikeasti osaa ranskaa! Lukeminen omalla vastuulla, niin! Mainittakoon tässä kuitenkin pahin virhe eli Pariisi on oikeasti Le Paris elikkäs maskuliini eikä feminiini. Eräillä mailla on vielä tekemistä tasa-arvon edistämisessä, kun kaikenmaailman suvullista lisääntymistä harrastamattomat oliotkin pitää erotella keksityn sukupuolen mukaan. Kyllä Suomi on edistynyt maa. No, silleen, tavallaan.

Ehkä siistein juttu ikinä on Pariisin Seinen varrella ihmisten käyttöön vapautetut motarit. Tältä näyttivät Voie Georges Pompidou vielä viime vuonna sekä Quai Anatole France vuonna 2012. Ja tältä ne näyttävät nyt:

Pariisilaiset ovat todella ottaneet entiset motarit haltuun. Jalankulkuun ja pyöräilyyn vapautettujen teiden varsilta löytyy ravintoloita, kiipeilytelineitä, kaupunkipyöräasemia ja kaikenlaisia hengailu- ja aktiviteettimestoja. Ne ovat täynnä ihmisiä ja elämää. Kiittäminen tästä on pormestari Anne Hidalgoa, joka ajoi muutoksen läpi valtaisasta nurinasta huolimatta. Kyllä, samat nurinat käydään kaikkialla, kun autoilua rajoitetaan. Toisista kaupungeista vaan löytyy päättäjiä joilla on selkärankaa ja rohkeutta. Ehkä jopa visio paremmasta kaupungista ohjaa ensisijaisesti heidän tekemisiään ja populismi on vasta toissijainen huolenaihe. Vaikka nyt kun elämä on palannut joenvarteen, veikkaanpa, ettei kukaan enää halua autoja takaisin Georges Pompidoulle.

Hidalgon missio on vähentää ilmansaasteita Pariisissa. Ja syytä onkin. Pariisin metropolialueella pelkästään ilmansaasteisiin kuolee vuosittain 6500 ihmistä. Pöly, saasteet ja liikennemelu tunkeutuvat kaikkialle. On suorastaan ihme ettei suurin osa pariisilaisista kuole keuhkosyöpään nelikymppisenä. Tupakointi on myös yleistä. Jos onnistunkin löytämään puiston, jossa pääsen edes vähän kauemmaksi liikennemelusta ja saasteista, kohta joku viereisellä penkillä pistää tupakaksi ja polttaa puoli askia putkeen, saatana.

Parin motaripätkän sulkeminen on tietysti vain kärpäsen pökäle ilmansaasteiden vähentämisessä, ja oikeasti tarvittaisiin radikaaleja toimia ja pian. Suunta on kuitenkin oikea. Periaatteellisesti merkittävin askel on nyt otettu, sillä peltilehmä ei ole enää pyhä eikä sen reviiri koskematon. Harmillisesti muutos edellyttää yleensä aina katastrofia. Tietysti jos sen katastrofielokuvan alussa tiedemiestä kuunneltaisiin, ei varmaan tulisi kovin hyvä elokuva. Mutta ehkä oikeassa elämässä ei kuitenkaan ole välttämätöntä tappaa tuhansittain ihmisiä pelkästään uskonnon nimissä.

Ajelen pyörällä pitkin Seinen eteläreunan entistä motaria, kunnes etuvasemmalla kohoaa ihmeellinen Tour Eiffel. Liikkuessa 3D-efekti tuo tornin majesteettisuuden oikeuksiinsa.

Champs-Elysées

Toinen perinteinen turistikohde on Arc de Triomphe. Suunnitelmani on ajaa pitkin Champs-Elyséetä kohti Riemukaarta, jotta saan kivan lähestymisefektin.

Joo siis todellakaan ei. Champs-Elyséellä on aivan helvetillinen liikenne eikä pyöräteitä. Jalkakäytäviltä katsoen Riemukaari on puurivin takana piilossa. Liikenteen meteli on jotain aivan käsittämättömän hirveää. Kahdeksan ajokaistallista 60-80 km/h eteneviä moottoriajoneuvoja mukulakivillä tekee kyseisestä bulevardista todella elämälle vihamielisen paikan.

Arc de Triomphe siintää Champs-Elyséen päässä, mutta sen näkee vain autosta.

Siirryn pyörineni oikeanpuolimmaiselle ajokaistalle. Muutamia muitakin pyöräilijöitä kadulla näkyy, ja joku Vélib-kruisailija ajaa peesissä vähän matkaa, kunnes ilmeisesti kyllästyy köröttelyvauhtiini ja ajaa ohi. Riemukaarta en ehdi ihailla, sillä kaikki keskittyminen menee kuoleman tai vakavan vammautumisen välttämiseen, sikäli kun asia on vallassani. Hämeentie alkaa tuntua lasten liikennepuistolta.

Heviversio Aux Champs-Elyséestä olisi kuvaavampi sen tekoletkeän lallatuksen sijaan, jota takuulla kukaan ei kuule, vaikka tuuttaisit sopraanosaksofonia keuhkojen täydeltä. Charles-Francoiskin siirtyi aikaa sitten muualle haitaroimaan.

Pääsen lopulta ehjänä mestoille. Riemukaari, siinä se on. Aukiolla ei noin vain liikutakaan kun Riemukaarta ympäröi massiivinen autojen meri ja 11 säteittäistä avenueta. Suurin osa ajasta menee liikennevaloissa seisoskeluun, ja keskelle pääsee vain tunnelia pitkin. Liikennevaloissa melkein törmään päättömään mieheen. Ranskalaista huumoria, heh heh. Tai taskuvarkaiden harhautusoperaatio. Liikenneympyrän keskellä joku turisti peruuttaa selfie-kepin kanssa ja melkein astuu 10-kaistaiseen liikenneympyrään.

Arc de Triomphen ja turistin välissä on jotain kymmenen ajokaistaa.

Champs-Elysées Arc de Triomphelta kuvattuna.

Niellessäni ilmansaasteita hyytävässä metelissä 38˚C lämpötilassa muistan jälleen, miksi muutama vuosi sitten pääsääntöisesti lakkasin tekemästä asioita vain siksi, että niin kuuluu tehdä. Päällimmäisenä mielessä ei todellakaan ole Arc de Triomphen hienous, vaan: miten helvetissä täältä pääsee pois. En tiedä miksi pariisilaiset haluavat tuhota kulttuuri-ikoninsa järjettömillä liikenneratkaisuilla. Kuitenkin joka kuun ensimmäinen sunnuntai Champs-Elysées suljetaan autoilta osana ilmansaasteiden vähentämiskampanjaa. Ehkä joskus pysyvästi.

Lopuksi totean että tämä oli antropologisesti kiinnostava kokemus. L’autoroute, elle est morte.