Uppsala, ECOMM ja Akatemia

Viime viikolla sain osallistua Pyöräliiton edustajana ECOMMiin (European Conference on Mobility Management) Uppsalassa – kiitos Kulturfonden. Tämä oli toinen kertani ECOMMissa, ensimmäinen oli 2016 Ateenassa. Tuolloin pidin esitelmän liikennemoralismista ja tällä kerralla liikenneturvallisuudesta. Aiheesta piti tehdä myös juliste. Ensin olin ihan että miten ihmeessä mä saan nämä viisiulotteiset ajatukset johonkin julisteeseen, ja sitä paitsi en ole mikään graafinen suunnittelija. Mutta pienen tuskailun jälkeen sain mielestäni aikaiseksi ihan kelpo tuotteen. Julistetta on moni kysellyt, joten julkaisin sen pdf:nä täällä. Itse esityksestä toivottavasti tulee vielä uusintoja, jos suomalaiset konferenssit ottavat sen ohjelmistoonsa. Tarkoitus on myös kirjoittaa esitys artikkelimuotoon joskus kunhan ehdin, mahdollisesti englanniksi.

Lentämisen sietämätön turvallisuus

Aina kun joudun lentämään, muistan sitä vatipäätä, joka päätti pakottaa Helsinki-Vantaan remontin jälkeen kaikki lentomatkustajat mutkittelemaan hajuvesiosaston läpi. Tosin ehkä se on vain oikeutettu rangaistus lentämisestä. Tosin se osuu kohdennetusti vain aistiherkkiin, allergikkoihin ja muihin sellaisiin. Ja niihin, joilla on kiire lennolle. Hajuvesiosastolla pitäisi olla kaide johon voi tarrautua, kun Elisabeth Ardenit alkaa liikaa pyörryttää, koska turvallisuus ennen kaikkea tiedättehän. Lentäminen on muutenkin hirveää. Ensi kerralla menen Ruotsiin laivalla, mutta tällä kertaa se ei ole mahdollista.

Lentokenttärituaaleihin kuuluu käsimatkatavaroiden purkaminen liukuhihnalle ja uudelleen pakkaaminen, koska läppäri, piilolinssinesteet ja muut sellaiset ovat vaarallisia tarvikkeita. Juomavesikin on vaarallista, joten juomapullo pitää tyhjentää ennen turvatarkastusta. Ja koska lentomatkustajille ei ole vielä tehty tarpeeksi kiusaa, vesipullon täyttöpiste on piilotettu siihen yhden toisen kerroksen naisten vessan vasemmassa etunurkassa olevaan wc-koppiin, jonka lavuaari on niin pieni, ettei sen alle mahdu puolen litran vesipulloa. Niksi: Korkin avulla pullon tilavuudesta saa täytettyä kolme neljäsosaa, jos ei tullut otettua letkua mukaan. Helppoa kuin mikä.

Lyhyehkön varoitusajan takia esitelmän kanssa tulee hieman kiire, eikä se ole vielä valmis. Olen suunnitellut, että saavun Uppsalaan ajoissa, ja minulla on koko loppupäivä aikaa tehdä esitelmä valmiiksi. No eipä ole. Lento on peruttu. Tätä ei kerrota missään, vaan asia selviää vasta ihmettelemällä erikseen henkilökunnalta, miksi porttia ei vieläkään lue näytöllä, vaikka matkustajien pitäisi olla siellä 2 minuutin päästä. Kysyn korvaako Finnair lounaan lentokentän ylihintaisissa ravintoloissa, kun tässä joudutaan odottelemaan reilusti lounasajan yli. Eipä korvaa, koska seuraavan lennon lähtöaikaan on “vain” vajaa kaksi tuntia siitä, kun perutun lennon piti lähteä. Onneksi turvamies ei takavarikoinut eväsleipiä, vaikka nekin ovat ehkä vaarallisia.

Etsin mahdollisimman vähähälyisen nurkkauksen josta löytyy sähköpistoke läppärille. Työskentelystä ei kuitenkaan tule mitään. Samalle penkille istuu suurikokoinen mies, joka heiluu niin että penkki tärähtelee edestakaisin kuin jossain Särkänniemen kieputuslaitteessa. Lisäksi vitutuskäyrä on jo valmiiksi korkealla. Finnair ystävällisesti ilmoittaa tekstiviestillä, että lentoni on peruttu. Kiitos Finnair. Sittenhän voinkin jäädä vielä kotiin ja käyttää tämän ajan hyödyksi työskentelyyn ja syödä hyvin –

Paluumatkalla opin Finnairin ynseältä lentoemännältä, että turvallisuussyistä emergency exit -rivillä on kiellettyä pitää nousun ja laskun aikana kädessä iPadin kokoista tyynyä, mutta sen sijaan vierustovereilleni on sallittua pitää kädessä iPadin kokoista kirjaa ja iPadin kokoista iPadia. Tyyny on epäilemättä näistä kaikista vaarallisin.

Ojennan tyynyn lentoemännälle ja harkitsen vielä, olenko sellaisessa mielentilassa, että pystyn avaamaan exit-oven ja auttamaan muita matkustajia, kun 0,00000003 % todennäköisyydellä kone syöksyy Itämereen, olen vielä tajuissani eikä edes matkustamossa lentävä iPadi ole osunut päähäni sadan kilometrin tuntinopeudella.

Juomia tarjoillessaan lentoemäntä skippaa minut, mutta enpä olis halunnutkaan. Sanoinko jo että ensi kerralla menen laivalla?

Energiakriisi

Saavun viimein Uppsalaan pari tuntia myöhässä. Heitän julisteen konferenssimestoille ja sulkeudun hotellihuoneeseen. Vihdoinkin työskentelyrauha. Missäs täällä on sähköpistoke läppärin laturille jaahas tuossa

PAM! TULENLIESKOJA!

EEEEEeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeiiiiiiiiiiiiiiiii (ääni kaikuu tyhjyyteen)

Laturi hajosi laturi hajosi ei ole tietokonetta ei ole esitelmää ei ei ei

Menen hotellin respaan ilmoittamaan akuutista kriisistä. Heillä sattuu olemaan sopiva varalaturi “unohtuneet laturit” -laatikossa. Tämäkään laturi ei toimi. Aivotoiminta palaa hiljalleen ja tajuan, että sulake on palanut ja oma laturini ei välttämättä edes ole hajalla. Eikä muuten olekaan. Kerron respan tädille että sulake on palanut, mutta vaikuttaa siltä, ettei hän aivan ymmärrä mistä puhun. Lamps don’t work either. No electricity. The fuse is blown. Täti soittaa huoltohenkilölle ja sitten odotellaan että huoltohenkilö soittaa takaisin.

Lopulta sähköt saadaan erinäisen sähläämisen jälkeen takaisin. Mutta siinähän se ilta sitten menikin. Esitelmä on edelleen kesken.

Konferenssi

Joudun skippaamaan monia esityksiä, koska oma esitelmä pitää saada valmiiksi. Osallistun kuitenkin mm. Ulleråke-ekskursiolle polkupyörällä. Ulleråke on tuleva asuinalue, joka rakennetaan pohjavesialueen päälle. Erinomainen syy ilmoittaa, että sori, nyt ei valitettavasti voida sallia täällä muuta autoilua kuin liikuntarajoitteiset ja jakeluliikenne, jos ette halua kitata saastunutta juomavettä. Siinä ei paljon paina mitkään nönnötykset, että mutkun autoillakin on ihmisoikeudet, ei autoja saa syrjiä, ja minunkin audi on ihan kuin perheenjäsen.

Pyöräekskursiolla kaikilla muilla on kypärä paitsi minulla, hollantilaisella tyypillä sekä yhdellä naisella, jonka kansalaisuus jää mysteeriksi.

Tykkään näistä ECOMMeista enemmän kuin Velo-cityistä. ECOMM on pienempi, tuttavallisempi ja näissä on rennompi meininki. Hihatuntumalla näissä on enemmän naisia. Ja tietty tulee aina osallisempi fiilis kun saa jakaa omia kelojaan.

Aseman pyöräparkki.

Esitelmä valmistuu, mutta olen edelleen lievässä paniikissa, sillä slaidien layoutti hajoaa esityspaikan windows-koneella. Varmaankin siksi, että koneelta puuttuu joku fontti (ensi kerralla kyllä käytän pelkkää arialia). PDF ei toimi sillä koneessa ei ole pdf-lukijaa enkä saa selaimen full screeniä oikeasti full screenille. Tekninen henkilö häipyy lounaalle ja joudun säätämään keskenäni. Aikaa on rajoitetusti. Yksinkertaisten juttujen tekeminen kestää ihan järjettömän kauan. Macciin tottuneena Windowsin käyttäminen tuntuu kuin yrittäisin kirjoittaa maankäyttö- ja rakennuslakia uusiksi vasemmalla kädellä. Lopulta päädyn ratkaisuun, että näytän slaidit suoraan omalta koneelta ja toivon, ettei laturi irtisanoudu tai macbook keksi jotain jäynää

HALUAISITKO PÄIVITTÄÄ ITUNESIN JUURI NYT?

[  ] Kyllä
[  ] Kyllä, näytä lisätietoja
[  ] Kyllä, koska tähän kysymykseen ei voi vastata “Ei”. Ääliö.

tai jotain.

Poimintana muista esityksistä mainittakoon tutkimus, jossa tehtiin autoilijoille kohdistettua tiedotuskampanjaa joukkoliikenteestä. Yhdelle ryhmälle sanottiin, että siirry bussiin, jotta sulla on helpompaa ja kivempaa. Toiselle ryhmälle sanottiin, että siirry bussiin, jotta maailma pelastuu. Ensimmäisestä ryhmästä bussiin siirtyi selvästi enemmän jengiä kuin toisesta. Kuitenkin kun heiltä kysyttiin syitä, miksi he olivat siirtyneet bussiin, he sanoivat että ympäristösyistä.

Sellaisia ihmiset ovat, itsekkäitä, laiskoja, epärationaalisia. Lisäksi he ovat epätietoisia omasta itsekkyydestään, laiskuudestaan ja epärationaalisuudestaan, koska kaikki haluavat ajatella olevansa hyviä, reippaita ja rationaalisia. Liikennettä pitää lähteä muuttamaan tältä pohjalta, ei jonkun kuvitteellisen moraalisesti oikeaoppisen ihmisen pohjalta. Oma esitelmänikin sivuaa tätä aihetta. Nudging eli oikean valinnan tekeminen helpoksi näytti olevan yleisempikin teema konferenssissa. Ihmisten moralisointi on hauska harrastus, ja sitä voi tehdä maailman tappiin, mutta tehokkain keino käyttäytymisen muutokseen on muuttaa rakenteita. Tuetaan kestäviä valintoja ja poistetaan ympäristölle haitallisia rakenteita. Tämä on paljon helpompaa ja lisäksi mahdollista, toisin kuin muuttaa ihmisen perustavanlaatuisia ominaisuuksia kuten laiskuutta.

Kaiken säädön keskellä ehdin kirota informaatioteknologian alimpaan helvettiin, mutta tekniikkapaniikki unohtuu kun pääsen omaan elementtiini lavalle. Esitys menee hyvin ja saa vuolaita kehuja. Ihmiset tulevat vielä myöhemminkin kiittelemään ja kertomaan, miten he kuulivat kun ne ja ne sanoivat, että olipas hyvä esitys. Monet kysyvät slaideja ja posteria. Lähettelen niitä ihmisille ja julkaisen netissä jaettavan linkin. Ihmiset lähettelevät niitä eteenpäin. Kiitoksia satelee. Tämä on hienoa!

Konferenssissa tutustun uusiin tyyppeihin ja käyn monia mielenkiintoisia keskusteluja. Tapaan livenä göteborgilaisen pyöräilyaktiivi Erik Sandblomin, jonka kanssa olen aiemmin tehnyt yhteistyötä internetitse. Suunnittelemme alustavasti, että tulisin Göteborgiin kertomaan esitelmäni aiheesta. Ruotsalaiset pyöräilyaktiivit, nuo turvallisuushysterian edelläkävijämaan viimeiset kapinalliset, näyttävät olevan erityisen innoissaan tästä analyysistä.

Vivat akademia, vivat incompetentiam

Heti suurmenestykseni jälkeen toiseksi parasta reissussa on tietysti upea pyöräilykaupunki, yliopistokaupunki ja Pekka Töpöhännän kotikaupunki Uppsala. Polkupyöräilijöitä ja jalankulkijoita soljuu historiallisilla kaduilla, vanhat rakennukset uhkuvat kaikkiviisautta, joki tuulahtelee viileää vehreyttä ja jakeluautot on parkkeerattu kotoisasti jalkakäytäville. Avoimesta ikkunasta kuuluu kuorolaulua. Katedraali, jonka tornit näkyvät hotellihuoneen ikkunasta, ilmoittaa olemassaolostaan kalisuttelemalla kelloja satunnaisilta tuntuvina ajankohtina. Kymmeniä tykinlaukausia kuuluu jostain läheltä. Kyseessä on varmaankin jokin kunnioitettava perinne, joka on välttämätöntä suorittaa juuri perjantaiaamuna klo 7. Kävellessäni Uppsalan kaduilla tunnen, kuinka historiallinen akateemisuus laskeutuu ylleni. Kuvittelen kääntäväni kelloa 20 vuotta taaksepäin ja muuttavani Uppsalaan opiskelemaan filosofiaa.

Harmillisesti turisteiluun jää vain vähän aikaa. Viimeisenä päivänä on pari tuntia ylimääräistä. Päätän käydä lapsuuden sankarini Pekka Töpöhännän kotimestoilla. Matkalla kävelen yliopiston päärakennuksen ohi. Pitäisiköhän tuolla pistäytyä? Näyttää siltä että se on kiinni. Kiipeän portaat ylös, ainakin katsomaan maisemia.

Päärakennuksen aula ja kello, joka ei pysy ajassa.

Kokeilen ovea. Se on auki. Oven takaa avautuu kaikuva kivipintainen aula. Kaksi miestä menee avaimella juhlasaliin. Kurkin varovasti juhlasalin ovesta sisään.

Mies: Hej?
M: Hej. I’m just looking around. I’m a tourist.
Mies: Would you like to come inside and take a look?
M: Yes!

Juhlasali on samettinen. Tyyppejä hääräilee roudaamassa tavaroita. Välillä mies jakelee heille ohjeita. Täällä joku Max Planck olisi voinut esitelmöidä teorioitaan.

Oven avannut mies on paikan vahtimestari. Hän alkaa kertoilla kaikenlaisia jänniä tarinoita rakennuksesta ja sen historiasta. Juttua riittää.

Pääosa tarinoista kertoo siitä, miten epäpäteviä tunareita rakennusta on ollut rakentamassa, vaikka heidän piti olla akateemisuuden aallonharjan ylintä kermaa. Suunnitelmat ovat menneet uusiksi, budjetti ylittynyt, rahat loppuneet kesken ja rakennustarvikkeita on varastettu sieltä täältä. Juhlasalin “marmoripylväät” ovat maalattua metallia ja aulan lattian alla on ratakiskoa. Ja nekin on varastettu. Oviaukon italialaisen marmorin jäljitelmä tuli lopulta paljon kalliimmaksi kuin aito italialainen marmori, koska taiteilija oli alansa tunnettu huippu ja veloitus sen mukainen.

Koko homma kuulostaa enemmän tai vähemmän Länsimetro-projektilta. Tai sotelta.

