Urho Kekkosen kansallispuisto osa 1: Poro

Tämä juttusarja kertoo siitä, kuinka vietin kaksi viikkoa Lapin erämaassa, kuukkeleiden, porojen ja tunturikoivujen ihmeellisessä maailmassa.

Vastuuvapauslauseke! Alla kuvatut tapahtumat ovat sitten fiktiota. Yhtäläisyydet todellisten tapahtumien tai henkilöiden kanssa ovat puhdasta sattumaa. Koska eihän kukaan omasta elämästään kirjoita, kauhean yksilökeskeistäkin olisi semmoinen, vaan kaikki on kirjailijan briljantin mielikuvituksen tuotetta, ja kirjailijapa saa sanoa ihan mitä huvittaa. Hah.

Maanantai

Olemme suunnitelleet eräoppaan kanssa pitkää vaellusta jo joitakin vuosia. Vihdoin saamme aikataulut järjestettyä. Saan osan varusteista ystäviltä lainaan. Merkittävä määrä pitää silti hankkia, ja se on kyllä kumma juttu, että kun tarvit tiettyjä tuotteita, niin niitä ei sitten ole missään, mutta “Ei huolta, kyllä niitä tulee ihan kohta, varmaan jo kuukauden päästä!”

Lähtö tapahtuu yöjunalla maanantai-iltana Helsingistä. Ensimmäinen kudosvaurio tulee kun yritän ahtautua rinkkoineni hyttiin. Ovesta mahtuu joko rinkka tai kädet, mutta ei rinkka ja kädet yhtä aikaa. Itse hyttiin mahtuu täpärästi 2 täyteen pakattua rinkkaa ja noin 1,5 ihmistä. Hytissä on kuuma, vaikka lämpötila-asetus on minimissä. Nukun huonosti. Aamulla kuulen jonkun toisen matkustajan valittavan kuumuudesta.

Olen valmistautunut vaellukseen viikkoja. Olen palauttanut kirjat kirjastoon, maksanut erääntyvät laskut, tarkistanut noin viisi kertaa, että astianpesukoneen hana on kiinni ja ilmoittanut lähiomaisille, että luultavasti en ole kuollut vaikka en vastaisi puhelimeen kahteen viikkoon. Yksi asia silti unohtuu. Onneksi olen vielä matkapuhelinverkon kuuluvuusalueella. Tavoitan ystävän, joka hoitaa asian.

Rovaniemen metr… juna-asema.

Tiistai

Aamulla hörppään viimeiset suodatinkahvit Rovaniemen juna-aseman kahviossa, jossa kahvi maksaa saman verran kuin Helsingin keskustassa. Mahtaa olla korkea tilavuokra. Vessa on kuitenkin ilmainen.

Ketään ei näy missään. Radan toisella puolella siintää marketti.

– Mistä täältä pääsee ali?
– Ei mistään.

Matka jatkuu Rovaniemeltä bussilla kohti Ivaloa. Köröttelemme vähitellen yhä pohjoisemmaksi, pohjoisemmas kuin Handelsbankenin pohjoisin toimipiste. Sodankylän pysäkillä pääsee jaloittelemaan. Parkkipaikalle kantautuu jostain vaimeana 90-luvun poppia. All that she wants, is another baby, nyn nyn-ny nyy-ny-nyy. Populäärimusiikin uudet tuulet eivät ole vielä ehtineet Sodankylään asti.

Matka jatkuu auringonpaisteessa. Maisema näyttää selvästi erilaiselta kuin kotona. Vastaan jolkottelee poroja, tieliikennelain mukaisesti nätisti pientareella. Välillä lauma parveilee keskellä tietä, ja bussikuski joutuu painamaan jarrua. Porot siirtyvät laiskasti sivuun kuin turistit Kaivokadun pyörätieltä.

Kelailen moraalia. Mitä se on, ja mitä se ei ole. Miten ihmisellä ei ole sisäsyntyistä moraalia, vaan se on kulttuurin tuotos, ja siten hyvinkin erilainen riippuen ajasta ja paikasta. Moralisointi on suosittu kansanharrastus. Moraaliin kasvetaan, joten ihminen on helppo ehdollistaa hyväksymään esimerkiksi itseensä kohdistuva sorto. Valtarakennelmat eivät muutu, koska ihmiset kasvatetaan ajattelemaan, että on aivan oikein, että he ovat siinä asemassa kuin ovat, hyvässä tai huonossa, ja että esimerkiksi victim blaming tai naisten huonompi asema on vain asioiden normaali ja moraalisesti tasapainoinen tila. Se mikä on normaalia ja tavallista, on moraalisesti oikein.

Ajatus siitä, että ihmisellä olisi jokin absoluuttinen sisäsyntyinen moraali, on uskonnollinen. Empatiaa ja tarvetta toimia ryhmässä ei pidä sekoittaa moraaliin. Ne liittyvät selviytymiseen. Sisäsyntyisen moraalin illuusio tulee ehkä siitä, että ihmiset tarvitsevat toisiaan ja kaipaavat toistensa hyväksyntää. Siksi he haluavat toimia “moraalisesti oikein”, eli sillä tavoin, että muut ihmiset hyväksyvät heidät. Se mikä milloinkin on hyväksyttävää, tulee ulkoapäin.

Tässä valossa tuntuu entistäkin pellemmältä, että media tekee uutisen siitä, miten Li Andersson kävelee päin punaisia, ja eikö nyt jeesuksen kristuksen nimeen Lin pitäisi käydä ripittäytymässä papille ja vähintäänkin pyytää julkisesti anteeksi, että hän on rikkonut autoiluideologian virallista moraalikoodistoa vastaan.

Raja-Jooseppi.

Ivalosta jatkamme taksilla Raja-Joosepille. Kännykkä kiinni, rinkat selkään ja menoksi. Pysähdymme Raja-Joosepin torpalla. Silmäilen infotaulua mutten jaksa lukea sitä. Ilmeisesti joku Jooseppi-niminen tyyppi joskus asettui tänne taloksi, ja eipä siinä tainnut olla mitään sen jännittävämpää. Kurkimme vanhojen hirsitönöjen sisälle. Korkean pylvään nokassa on valvontakamera, joka on epäilyttävästi kääntynyt sillä aikaa kun katsoin muualle. Varmaan sama tyyppi puikoissa, joka käy leikkaamassa Raja-Joosepin nurmikon täsmälleen kolmen senttimetrin pituiseksi.

Jonkin matkaa pitää vielä harppoa tylsää soratietä. Rinkassa painaa kahden viikon ruoat. Paino unohtuu, kun pääsemme vihdoin Luttojoen riippusillan yli ja metsään. Matkan varrella on paljon mustikkaa ja puolukkaa. Kuukkelit pyrähtelevät sinne tänne muutamien metrien päässä. Kävelemme Gallen-Kallelan maalauksessa.

Näkymä nuotiopaikalta.

Saavumme nuotiopaikalle. Eräopas tarkastelee hiiltynyttä kasaa.

– Kaksi päivää sitten. Mies ja nainen.

Leiriydymme Alemman Kiertämäjärven rannalle. Kaksi joutsenta lentää yli. Hyttysiä on paljon. Telttaa pystyttäessämme eräoppaan selän taakse ilmestyy poro! Se tarkkailee meitä kohteliaan etäisyyden päästä, eri kuvakulmista, kuin me olisimme se nähtävyys täällä. Sitten se toteaa, että emme olleet niin hirveän mielenkiintoisia, ja jolkottelee tiehensä.

Pieni poro on saapunut Alemman Kiertämäjärven rannalle. Se peilaa komeita sarviaan järven pinnasta ja mutustelee jäkälää, joka tekee sen hampaista upean kiiltävät. Poro huomaa retkikunnan. “Poronnääs!” se huikkaa. Retkeilijät eivät vastaa, vain tuijottavat. Poro siirtyy parempiin asemiin valokuvausta varten, mutta kukaan ei ota valokuvaa. “Amatöörit”, poro ajattelee, ja jolkottelee tiehensä.
Lukija: Erja Manto

Alempi Kiertämäjärvi.

Keskiviikko

Jatkamme matkaamme Ylemmän Kiertämäjärven tuvalle. Paikalla on kaksi muutakin eräilijää, vähäpuheista nuorta miestä. Syömme tuvalla lounaan. En millään jaksa vetää koko pussillista retkiruokaa. Tarjoan loput eräoppaalle.

Seuraa ensimmäinen kahluuoperaatio. Joen pohja on epätasainen ja virta vuolas. Lahkeet pitää kääriä polven yläpuolelle. Pakkaan kameran minigrip-pussiin. Kahluukengät jalkaan, lantiovyö ja rintaremmi jätetään auki. Joen ylitys on hidasta. Painava rinkka saattaa helposti kipata kahlaajan kumoon, jos tasapaino vähän heittää.

Selviydyn.

Matka jatkuu ylämäkeen ja pitkin rinnettä metsässä. Vinolla alustalla on hankala kävellä. Pidämme tauon korkeahkolla paikalla. Tarkistan kännykän. Ei mitään kriittistä.

Ajattelen, että vaellus on lahja itselleni tulevan merkkipäivän kunniaksi, vaikka en sitä sellaiseksi suunnitellutkaan. Pidän ajatuksesta. Vaellus saa erityisen merkityksen.

Tunturipurojen solina säestää matkantekoa. Tunturipuroista tulee mieleen opiskelutoveri Emma (nimi muutettu), joka kertoi aina kuulleensa Lapin Kullan sloganin olevan Tunturiporojen rakkautta. Kullanväristä tunturiporojen rakkautta pullossa. Tsuhh.

Leiriydymme lammen rannalle Peuranampumapään pohjoispuolelle. Superhyttyset lentävät, vaikka tuulee, ja vedän varotoimenpiteenä mukaan otetun hyttysverkon päähäni. Poimimme isoja mustikoita aamupuuron höysteeksi. Iltapesulla tunturipurojen raikkaus tuntuu ytimissä asti.

Mustikkapuuroa aamiaiseksi.

Muistiinpanoja. Kuva: Eräopas.

Ylempi Kiertämäjärvi.

Luttojoen silta. Kuva: Eräopas

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *