Oikeusvaltion rappio

Eilen blogin kävijämäärä oli toiseksi korkein ikinä, vaikka en ole kirjoittanut mitään puoleen vuoteen. Ajattelin, että josko tänne sitten pitäisi kirjoittaakin jotain, kun kerta olen niin tavattoman kiinnostava ihminen. Paitsi että kohu on jo laantunut ja samoin kävijämäärä, joten enköhän voi rauhassa jatkaa kirjoittelemista lähinnä itselleni sekä pienelle yleisölle.

Piti kirjoittaa seuraavaksi Pariisin liikenteestä, mutta sitten tulikin kaikkea muuta tekemistä.

Jos joku ei siis tiedä, mistä on kyse, niin tästä. Harkitsin kyllä, teenkö asiasta julkisen vai en. Tiesin että paskaa tulee niskaan, mutta sitä nyt tulee aina kun naisena esität mielipiteitä tai sanot jotain ääneen. Ylipäätään elämässä on vähemmän ongelmia noin yksilön navasta käsin katsottuna, mitä enemmän yrittää miellyttää kaikkia, vaikenee epäkohdista ja antaa öykkäröinnin tapahtua. Mutta tällaiset tolkun lampaat mahdollistavat kaikenlaisen kiusaamisen, kansalaisoikeuksien murentamisen ja pahimmillaan poliisivaltion. Poliisin mielivallasta ei saa vaieta.

Ei ole mukavaa joutua putkaan, mutta pidän silti koko keissiä enemmän huvittavana kuin pöyristyttävänä. En ole mitenkään yllättynyt poliisin mielivaltaisesta toiminnasta. Kyllähän se silti vähän järkytti kun poliisi heitti minut putkaan, kun olin kaikessa rauhassa matkalla kotiin.

En varmasti ole ensimmäinen ihminen joka joutuu putkaan ihan vaan siksi, että poliisi haluaa näyttää, kuka määrää. Voin vain etäisesti kuvitella miten epäreilua kohtelua saavat esimerkiksi ei-kantasuomalaiset. Vaikkapa kai minäkin edustan naisena ja polkupyörällä liikkuvana jotain marginaalia, kun normaali suojeltava ihmislaji on keski-ikäinen, keskiluokkainen, valkoihoinen, autoa ajava mies. Jolla ei ainakaan, btw, ole koskaan mitään ongelmaa poliisin kanssa joten jos jollain on, kyllä sen täytyy olla ihan omaa syytä. Tai jos natsi hyökkää kimppuusi niin sekin on omaa syytäsi, mitäs menit harjoittamaan perustuslain mukaista sananvapauttasi senkin tollo.

Kuinka idioottimaisen tietämätön ihminen voi olla omasta etuoikeutetusta asemastaan.

Putkareissu nyt ei ollut kovin ihmeellinen enkä joutunut olemaan siellä kovin kauan. Mitä nyt poliisi sotki kameraani tahallisesti laittamalla kurakengät sen päälle. Tai onhan toki myös mahdollista, että kyse ei ollut tahallisuudesta vaan jostain typeryyden syvemmästä asteesta, jota en voi ymmärtää, koska olen niin helvetin akateeminen. Siitä olin hieman yllättynyt, kuinka monta virka-asuista tyyppiä asemalla seisoskeli tekemättä yhtään mitään. Ehkä he päivystivät siinä minua varten, koska olin vaarallinen rikollinen. Resurssipulaan nähden sain poliisilta melkoiset määrät huomiota.

Harmillisesti minulla ei ole putkasta yhtään valokuvaa, sillä kaikki tavarani otettiin pois. Edellisiltä vangeilta ei ainakaan ollut otettu kyniä pois, sillä seinät olivat täynnä raapustuksia, muun muassa:

KYTÄT ON NATSISIKOJA

I LOVE JANI

Putkassa kulutin aikaani mm. tekemällä kyykkyjä, koska olen nähnyt elokuvista, että suljetussa kopissa kuuluu urheilla. Ja sit olin ihan kuin Sarah Connor. Leuanvetotanko puuttui, mikä oli lievä pettymys, mutta tavallaan ymmärrettävää.

Putkareissua enemmän ahdisti klikkiuutisena oleminen. On yksi asia postata tarina julkisesti. Ja toinen asia, että postaus saa 1300 jakoa ja juttu on Hesarin luetuimpien ykkösenä yli vuorokauden. Ja kuulemma vilkkui jossain metrojen näyttötauluillakin (itsehän kuljen pyörällä). En odottanut ihan sellaista julkisuutta. Kelatkaa muuten, että mitä jos 1300 jaon jälkeen vaan päättäisin poistaa koko ketjun. Minulla olisi täysi vapaus se tehdä. Olishan se vähän tylyä.

Miltä tuntuu olla klikkiuutinen? Ahdistavalta. Mutta poliisin mielivallasta ei saa vaieta.

Pidän whataboutismia ja “maailmassa on pahempiakin ongelmia” paskimpina argumentteina ikinä. Aina on pahempia ongelmia. Mutta silti tekisi mieli täältä koko farssin keskipisteestä käsin ihan vähän saarnata, että ihanko totta olette yllättyneitä, ja meillä on täällä hei muuten esim. ilmastonmuutos, tai että voisitteko pöyristyä yhtä innokkaasti aina kun autoilija ajaa pyöräilijän yli ja poliisi keskeyttää esitutkinnan, koska tärkeä yleinen tai yksityinen etu ei sitä vaadi.

Se on vain sellainen pieni fiilis. Ja tämän sanottuani totean, että tämä tapaus on yksi palanen matkalla fasistiseen yhteiskuntaan, ja on tärkeää, että ihmiset huomaavat kun se tapahtuu. Sellaisessa valtiossa ei oikeasti halua elää kukaan.

Ihmisiä siis kiinnostaa, mikä on tietysti hyvä juttu ja mistä olen kiitollinen. Toivottavasti he tulevat paikalle pöyristymään uudestaan sitten kun häviän kaikki kantelut sun muut. Odotukset eivät nimittäin ole kovin korkealla. Tässä maassa poliisin sana voittaa kansalaisen sanan, ja silloin ihminen on syyllinen kunnes toisin todistetaan. Pitäisi oman oikeusturvansa takia aina ulkona liikkuessaan tallentaa elämäänsä jollain google laseilla poliisin mielivallan varalta. Olisikohan silmälasit muuten takavarikoitu ennen putkaan heittämistä? Hmm.

Se mistä mun oikeastaan piti kirjoittaa, oli ihmiset.

Ihmiset, jotka vaativat omien perusoikeuksiensa rajoittamista, kuten liikkumisvapauden ja mielipiteen ilmaisun vapauden rajoittamista. Ihmiset, jotka ovat sitä mieltä, että vaatimus kantaa henkilötodistusta mukana aina ulkona liikkuessaan olisi vaan ihan kohtuullista ja oikein, ja joille ei tule edes mieleen, että kaikilla ei välttämättä ole edes varaa henkilötodistukseen. Ihmiset, joiden mielestä vähimmällä pääset kun alistut nöyrästi kiusaamiseen ja mielivaltaan ja annat öykkäreiden rellestää vapaasti, koska muuten voisi tulla konflikti. Ihmiset, jotka kävelevät ohi eivätkä ainakaan sekaannu, kun pyydän heitä ottamaan videota tilanteesta, koska ei ole heidän ongelmansa. Ihmiset, joiden mielestä ansaitset joutua putkaan, jos et luovu kaikista oikeuksistasi, tai jos et niiaa ja hymyile nätisti poliisisedälle, tai jos vaikka erehdyt katsomaan häntä suoraan silmiin, etkä hieman alaviistoon kuten kunnon luterilaisen kansalaisen kuuluu.

Jos ajautuisimme totalitarismiin, se olisi juuri näiden ihmisten syytä. Tolkun lampaiden, jotka hiljaa katsoivat muualle, koska parempi olla tekemättä ongelmaa. Ja sittenhän on toki vielä nämä pässinpäät, jotka eivät suinkaan ole hiljaa, vaan suu vaahdossa suorastaan vaativat, että perustuslaki kumottava. Tolkun lampaiden aggressiivinen siipi.

Suomalaisten lammasmainen auktoriteettiuskovaisuus ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä minua. Ehkä se liittyy jotenkin sotaan ja puuroon, mutta silti. Kyllä se nykypäivänä on vaan ihan puhdasta idiotismia. Ainakin, jos olet aikuinen itsenäinen ihminen, eikä elämäsi ole riippuvainen jonkun hirmunarsistin mielenliikkeistä.

Ja lopuksi jotain positiivista, mitä ajattelin itsenäisyydestä tällä viikolla ennen tätä typerää farssia.

Olen onnellinen siitä, että olen itsenäinen. Se on aivan helvetin mahtavaa.


P. S. Olkaa siivosti, ettei tarvitse pistää esimoderointia kommentoinnista päälle. Se on aina vähän ikävää kommentoijan kannalta, kun pitää odottaa oman kommentin julkaisua.

Edit: Ja esimoderointi pärähti sitten päälle, koska ihan kaikki eivät nähtävästi ole vielä oppineet, miten internetissä käyttäydytään.

Pariisi osa 3 – Louvre, turismi ja sosiaalinen konformismi

Museo on laitos, joka kerää, säilyttää, tutkii ja pitää esillä historiallista, kulttuurihistoriallista tai luonnontiedettä koskevaa aineistoa. Wikipedia

Louvre, tuo maailman yksi kuuluisimmasta museoista. Kasapäin kulttuurihistoriallisia aarteita, joihin tutustumiseen tarvittaisiin useampi kuukausi. Käytän puoli päivää.

Löydän kerrankin kohteen lähistöltä vapaan pyöräparkin. Tai sitten en. Lukitsen pyörän pyöräparkin liikennemerkkiin.

Lämpötila lähentelee jälleen neljääkymmentä. Ulkona jonotus kestää siedettävät 20 minuuttia, johon olen varautunut hatulla, huivilla ja puolella litralla vettä. Jos vesi unohtui kotiin, sitä voi ostaa vesikauppiaalta eurolla pullo. Edessä jonottavan brittinaisen iho punoittaa pahan näköisesti, eikä hänellä ole mitään auringonsuojaa. Joku on älynnyt ottaa sateenvarjon. Takana oleva nuoripari ymmärtää pitää riittävän etäisyyden. Pro tip: Reppu auttaa siihen, etteivät ihmiset tunge liian lähelle jonoissa, vaikka heillä olisi toisenlainen käsitys henkilökohtaisen reviirin laajuudesta.

Koska käytössäni on rajallinen määrä aikaa ja energiaa, päätän käydä tsekkaamassa pari pyhiinvaelluskohdetta ja ainakin kreikkalaiset veistokset, koska ne ovat hienoja. Vuokraan audioguiden viidellä eurolla, mutta siitä ei ole paljon iloa, sillä hälinä on joka paikassa niin kova. Lisäksi Nintendo-ihmeestä loppuu akku kesken.

Ensimmäinen pyhiinvaelluskohde on Mona Lisa. Siinä se on, lasin takana, turistimeren ympäröimänä. Näyttää ihan samalta kuin valokuvissa. Mona Lisan ”salaperäinen hymy” on vuosisatojen ajan askarruttanut joitain tyyppejä. Ilmeisesti kuvassa hymyileminen oli siihen aikaan jotain normaalista poikkeavaa. Toisin on nykyään. Taulun ympärillä pörrää niin paksu massa ihmisiä kameroineen, etten edes yritä päästä lähelle.

Wikipedian mukaan useimmat ihmiset tulevat museoon oppimaan jotain uutta. Ei pidä paikkaansa. Useimmat ihmiset tulevat museoon ottamaan selfieitä.

Toinen pyhiinvaelluskohde on Venus de Milo. Täälläkin pörrää paljon ihmisiä, mutta ei ihan niin paljon. Hivuttaudun vähitellen lähemmäs patsasta sitä mukaa kun ihmisiä poistuu. Heti kun pääsen patsaan lähelle, joku pyytää minua siirtymään, jotta voi ottaa itsestään ja patsaasta kuvan ilman että siinä näkyy muita ihmisiä.

Mietin noin puolentoista sekunnin ajan mikä on näyttelyn ensisijainen käyttötarkoitus: taideteosten katsominen vai selfie-imagonrakennus. Olen tullut katsomaan taideteoksia, en osallistumaan kenenkään imagonrakennukseen. Päätän että saan rauhassa nauttia teoksesta eikä minun tarvitse siirtyä. Selfie-turisti on eri mieltä ja jää jankkaamaan. Just for a moment. Mielestään ihan kohtuullinen vaatimus. Logiikka on sama kuin pyörätielle pysäköijällä: Ei haittaa jos mä vaan nopeesti, omasta navasta noin metrin päähän ulottuva oikeutus ilman kokonaiskuvaa ja oivallusta siitä, että kun kaikki muutkin vaan nopeesti, niin pyörätiellä seisoo aina auto. Venuksen ympärillä on kymmeniä muitakin valokuvien ottajia.

En kyllä itse kehtaisi pyytää keneltäkään, joka on katsomassa teosta, että voisitko keskeyttää kulttuurikokemuksesi ja siirtyä, jotta voisin lavastaa kuvan, jossa olen Louvressa katsomassa patsasta ja katsokaa, siellä ei ole ketään muita ihmisiä! Enkä varsinkaan kehtaisi jäädä jankkaamaan asiasta. Se nyt vaan tuntuisi jotenkin törkeän itsekkäältä ja lisäksi aika turhalta. Asia ei mielestäni muutu miksikään sillä, että massat, tai törkeimmät yksiköt, ovat huutoäänestys-kyynärpäätaktiikalla päättäneet, että näyttelyn ensisijainen käyttötarkoitus ei olekaan teoksiin tutustuminen vaan selfieiden ottaminen.

Ymmärrän kyllä, että joku voi haluta itselleen kauniin valokuvan teoksesta ilman ylimääräistä kohinaa eli ihmisiä. Sellainen löytyy Wikipediasta.

Paine siirtyä on kova, koska sosiaalinen konformismi. Sosiaalisen konformismin ja laumakäyttäytymisen nimissä ajaudutaan kaikenlaisiin typeryyksiin ja kohtuuttomuuksiin, ääritilanteessa ihmisten tappamiseen. Tekemisen perustelu on ainoastaan kun kaikki muutkin. Milanossa ulkomaalainen opiskelija tuhosi patsaan selfietä ottaessaan.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että ihmiset ottavat selfieitä ja turistikuvia, kunhan jättävät minut rauhaan. Kun kieltäydyn siirtymästä, saan osakseni paheksuntaa ja hämmentynyttä naureskelua. Ehkä tämä on heille ennen kokematon tilanne.

Sama vaatimus esitetään toisessakin tilanteessa, kun teoksen äärellä ei ole muita kuin minä ja valokuvan ottaja. Tällöin paine siirtyä on vielä suurempi, koska sehän on vaan ihan pieni vaiva ja nuo varmaankin pitävät minua mulkkuna, jos en siirry. Pitääkö minun siksi siirtyä? Mielestäni ei tarvitse. Valokuvan ottaja odottakoon, että lähden omine aikoineni sitten, kun olen nauttinut teoksesta riittävän kauan – mikä muuten ei ole kovin pitkä aika, jos ei minua koko ajan häiritä, eikä pieni odottaminen liene kohtuuton vaiva, jos se kuva kerran on hänelle niin tärkeä.

Venus-patsaassa huomioni kiinnittyy huonoon ryhtiin. Näyttää vähän siltä, kuin Venus olisi ajanut maantiepyörällä enemmänkin tai sitten istunut liikaa tietokoneen ääressä. Venuksen puuttuvat käsivarret ovat kai jonkinlainen mysteeri. Arvailuja on esitetty, että Venus ehkä punoi lankaa, sillä tarinan mukaan tämä oli yleinen aktiviteetti prostituoitujen keskuudessa. Ehkä se oli toiseksi tuottoisin työ mitä nainen saattoi tuohon aikaan tehdä. Rekonstruktio näyttää ihan uskottavalta. Toisaalta Venus oli jumalatar, niin miksi hän nyt jotain lankaa punoisi. Toisaalta mistä kukaan tietää että kyseessä on juuri Venus. Venus-oletettu saattoi myös esimerkiksi pidellä peiliä eli tavallaan vähän kuin ottaa selfietä.

Tässä oma tulkintani teoksen alkuperäisestä muodosta:

Louvren ehkä kaunein veistos on Psyche Revived by Cupid’s Kiss. Tähän liittyi joku tarina, että Venus lähetti Psyykkeen hakemaan huumausaineita paikallisesta manalasta, ja pulloa ei missään nimessä saanut avata, mutta Psyyke kuitenkin avasi ja haisteli höyryjä, jotka vaivuttivat hänet koomaan, josta Cupido hänet lopulta herätti. Tarinan opetus on, että typerä utelias nainen sai ansionsa mukaan, mutta onneksi mies kuitenkin pelasti hänet, ja että älä kysele vaan tee niin kuin sanotaan.

Jossain kaukana laukeaa hälytys ja tulen noin varttitunnin ajaksi suljetuksi halliin, jossa on paljon krumeluuria, jotain jalokiviä sekä kohtuullisen epäkiinnostavia maalauksia Louis XIV:stä ja muista pöhöttyneistä miehistä. Vartijat eivät päästä ketään sisään tai ulos.

Antiikin veistokset ylistävät ihmisvartalon kauneutta. Ideaalin ruumiin palvonta ei kohdistu vain naiseen vaan myös mieheen sekä sukupuoleltaan dikotomisesti määrittelemättömään. Hahmot poseeraavat estottomasti ja rikkovat kaikkia kristillisiä siveysnormeja, mutta ilmeisesti tämä on nyky-yhteiskunnassamme sallittua jos kuva on marmoria. Kuvitelkaa vaikka tämäkin patsas värivalokuvana, ja olisiko se hyväksyttävää pistää yleisesti näytille. Joillakin patsailla roikkuu lanteilla lakana, joka pysyy paikallaan vain jumalatarten tahdosta.

Jos syöt terveellisesti, nukut hyvin ja pyöräilet joka päivä, voit näyttää tältä. No okei, ehkä pitää tehdä lisäksi punnerruksia.

Pariisi osa 2 – Moottoritien kuolema

Sain edellisestä artikkelistani palautetta, että ranskan kieleni on epätäydellistä. HUOMIO!! DISCLAIMER!! Näitä artikkeleita ei ole tarkoitettu ranskan opetteluun! Menkää kielikurssille! Artikkeleissa on virheitä! En oikeasti osaa ranskaa! Lukeminen omalla vastuulla, niin! Mainittakoon tässä kuitenkin pahin virhe eli Pariisi on oikeasti Le Paris elikkäs maskuliini eikä feminiini. Eräillä mailla on vielä tekemistä tasa-arvon edistämisessä, kun kaikenmaailman suvullista lisääntymistä harrastamattomat oliotkin pitää erotella keksityn sukupuolen mukaan. Kyllä Suomi on edistynyt maa. No, silleen, tavallaan.

Ehkä siistein juttu ikinä on Pariisin Seinen varrella ihmisten käyttöön vapautetut motarit. Tältä näyttivät Voie Georges Pompidou vielä viime vuonna sekä Quai Anatole France vuonna 2012. Ja tältä ne näyttävät nyt:

Pariisilaiset ovat todella ottaneet entiset motarit haltuun. Jalankulkuun ja pyöräilyyn vapautettujen teiden varsilta löytyy ravintoloita, kiipeilytelineitä, kaupunkipyöräasemia ja kaikenlaisia hengailu- ja aktiviteettimestoja. Ne ovat täynnä ihmisiä ja elämää. Kiittäminen tästä on pormestari Anne Hidalgoa, joka ajoi muutoksen läpi valtaisasta nurinasta huolimatta. Kyllä, samat nurinat käydään kaikkialla, kun autoilua rajoitetaan. Toisista kaupungeista vaan löytyy päättäjiä joilla on selkärankaa ja rohkeutta. Ehkä jopa visio paremmasta kaupungista ohjaa ensisijaisesti heidän tekemisiään ja populismi on vasta toissijainen huolenaihe. Vaikka nyt kun elämä on palannut joenvarteen, veikkaanpa, ettei kukaan enää halua autoja takaisin Georges Pompidoulle.

Hidalgon missio on vähentää ilmansaasteita Pariisissa. Ja syytä onkin. Pariisin metropolialueella pelkästään ilmansaasteisiin kuolee vuosittain 6500 ihmistä. Pöly, saasteet ja liikennemelu tunkeutuvat kaikkialle. On suorastaan ihme ettei suurin osa pariisilaisista kuole keuhkosyöpään nelikymppisenä. Tupakointi on myös yleistä. Jos onnistunkin löytämään puiston, jossa pääsen edes vähän kauemmaksi liikennemelusta ja saasteista, kohta joku viereisellä penkillä pistää tupakaksi ja polttaa puoli askia putkeen, saatana.

Parin motaripätkän sulkeminen on tietysti vain kärpäsen pökäle ilmansaasteiden vähentämisessä, ja oikeasti tarvittaisiin radikaaleja toimia ja pian. Suunta on kuitenkin oikea. Periaatteellisesti merkittävin askel on nyt otettu, sillä peltilehmä ei ole enää pyhä eikä sen reviiri koskematon. Harmillisesti muutos edellyttää yleensä aina katastrofia. Tietysti jos sen katastrofielokuvan alussa tiedemiestä kuunneltaisiin, ei varmaan tulisi kovin hyvä elokuva. Mutta ehkä oikeassa elämässä ei kuitenkaan ole välttämätöntä tappaa tuhansittain ihmisiä pelkästään uskonnon nimissä.

Ajelen pyörällä pitkin Seinen eteläreunan entistä motaria, kunnes etuvasemmalla kohoaa ihmeellinen Tour Eiffel. Liikkuessa 3D-efekti tuo tornin majesteettisuuden oikeuksiinsa.

Champs-Elysées

Toinen perinteinen turistikohde on Arc de Triomphe. Suunnitelmani on ajaa pitkin Champs-Elyséetä kohti Riemukaarta, jotta saan kivan lähestymisefektin.

Joo siis todellakaan ei. Champs-Elyséellä on aivan helvetillinen liikenne eikä pyöräteitä. Jalkakäytäviltä katsoen Riemukaari on puurivin takana piilossa. Liikenteen meteli on jotain aivan käsittämättömän hirveää. Kahdeksan ajokaistallista 60-80 km/h eteneviä moottoriajoneuvoja mukulakivillä tekee kyseisestä bulevardista todella elämälle vihamielisen paikan.

Arc de Triomphe siintää Champs-Elyséen päässä, mutta sen näkee vain autosta.

Siirryn pyörineni oikeanpuolimmaiselle ajokaistalle. Muutamia muitakin pyöräilijöitä kadulla näkyy, ja joku Vélib-kruisailija ajaa peesissä vähän matkaa, kunnes ilmeisesti kyllästyy köröttelyvauhtiini ja ajaa ohi. Riemukaarta en ehdi ihailla, sillä kaikki keskittyminen menee kuoleman tai vakavan vammautumisen välttämiseen, sikäli kun asia on vallassani. Hämeentie alkaa tuntua lasten liikennepuistolta.

Heviversio Aux Champs-Elyséestä olisi kuvaavampi sen tekoletkeän lallatuksen sijaan, jota takuulla kukaan ei kuule, vaikka tuuttaisit sopraanosaksofonia keuhkojen täydeltä. Charles-Francoiskin siirtyi aikaa sitten muualle haitaroimaan.

Pääsen lopulta ehjänä mestoille. Riemukaari, siinä se on. Aukiolla ei noin vain liikutakaan kun Riemukaarta ympäröi massiivinen autojen meri ja 11 säteittäistä avenueta. Suurin osa ajasta menee liikennevaloissa seisoskeluun, ja keskelle pääsee vain tunnelia pitkin. Liikennevaloissa melkein törmään päättömään mieheen. Ranskalaista huumoria, heh heh. Tai taskuvarkaiden harhautusoperaatio. Liikenneympyrän keskellä joku turisti peruuttaa selfie-kepin kanssa ja melkein astuu 10-kaistaiseen liikenneympyrään.

Arc de Triomphen ja turistin välissä on jotain kymmenen ajokaistaa.

Champs-Elysées Arc de Triomphelta kuvattuna.

Niellessäni ilmansaasteita hyytävässä metelissä 38˚C lämpötilassa muistan jälleen, miksi muutama vuosi sitten pääsääntöisesti lakkasin tekemästä asioita vain siksi, että niin kuuluu tehdä. Päällimmäisenä mielessä ei todellakaan ole Arc de Triomphen hienous, vaan: miten helvetissä täältä pääsee pois. En tiedä miksi pariisilaiset haluavat tuhota kulttuuri-ikoninsa järjettömillä liikenneratkaisuilla. Kuitenkin joka kuun ensimmäinen sunnuntai Champs-Elysées suljetaan autoilta osana ilmansaasteiden vähentämiskampanjaa. Ehkä joskus pysyvästi.

Lopuksi totean että tämä oli antropologisesti kiinnostava kokemus. L’autoroute, elle est morte.

La Paris part 1

Varaan lentolipun Hollantiin Velo-city -konferenssiin, ja ajattelen, että jospa kävisi samoilla lentokerosiineilla jossain muuallakin. Kesäkuussa Pariisissa on turistisesonki ja epämiellyttävän kuuma sää. Joten miksipä ei. Sää onkin sitten vielä vähän enemmän kuuma kuin olin odottanut. Menkää ihmiset Pariisiin vaikka syksyllä, kun sataa vettä, ei sillai liikaa vaan vähän nätisti ripottelee, ja Charles-Francois soittaa melankolista haitarimusiikkia samalla kun kiiruhdat kengät kopisten ja trenssi hulmuten pitkin Pont Neufia elämäsi kohtalokkaimpaan tapaamiseen, 10 kg laihempana kuin nyt, ja keltaiset mutta mustavalkoiset lehdet liimaantuvat sateenvarjoosi. Bonne chance madame! Charles-Francois huikkaa nukkavierun lätsänsä alta. Huolehdi sinä kuvitteellinen hanuristi vaan omista asioistasi, ajattelet.

Matka Nijmegenistä Pariisiin taittuu Flixbussilla, joka on noin 75% halvempi kuin juna. Maksan lipun hinnan päälle vapaaehtoiset 70 senttiä hiilidioksidipäästöjen “kompensoimiseksi”. Ilmeisesti niillä rakennetaan tuulivoimaa tai jotain.

Tylyys on Pariisissa aivan yhtä ihastuttavaa kuin muissakin Ranskan kaupungeissa. Karkea korrelaatio menee seuraavasti: Mitä iäkkäämpi henkilö, sitä tylympi, ja mitä alempi sosioekonominen asema, sitä tylympi. Yleisfiilis on, että nuoret ovat ystävällisempiä kuin vanhat. Teoriani mukaan tylyys johtuu siitä, että ruoka-annokset ovat niin pieniä ja ihmisillä on koko ajan nälkä. Pariisin erityisolosuhteissa vitutus saattaa kyllä johtua myös polttomoottorin aiheuttamasta helvetillisestä metelistä ja ilmansaasteista, jotka ovat kaikkialla.

  • bonjour = moi (päivällä)
  • bonsoir = moi (illalla. Ja: en ole yhtään sekava auringonpistoksesta tai alkoholista koska tajuan, että on ilta eikä päivä)
  • bonjour madame  = päivää
  • oue = joo
  • pardon = anteeksi että tönäisitte minua / tupeksitte tielläni

Liberté, egalité, fraternité

Hieman alkeellisessa, mutta hengissä pysymiseen riittävässä airbnb-kämpässäni ei ole minkäänlaista kahvinkeittomahdollisuutta. Kahvi pitää siis hakea lähimmästä kulmabaarista, mikä on varsin haastavaa koska ennen kofeiiniannosta pitää suorittaa joukko monimutkaisia kognitiivis-motorisia toimintoja.

Olen kulmabaarin ainoa asiakas. Oui? baarirouva tervehtii. Hän ei puhu englantia. Bonjour. Un café s’il vous plait. Neuvottelemme hetken englannin, ranskan ja elekielen sekoituksella siitä, mitä haluan tilata ja nautinko sen täällä vai tuleeko mukaan. Ici? Ici. Saan espresson, joka maksaa 1,20 euroa.

  • Oui? = Hyvää päivää mitä saisi olla?
  • un café = espresso
  • allongé = vedellä jatkettu espresso
  • noisette = maidolla jatkettu espresso
  • un café porté = espresso mukaan
  • petit déjeuner = ylihintainen espresso ja croissant
  • sans contact = lähimaksu

Jalkakäytävällä on muutama pöytä ja tuoli, ja lähden kävelemään kahvin kanssa “terassille”. Saan pian kuulla että tämä ei ole sallittua, koska ulkona nautitusta kahvista pitää maksaa deux (2) euros. Siis siitä hyvästä että saan ihailla betoniseinää, roskiksia ja rakennustelineitä sekä kuunnella autojen ja mopojen helvetillistä meteliä kahvia nauttiessani. Trés bien. En olis halunnutkaan.

Espresso sisällä nautittuna 1,2 eur, ulkona 2 eur.

Ranska, tuo vapauden, veljeyden ja tasa-arvon maa. Kaikkia näitä kolmea voi ostaa rahalla.

Toisessa baarissa, ostettuani kahvin tiskiltä, baarimikko erikseen kertoo minulle ranskaksi, että saan mennä istumaan minne haluan.

Eräänä iltana, kun lämpömittari näyttää 38˚C, ajan polkupyörällä pitkin Rue des Pyrénéesiä. Monsieur ohittaa minut mopolla, sumuttaa päälleni jotain sumutinpullosta ja hölisee jotain ranskaksi. Hämmennyn. DE L’EAU! hän huikkaa lopuksi. MERCI! Vastaan. Viilennyspalvelu, miten ystävällistä.

Canal st Martinin varressa nappailen kuvia samalla kun ajan pyörällä. Paikallinen nuorehko pyöräilijämies ystävällisesti neuvoo minua, että kamerani on hyvin helppo varastaa, koska sen rannehihna roikkuu laukkuni ulkopuolella. Yritä toki. Hyvä jos itse saan sen laukusta ulos. Kiitän. Mies hölisee vielä jotain. Näytän peukkua ja kiihdytän pois.

Boulevard de la Chapellella ranskaa puhuva nainen kysyy minulta tietä Gare du Nordille. Näytän kuulemma paikalliselta. Se on varmaan se kun ajan polkupyörällä. Lainaan hänelle karttaa.

Suuntaan turisti-infoon, joka omien tietojensa mukaan on auki joka päivä 9-19. Eipä ole, vaan kiinni. Ilman selityksiä.

Le vélo

Ostan viikon käyttöoikeuden kaupunkipyöräsysteemiin Vélibiin, vaikka se ei varsinaisesti sovellukaan turistikruisailuun. Perusmaksu viikosta on 8 euroa. Tällä saa 30 minuuttia kerrallaan käyttöaikaa, jonka ylittävä puoli tuntia maksaa euron, seuraava 2 euroa, ja ilmeisesti hinta nousee eksponentiaalisesti tai jotain. Vélib-asema puhuu onneksi myös englantia, toisin kuin esim. Bordeaux’n kaupunkipyöräasemat muutama vuosi sitten. Pyörää noutaessa pitää joka kerta näppäillä pitkä numerosarja, pin-koodi ja klikkailla läpi varoitukset ja käyttöehdot. Paikallisilla on ehkä joku kätevämpi systeemi.

Teknisiä ongelmia ei ilmene. Vélib on aika raskas. Mäkiä ei juuri ole, mutta liikennevaloihin pitää pysähtyä tämän tästä ja taas kiihdyttää painava peli uudelleen liikkeeseen. Kääntelen vaihteita koko ajan väärään suuntaan. Omassa pyörässäni ylöspäin vaihtaa suuremmalle ja alaspäin pienemmälle vaihteelle, kun taas napavaihteisessa Vélibissä toisinpäin.

Pariisin Vélib on yksi suosituimmista kaupunkipyöräjärjestelmistä maailmassa. Kuin muuten on myös Helsingin kaupunkipyöräjärjestelmä. Kämppäni kulman takana on Vélib-asema, joka ammottaa suurimman osan päivästä tyhjyyttään. Illalla se on täynnä. Monet asemat ovat päivällä tyhjiä. En bongaa kertaakaan pyöriensiirtelyautoa.

Lähin kaupunkipyöräasema Rue de Charonnella on iltaisin täynnä.

Yhden päivän ajelun jälkeen kyllästyn kyttämään kelloa ja etsimään asemia, ja käyn vuokramaassa oikean pyörän sunnuntai-illasta torstai-iltaan. Laskujeni mukaan tämä tekee neljä päivää, mutta vuokraputiikin pitäjän mielestä se on neljä ja puoli päivää, koska keksimiensä sääntöjen mukaan päivät lasketaan alkaen siitä kun putiikki avataan. Ihmettelen, sovelletaanko samaa ranskalaista laskuoppia myös 24 tunnin hintaan. Siis, että 24 tuntia tarkoittaakin todellisuudessa 8 tuntia eli putiikin aukioloaikaa, tai jos haluat pitää pyörän yön yli, joudut lisäksi maksamaan puolesta päivästä. Quelle logique.

Pulitan enempiä mukisematta neljästä ja puolesta päivästä 55 euroa.

Pyörä on varsin ok ja painokin vielä handlattavissa, mikä on tärkeää, koska en halua jättää pyörää yöksi ulos vaan kannan sen kämppään kolmanteen kerrokseen pitkin ahtaita kierreportaita. Vélib toimii varasysteeminä viimeisenä päivänä vuokrapyörän palautuksen jälkeen ja silloin, kun olen jo kantanut pyörän ylös mutta päätänkin lähteä vielä ulos.

Tässä pyörässä vaihteet menevätkin eri päin kuin Vélibissä. Juuri kun olen opetellut sen napavaihdesysteemin. Muuten ei ole valittamista. Ajoasento on mukava ja U-lukon kanssa säätäminen on suhteellisen helppoa, kun rungossa on lukolle oma teline. Satula on ok ja pyörä rullaa äänettömästi. Le vélo, c’est liberté. Arvotaan seuraava vaihde.

Jännittäviä seikkailuja lisää seuraavissa artikkeleissa. Stay tuned tai siis restez à l’écoute.

Vuokrapyörä ja luova parkkiratkaisu.

Yksi elämä

Tänään pysäytti kynttilämeri Tapanilan asemalla. Nuori tyttö on tehnyt itsemurhan muutama päivä sitten.

Se ei ollut yritys eikä avunpyyntö. Se oli loppu.

Haluaisin istua sen tytön viereen. Hengittää ja kuunnella kun ilma virtaa ohitse.

Haluaisin sanoa hänelle, että vaikka nyt onkin paskaa, parempia aikoja tulee. Haluaisin sanoa, että hänen ei tarvitse antaa kenenkään määrittää, mitä hänen pitäisi elämällään tehdä. Että hän voi löytää oman polkunsa.

Haluaisin sanoa hänelle, että ne jotka ovat kohdelleet häntä arvottomana, ovat väärässä. Että myöhemmin hänen ei tarvitse enää käyttää elämäänsä ihmisiin, jotka myrkyttävät sielun, vaan hän voi kävellä pois. Haluaisin sanoa, että hän voi löytää muita ihmisiä, jotka hyväksyvät hänet sellaisena kuin hän on, ja kaltaisiaan ihmisiä, jotka ymmärtävät häntä. Että hänen ei tarvitse arvottaa itseään pikkusieluisten ihmisten määrittämillä mittareilla, vaan hän voi löytää itsestään aarteen.

Haluaisin sanoa, että me kaikki elämme itsepetoksessa, sillä se on edellytys selviytymiselle, ja jos miettisimme koko ajan mikä kaikki maailmassa on pielessä, emme voisi enää elää. Haluaisin sanoa, että ehkä maailma ei ole hänelle vielä valmis, mutta entä sitten.

Haluaisin auttaa häntä löytämään ne asiat, joiden takia se yksi elämä kannattaa elää. Haluaisin sanoa, että vaikka jatkossakin elämä kolhii ja heikot ihmiset yrittävät vetää hänet alas, ne hyvät asiat tekevät elämästä elämisen arvoisen. Ja jos synkkyys on sysipimeä, niin on myös aurinko lämmin.

Jeesus, muusani

Tänään kirjoitan ajatusvirtaa Jeesuksesta. Inspiraation lähteenä toimii naapurini, joka tälläkin hetkellä tuo pääsiäisen ilosanomaa kotiini, vaikka tietääkseni Jeesus ylösnousi jo eilen. Syy ei toki ole naapurissa vaan, kuten aina, infrassa eli 70-luvun kerrostalon rakenteissa. 

Nuotti, nuotti, nuotti, nuotti, nuotti, nuotti, eripituinen nuotti. Nuotti, nuotti, nuotti, nuotti, nuotti, nuotti, eripituinen nuotti. Aamen.

Guardian-lehti pohdiskeli, oliko Jeesusta olemassa vai eikö ollut, ja mitä todisteita asiasta on. On myös esitetty, että Jeesuksen tarina olisi kooste useammasta eri henkilöstä ja keksityistä lisäyksistä. Ainakin se ylösnoussut tyyppi oli varmaankin eri henkilö kuin ristiinnaulittu. Jengillä ei ollut siihen aikaan piilolinssejä, ja saattoipa vielä olla alkoholiakin veressä hautajaisten jäljiltä, tai ainakin paha krapula.

Epäilemättä tuolloin eli useampikin tyyppi, jonka nimi oli Jeesus. Itsehän en voi muuten koskaan vedota, että en se minä ollut, se oli joku toinen, jolla on sattumoisin sama nimi. Lopulta Jeesus Nasaretilaisen faktisella olemassaololla ei ole merkitystä. Mutta jos hän oli olemassa, ihan mielenkiintoinen kysymys on, minkä sortin persoonallisuushäiriö hänellä oli.

Se millä on merkitystä, on Jeesuksen tarina. Jeesusoletettu on arvioitsijasta riippuen vaikutusvaltaisin historiallinen henkilö tai ainakin top kolmosessa. En kylläkään tiedä voiko vaikutusvaltaisuudeksi laskea sitä, että kaikenmaailman urpouksia tehdään jonkun nimissä. Varmasti ne olisi tehty joka tapauksessa, vaikka suuren Cthulhun nimissä, jos ei Jeesusta olisi ollut.

Aikana jolloin ihminen oli suunnilleen yhtä arvokas kuin kuivunut lantakasa, tarvittiin tietysti jokin suurempi auktoriteetti julistamaan propagandaa. Enhän minä, mutta tämä Jeesus, ja hän on sentään jumalan poika. Minä olen vain viestinviejä. Ikävää tässä on se, että henkilöpalvonnasta tuli ykkösasia ja itse sanoma jäi toisarvoiseksi. Jeesus sitä Jeesus tätä. Oma ajattelu ei varsinaisesti ole ollut ihmiskunnan historiassa kovin suosittu harrastus.

Kovin montaa hetkeä en muista yläasteen historiantunneilta. Sen muistan, että kun kysyimme uskonnon oppitehtävänä muun muassa historianopettajaltamme, kuka oli Jeesus, hän vastasi, että Jeesus oli ensimmäinen sosialisti. Toinen on se, kun hän värikkäästi kuvaili, miten Kennedyn aivot levisivät cadillacin takapenkille.*

Jeesus on siitä hyvä tyyppi, että hän muokkautuu moneksi. Testaa ihmeessä, millainen on sinun Jeesuksesi. Oma Jeesukseni on maan hiljaisten ystävä.

Kapinallisten ja homehtuneiden kirkko

En tiedä missä vaiheessa vaiko heti kirkko, tai ainakin se kirkko joka minulle näyttäytyi, kadotti koko pointin, ja siitä tuli elämiseen kyllästyneiden ruumiiden homeviljelmä, jossa koitetaan tukahduttaa oma ajattelu mahdollisimman tehokkaasti toistelemalla tarkoituksettomia mantroja. Päämääränä ei ollut esimerkiksi parempi ja oikeudenmukaisempi maailma, vaan pirunmoinen uskominen. Ja kuulkaas lapset, jos ette usko, palatte ikuisesti helvetissä, eli uskokaa nyt, kannattaa uskoa. Ei noin vaan vilpittömästi! Ja sivumennen sanoen, kaikki maanpäällinen riisto on OK koska lopulta pääset taivaaseen, ja mitä enemmän kärsit sitä enemmän taivaaseen pääset (ainakin luterilaiset toim. huom.).

Musiikillisessa mielessä luterilainen kirkko oli aikaansa edellä ja omaksunut jo varhain postmodernin taiteen kriteerit eli yleisön kuoliaaksi tylsistyttämisen. Lastenlauluissakin, joita vihasin jo lapsena, on jännittävämpi melodia ja sointukulku kuin virsissä. Toisaalta jumalalle on omistettu paljon hyviäkin biisejä kuten vaikka Mozartin Requiem. Niitä saavat tavalliset maan matoset tyytyä vain kuuntelemaan. Toiset omistavat koko elämänsä sorminäppäryyden harjoittelulle jotta voisivat toistaa näitä klassisia mestariteoksia livenä. Vaikka onhan siitä toki muutakin iloa.

Jeesus oli toisinajattelija ja kapinajohtaja. Kirkko on viime aikoina ottanut aktiivisempaa roolia sorrettujen puolustajana (Päivi Räsäsellä ei sitten ole tämän asian kanssa mitään tekemistä), tai sitten asia vain tulee silmille, nyt kun valtiovalta on vajonnut ihmisoikeuksien tuolle puolen, ja perustuslakikin on hallitukselle vain turha hidaste jalossa päämäärässä eriarvoistaa yhteiskunta takaisin maaorjuuden ajalle. Joka tapauksessa, onneksi edes joku instituutio muistuttaa vielä ihmisyydestä ja arvoista, jotka ehkä joskus olivat enemmän itsestään selviä kuin nyt.

Taiteilijoiden tulkintojen mukaan Jeesus oli usein blondi ja varsin mukiinmenevän näköinen. Kuva: http://www.inheaven.name/

*) Saamieni tietojen mukaan John F. Kennedyn auto ei ollut Cadillac vaan Lincoln Continental.

Vaalikoneet remonttiin

Kävin tänään äänestämässä. En äänestänyt ehdokasta, joka on kanssani mahdollisimman samaa mieltä mahdollisimman monesta vaalikoneen määrittelemästä kysymyksestä. En tehnyt yhtäkään vaalikonetta.

Äänestin ensisijaisesti puoluetta, jonka vallan kasvu parhaiten tällä hetkellä edistäisi ideologiani mukaisia tavoitteita. Äänestin toissijaisesti ehdokasta seuraavilla kriteereillä: ajattelukyky, sukupuoli ja ikä.

Koko vaalikonetouhu on yksi suuri epädemokraattinen harhautus. Ei ole juuri merkitystä, mitä mieltä ehdokkaasi on jostain vaalikoneen kysymyksestä juuri nyt. Vaikka nämä kysymykset tulisivatkin valtuuston päätettäväksi, ja vaikka ehdokkaasi äänestäisi tismalleen antamiensa vastausten mukaan, todennäköisesti hänellä ei ole tarpeeksi tietoa kaikista kysymyksistä, jotta hän voisi vastata niihin perustellusti. Todennäköisesti sinullakaan ei ole. Eikä tarvitsekaan olla. Kaikki eivät voi tietää kaikesta kaikkea. Oleellisempaa on, että valtuutettu ymmärtää oman tietonsa rajat ja osaa tarvittaessa hankkia tietoa tai kysyä asiantuntijoilta.

Turhat vaalikoneet voisi hävittää ja mediat voisivat tarjota niiden sijaan tuloksia erilaisista älykkyys- ja soveltuvuustesteistä. Minua ainakin kiinnostaisi osaako ehdokkaani esim.

  • hankkia tietoa ja analysoida sitä
  • päivittää käsityksiään saadessaan uutta tietoa
  • tunnistaa virhepäätelmiä
  • ymmärtää mitkä tavoitteet ovat keskenään ristiriidassa
  • tietää mitä tietää ja mitä ei tiedä
  • oppia uutta.

Ideologisten kysymysten kannalta oleellisempaa on tietää, millaista ideologiaa eri puolueet ajavat. Nähtävästi monikaan ei tiedä – ja äänestää siten oman etunsa vastaisesti. Siksi tarvitaan puoluevaalikoneita. Puoluevaalikone perustuisi puolueen toteutuneeseen äänestyskäyttäytymiseen, ei mihinkään juhlapuheisiin miten mekin ollaan muuten nyt työväenpuolue, koulutuspuolue, päivähoitopuolue ja pyöräilypuolue.

Muutos ja epämuutos

Tänään kirjoitan maailmanparantajalle läheisestä aiheesta.

Oletetaan, että on asia A, jonka muuttamiselle on jokin tarve. Järjestetään muutospalaveri, jossa asiaa lähdetään ratkomaan jommalla kummalla seuraavista tavoista.

Tapa yksi. Kysytään: Mitä tarvitaan, jotta A voisi muuttua? Kenellä on valta tehdä nämä asiat? Iteroidaan niin pitkälle, että päästään konkreettisiin toteutuskelpoisiin toimenpiteisiin.

Esimerkiksi näin.

  • Ongelma: Hämeentiellä bussien seassa pyöräily on vaarallista ja epämiellyttävää.
  • Muutostarve: Hämeentielle tarvitaan pyörätiet.
  • Mitä tarvitaan: Tila pyörätielle. Mistä se saadaan: Ajokaistoista. Miten varmistetaan joukkoliikenteen sujuvuus: Tehdään Hämeentiestä joukkoliikennekatu.
  • Toimenpiteet: Tehdään selvitys ja liikennesuunnitelma kaupunkisuunnitteluvirastossa, kerätään kampanjalla kaupunkilaisten ja yrittäjien tuki, tehdään vaikutustyötä päättäjien suuntaan ja varmistetaan kuntalaisaloitteella, että asia etenee kaupunginvaltuuston käsittelyyyn.

Tapa kaksi. Päätetään etukäteen, että muutosta ei voi tehdä. Sen jälkeen keksitään syitä, joilla perustellaan, miksi muutosta ei voi tehdä. Teeskennellään että ollaan yritetty, ja jatketaan samalla tavalla kuin ennenkin. Toivotaan että A muuttuu itsestään. Jos ei se muutu, toivotaan vielä kovempaa.

Kenellekään ei liene yllätys, että ensimmäinen näistä johtaa muutokseen ja toinen ei.

Okei, yksinkertaistin hieman. Tietenkään ensimmäinenkään tapa ei aina johda muutokseen. Voi olla, että jossain vaiheessa törmätään oikeasti ylitsepääsemättömään esteeseen. Tai voi olla, että toimenpiteiden kustannukset ylittävät muutoksesta saadut hyödyt. Voi olla, että muutoksen tarve oli alunperinkin arvioitu väärin, eikä muutos ratkaise tosiasiallista ongelmaa. Jokainen muutos ei kannata.

Kuitenkin moni “ylitsepääsemätön este” on tosiasiassa uskonnollinen syy tai laiskuus. Hämeentien pyörätiet olivat vuosikymmeniä törmänneet selitykseen “Ei ole tilaa”. Tietenkin on tilaa. Kyse on vain siitä, mihin tila käytetään. Eli minkä uskonnon oppeja noudatetaan.

Usein kun henkilö sanoo: “Ei ole mahdollista”, hän tarkoittaa: “En halua, koska minun pitäisi muuttaa rutiinejani”. Tällaisen ihmisen kanssa on turha keskustella minkään asian kehittämisestä, sillä hän on jo päättänyt että mitään ei tarvitse muuttaa. Ainakaan hänen ei tarvitse.

Läheskään aina tällainen henkilö ei itse tiedosta, että hän on päättänyt asian jo valmiiksi. Jotta hän voisi ylläpitää itsestään mielikuvaa oppimiskykyisenä ihmisenä – kukapa haluaisi ajatella olevansa jämähtänyt jäärä – hän rationalisoi, että kyllä hänkin vilpittömästi haluaa muutosta, mutta se nyt vaan ei ole mahdollista, koska sitä ja tätä, ja kun se on niin hankalaa ja maksaa rahaakin ja voi voi. Voivotellaan vähän. Ehkä se auttaa.

Muutoksen vastustaminen on varsin inhimillistä. Ainakin jos se vaatii oman ajattelutavan tai rutiinien muuttamista. Ajattelu on vähän rasittavaa (tai no, toisista se on viihdyttävää), ja se kuluttaa energiaakin. Muutoksesta ei ehkä ole yksilölle lyhyen tähtäimen henkilökohtaista hyötyä. Palkka juoksee joka tapauksessa, joten miksi vaivautua.

Aivan erityisen nihkeää muutos on silloin, kun se edellyttää henkilöä myöntämään, että on ollut väärässä. Saati että hän joutuisi myöntämään, että on tehnyt vuosikausia turhaa tai jopa haitallista työtä. Siinä saattaa heikomman ihmisen ego kärsiä kolauksen.

Muutoksen vastustamisen syistä pitäisi olla kuitenkin rehellinen. Selitysten keksiminen kun ei edistä mitään. Eikä myöskään toivominen, että jokin asia muuttuisi itsestään sillä, että toimitaan kuten aina ennenkin. Jos mitään ei haluta muuttaa, on tunnustettava, että mikään ei muutu. Käsittämättömät määrät aikaa ja energiaa tuhlataan epämuutokseen. Jos on jo valmiiksi päätetty että ei tehdä mitään, mikä järki on silloin järjestää minkäänlaisia kehityskeskusteluja, palavereita, yleisötilaisuuksia tai osallistamista. Ne ovat pelkkä rituaali ja ajan haaskausta.

Eräät virastot ovat kehittyneet selitysten keksimisessä maailmanmestaruustason sarjaan. Sen sijaan että työntekijät käyttäisivät aikansa asioiden kehittämiseen, he käyttävät aikansa älyttömien selitysten keksimiseen. Kuten nyt vaikka että muutamaa tolppaa ei voi asentaa väärinpysäköinnin estämiseksi, koska jo heti aikaisintaan kolmen vuoden päästä aletaan suunnitella kadun remonttia.

Kyllä minäkin pidän luovasta työstä. En silti kehtaisi vastata palautteeseen luovana kirjoitustehtävänä*, ainakaan jos saisin siitä palkkaa.

Absurdi on tilanne, jossa kaikki muka haluavat muutosta, mutta se ei ole mahdollista koska massiivinen hallintohimmeli, jossa asiat nyt vaan ikään kuin tapahtuvat itsestään, kukaan ei ole vastuussa mistään, eikä kenelläkään ole valtaa mihinkään. Silloin tarvitaan vahvaa johtajaa, joka uskaltaa ottaa ohjat käsiinsä ja myös kantaa epäonnistumisen riskin.

Olen nähnyt lukemattomia kertoja, kun oppilas selittelee oppimistilanteessa. Selitykset eivät auta oppimaan, eivätkä ne kiinnosta ketään. Teet vaan.

Olen tavannut ihmisen, joka vilpittömästi selittää itselleen, että hänen kaikki ongelmansa kyllä ratkeavat, kunhan vain ihmiset hänen ympärillään muuttuvat. Sitä odotellessa.

Minulla on uutisia. Jos halutaan muutos, on jotain tehtävä eri tavalla kuin aiemmin.

On myös kysyttävä, onko haluttu muutos vaivan arvoista. Tai onko se kenties välttämätöntä?

Päästöjen vähentäminen ilmastonmuutoksen torjumiseksi on toki tärkeää ja niin edelleen, mutta autoilua ei saa kuitenkaan rajoittaa. Kuva: Wikipedia

*) Esimerkiksi: Kirjoita minuutti putkeen mitä mieleen juolahtaa ja pidä kynä tai näppäimistö koko ajan liikkeessä.

Dumpatkaa esittelykierrokset

Jostain syystä joku joskus keksi, että esittelykierros on pakko olla jokaisessa alle kolmenkymmenen hengen tilaisuudessa. Tästä tavasta on tullut lähes itsestäänselvyys. Ja en nyt tarkoita sellaista epäformaalia kättelyä ennen varsinaisen tilaisuuden alkua. Tarkoitan sellaista, kun joukko ihmisiä pönöttää hiljaa paikallaan huoneessa ja jokainen puhuu kaikkien kuullen vuorollaan, halusi tai ei.

Esittelykierros voi tilanteesta riippuen olla perusteltu kokouksissa, joissa on paikalla yhtä paljon tai vähemmän kuin noin kuusi ihmistä. Eikä aina silloinkaan.

Esittelykierros on varma tapa tehdä tunnelmasta jäykkä, teennäinen ja vaivaantunut. Jos tilaisuuden on tarkoitus olla yhtään kasuaalimpi, esittelykierros on varsin tehokas tapa pilata se.

Kukaan ei tutustu keneenkään esittelykierroksella. Harvemmalle jää edes nimet mieleen. Ihmisiin tutustutaan sitten, kun heidän kanssaan puuhataan jotain yhdessä tai keskustellaan mielellään kahden, korkeintaan kolmen hengen ryhmässä.

Esittelykierroksiin palaa turhaan arvokasta työskentelyaikaa. Olen huomannut, että on varsin haasteellista saada joukko ihmisiä samaan aikaan ja paikkaan ainakin täällä pääkaupunkiseudulla. Kaikki ovat kovin kiireisiä. Kahden tunnin kokouksesta voi mennä 15 minuuttia esittelykierrokseen. Eikä esittelykierroksella ole juuri mitään informaatio- tai ryhmäytymisarvoa.

On ihmisiä jotka tykkäävät jaaritella itsestään. Eikä heitä lainkaan haittaa haaskata muiden ihmisten aikaa. Mitä suurempi yleisö, sen parempi. Esittelykierroksen säännöt muotoutuvat ensimmäisten puhujien mukaan. Jos he alkavat esitellä ansioluetteloitaan, tulee kierroksesta CV-kierros.

Ketä kiinnostaa jonkun CV. Oikeasti. Jos nyt ei olla kuitenkaan rekrytoimassa. Käytetään se aika mieluummin työskentelyyn.

Henkilöille, jotka ovat sieltä introvertimmasta päästä, tilanne on ahdistava.

Esittelykierrosten taustalla saattaa olla kaunis ajatus jonkinlaisesta demokratiasta – jokainen pääsee ääneen ja tulee kuulluksi. Kaikki eivät kuitenkaan halua päästä ääneen. Ne jotka tuskailevat adrenaliinitasojen kanssa omaa vuoroa odotellessa ja sen jälkeen, eivät takuulla pysty kuuntelemaan mitä muut sanovat. Jos sattuu itse olemaan ekstrovertti persoona, tätä voi olla vaikea ymmärtää. Silloin voi vaikka harjoitella ymmärrystä. Sivuhuomautuksena, introversio ei ole sairaus tai luonnevika, josta pitäisi tai voisi oppia pois.

Ihmisille pitäisi antaa mahdollisuus valita, haluavatko he olla huoneellisen ihmisiä keskipisteenä. Jokainen voi vaikka valita, haluaako esitellä itsensä ennen ensimmäistä puheenvuoroaan. Jos jotakuta jää vaivaamaan, kuka tuo hiljaa nurkassa istunut tyyppi oli, sitä voi vaikka kysyä häneltä kahden kesken.

Eikä tätä tarvitse edes tehdä myötätunnosta erilaisia ihmisiä kohtaan. Se kannattaa tehdä ihan siksi, että erilaisista ihmisistä saisi irti parhaan potentiaalin, että paikalle saataisiin niitäkin, jotka eivät niin fanita olla huomion keskipisteenä, ja että ajankäyttö olisi tehokasta.

Terveisin ope, vetäjä, oppilas ja osallistuja.

Mitä on empatia?

Empatia tarkoittaa kognitiivista roolinottoprosessia eli tietoista rationaalista yritystä asettua toisen asemaan. – Wikipedia (viitattu 6/2016)

Viime vuonna otsikoihin nousi amerikkalainen tutkimus, jossa suomalaiset saivat empatiakyvystään kuudenneksi kehnoimmat pisteet kansainvälisessä vertailussa. Kansan keskuudessa empatian vaatimisesta on tullut suosittu heitto milloin missäkin tilanteessa. Esimerkiksi silloin, kun omalle toiminnalle ei löydy hyviä perusteita.

Empatia on älyllinen prosessi

Kokemukseni mukaan empatiaa ovat vaatimassa muilta ihmisiltä eniten ne, jotka vähiten ymmärtävät mitä se tarkoittaa ja vähiten ovat siihen itse kykeneviä. Empatia-sanan merkitys ei varmaan voisi olla enemmän väärin ymmärretty. Yleensä empatia sekoitetaan sympatiaan eli myötätuntoon, jossa myötäeletään toisen ihmisen tunteet.

Empatia ei ole sitä että hymyillään, rakastetaan kaikkia – tai teeskennellään että rakastetaan – ja lauletaan käsi kädessä Kumbayaata. Empatia ei ole tunne.

Empatia on älyllinen prosessi, jossa tietoisesti asetutaan toisen ihmisen asemaan mielikuvituksen avulla. Tähän tapaan:

Jos olisin tuon ihmisen tilanteessa, mitä tekisin, miltä minusta tuntuisi, ja millaisia vaikeuksia minulla olisi?

Tällainen mielikuvaharjoitus auttaa ymmärtämään toisen ihmisen toimintaa ja tunteita. Empatiakyky on hyvä taito elämässä kaikilla ihmisillä. Jos kaikki kykenisivät empatiaan, maailma olisi takuulla paljon parempi paikka. Mutta on hölmöä moralisoida ihmisiä empatiakyvyttömyydestä ja vaatia, että he muuttuisivat yhtäkkiä itsestään empaattisiksi ilman minkäänlaista koulutusta. Tärkeintä on, että johtajat ja päätöksentekijät kykenevät empatiaan. Jos heillä ei ole empatiakykyä, he voivat jarruttaa kehitystä ja saada paljon vahinkoa aikaan.

Empatiaa voi harjoitella

Joiltakin empatia tapahtuu automaattisesti, useimmilta ei. Hyvä uutinen on se, että koska empatia on älyllinen prosessi, sitä voi harjoitella. Eikä sinun tarvitse teeskennellä rakastavasi ketään ollaksesi empaattinen.

Helppoa on ymmärtää sellaisessa tilanteessa olevaa ihmistä, jonka tilanteessa on joskus ollut itsekin. Minulle avautui syvempiä näkökulmia liikuntarajoitteisen elämään, kun viime vuonna polveni oli totaalisen hajalla ja jouduin kulkemaan kaksi kuukautta kyynärsauvoilla julkisissa liikennevälineissä.

Kaikkea ei tietenkään voi eikä tarvitse kokea omakohtaisesti. Voi myös kuvitella. Jos kuvittelu on sinulle vaikeaa, tai sinulla on vaikeuksia ymmärtää toisen ihmisen tilannetta, tähänkin on yksinkertainen keino: Kysy häneltä ja kuuntele häntä.

Kuuntelu ei tarkoita äänisignaalin vastaanottamista vaan aktiivista pyrkimystä ymmärtää. Tämä tietysti edellyttää, että sinulla on aito halu ymmärtää toista ihmistä. Ymmärrys toisia ihmisiä kohtaan ei putoa taivaasta sellaisen ihmisen päähän, jota ei vaan kiinnosta, vaikka hän kuinka istuisi hiljaa sillä aikaa kun toinen puhuu.

Toisen ihmisen kokemuksiin voi myös päästä sisälle omien kokemustensa kautta, vaikka ne olisivatkin erilaisia. Mies ei voi koskaan kokea sitä väheksyntää, jota nainen kokee siksi että on nainen. Mutta ehkä miestäkin on joskus väheksytty esimerkiksi siksi, että hän oli nuori. Hän voi siten ymmärtää, että ihmisiä väheksytään heidän fyysisten ominaisuuksiensa perusteella, tulla paremmin tietoiseksi syrjinnästä ja ottaa naisiin kohdistuvan väheksynnän vakavasti.

Seuraava empatian esimerkkiharjoitus on pyöräliikenteen suunnittelijoille:

Jos olisin 10 vuotta vanhempi, minulla olisi 10 kg ylipainoa ja kuljettaisin polkupyörällä kahta lasta, jaksaisinko ajaa 5 km tällaista pyörätietä, jossa on tällaisia mäkiä, mutkia, reunakiviä ja pysähdyksiä? Olisiko se edes fyysisesti mahdollista kolmipyöräisellä kuormapyörällä? Valitsisinko mieluummin auton?

Empatiaan kasvaminen

Kun olin peruskoulun ensimmäisellä luokalla, eräs opetus uskonnontunnilta paloi mieleeni. Se oli tämä:

Kohtele muita kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan.

Ajatus oli minusta nerokas. Yksinkertainen ja looginen toimintaohje, jonka lähtökohtana on tasa-arvo ja kiusaamisesta vapaa maailma.

Lähtökohtana tasa-arvo. Ja tämä tosiaan ei tarkoita ”Kohtele alempiarvoisia ihmisiä kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan, jos olisit alempiarvoinen ihminen”.

Aikuisenakin on varsin mahdollista oppia uusia asioita, myös empatiaa. Mutta oppiminen on harvoin kivutonta. Varsinkin jos kyse on henkisestä kasvusta, koska se tarkoittaa oman vajavaisuutensa kohtaamista. Nähdäkseni juuri kykenemättömyys kohdata oma vajavaisuutensa ihmisenä on suurin este kehitykselle aikuisena. Sosiaaliset normimmekin kertovat tästä: jostain syystä lapsille saa huomauttaa, jos he kohtelevat tovereitaan huonosti, mutta aikuisille ei. Kummallekin tulee tietysti paha mieli – kenestäpä olisi mukava tajuta toimineensa kusipäisesti. Mutta se on välttämätön vaihe ihmisenä kasvamisessa.

Parasta olisi, jos empatiaan kasvatettaisiin lapsesta pitäen peruskoulussa. Teatteri- ja roolileikit ovat tähän varsin oivallinen keino. Tietysti sen lisäksi taideaineet yleisesti kehittävät ajattelua ja luovuutta.

Kuva: Cathy Wilcox http://cathywilcox.com.au/