Kello ei ole koskaan pysynyt ajassa, koska kellolle ei ole suunniteltu paikkaa, ja koneisto on ollut pakko sijoittaa kauas kellosta. Pitkät piuhat ovat herkkiä lämpötilojen vaihteluille, ja kelloa pitää säätää useita kertoja päivässä. Joka syksy uudet opiskelijat tulevat ilmoittamaan vahtimestarille, että voisitsä vaihtaa tohon kelloon patterit. Vaksin mukaan akateeminen vartti on tämän vähän sinnepäin aikaa näyttävän kellon ansiota, toisin kuin Wikipedia väittää. Tästä on kuulemma erinäisiä kirjallisia todisteita. Pääsen katsomaan ikivanhaa kellokoneistoa. Lattiaan on hakattu reikä heiluria varten, sen sijaan että koneisto olisi nostettu jalustoille.

Vahtimestari päivittelee juttujensa lomassa ihmisten epäpätevyyttä jopa enemmän kuin minä yleensä. Mietin, että eipä ole ajat paljon muuttuneet. Sähläämisiä ei tietysti lue julkisesti missään, koska Uppsalan yliopiston pitää olla hienompi, suurempi ja parempi kuin Lundin yliopiston.

Rakennusta on myös tuhottu aikojen saatossa. Jäänpudottajat hakkasivat kattoon reikiä, ja rakennus joutui massiiviseen kattoremonttiin. 1969 Led Zeppelinin tuotantoporukka ruuvasi juhlasalin oviaukkoon jotain lavasteita vähän liian tiukalle ja nakersi huippukalliista marmorijäljitelmästä paloja irti. Keikalla tuhottiin myös juhlasalin lattiaa. Se oli ilmeisesti viimeinen rock-konsertti siinä tilassa. Rakennuksen arvo irtaimistoineen on jotain tsiljoona triljoonaa.

Päärakennuksen juhlasali.

Päärakennus ei kuulu yhdellekään tiedekunnalle, mutta siellä järjestetään edelleen kaikenlaista toimintaa, luentoja, juhlatilaisuuksia ja yliopiston ulkopuolisia tapahtumia. Käy ilmi, että juhlasalissa on samana päivänä ollut tohtoripromootio, ja tykinlaukaukset ovat osa seremonioita. Ihmettelen, että seiskalta aamullako ne ovat siellä vastaanottamassa hattuja. Vahtimestari kertoo, että perinteen mukaan tohtorit pitää herättää seiskalta, niin että pääsevät sitten joskus yliopistolle asti.

Joka kerta kun tohtori saa hatun ja diplomin, ammutaan tykillä. Yksi laukaus maksaa 7000 kruunua eli noin 700 euroa. Ja koska rakennuksen seinät ovat paksut, pamaukset eivät kuulu sisälle. Siispä pihalla on mikki ja sisällä äänentoisto. Joku on joskus ehdottanut, että kun me nyt kuitenkin joudutaan käyttämään äänentoistoa, niin mitä jos vaan soitettaisiin playbackkinä ne laukaukset sen sijaan, että ammutaan järjettömät määrät kruunuja taivaalle. Vastaus oli että no LOL ei todellakaan, det är en tradition! Perinteet ennen kaikkea.

Poistumme yhtäaikaa rakennuksesta. Vahtimestari kertoo, että rakennuksen lipputankotasanne on korkeammalla kuin vastapäisen katedraalin korkein paikka, jossa voi oleskella. Siis yliopiston tyypit voivat katsella kirkon tyyppejä alaspäin. Kuulemma kungen ei tykännyt kirkosta ja halusi vittuilla.

Pihalla on mustia jälkiä räjäytyksistä. Ikkunan ulkopuolella lojuu kalliin näköinen mikrofoni piuhoineen. This is not good, vahtimestari sanoo ja soittaa jollekin, että voisitteko nyt tulla hakemaan tämän helvetin arvokkaan mikrofonin talteen täältä lojumasta.

Mietin, että kyllä tämä yksityinen turistikierros oli paljon parempi juttu kuin Pekka Töpöhännän kotitalo. Onneksi tartuin siihen ovenripaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *