Yksi elämä

Tänään pysäytti kynttilämeri Tapanilan asemalla. Nuori tyttö on tehnyt itsemurhan muutama päivä sitten.

Se ei ollut yritys eikä avunpyyntö. Se oli loppu.

Haluaisin istua sen tytön viereen. Hengittää ja kuunnella kun ilma virtaa ohitse.

Haluaisin sanoa hänelle, että vaikka nyt onkin paskaa, parempia aikoja tulee. Haluaisin sanoa, että hänen ei tarvitse antaa kenenkään määrittää, mitä hänen pitäisi elämällään tehdä. Että hän voi löytää oman polkunsa.

Haluaisin sanoa hänelle, että ne jotka ovat kohdelleet häntä arvottomana, ovat väärässä. Että myöhemmin hänen ei tarvitse enää käyttää elämäänsä ihmisiin, jotka myrkyttävät sielun, vaan hän voi kävellä pois. Haluaisin sanoa, että hän voi löytää muita ihmisiä, jotka hyväksyvät hänet sellaisena kuin hän on, ja kaltaisiaan ihmisiä, jotka ymmärtävät häntä. Että hänen ei tarvitse arvottaa itseään pikkusieluisten ihmisten määrittämillä mittareilla, vaan hän voi löytää itsestään aarteen.

Haluaisin sanoa, että me kaikki elämme itsepetoksessa, sillä se on edellytys selviytymiselle, ja jos miettisimme koko ajan mikä kaikki maailmassa on pielessä, emme voisi enää elää. Haluaisin sanoa, että ehkä maailma ei ole hänelle vielä valmis, mutta entä sitten.

Haluaisin auttaa häntä löytämään ne asiat, joiden takia se yksi elämä kannattaa elää. Haluaisin sanoa, että vaikka jatkossakin elämä kolhii ja heikot ihmiset yrittävät vetää hänet alas, ne hyvät asiat tekevät elämästä elämisen arvoisen. Ja jos synkkyys on sysipimeä, niin on myös aurinko lämmin.

Jeesus, muusani

Tänään kirjoitan ajatusvirtaa Jeesuksesta. Inspiraation lähteenä toimii naapurini, joka tälläkin hetkellä tuo pääsiäisen ilosanomaa kotiini, vaikka tietääkseni Jeesus ylösnousi jo eilen. Syy ei toki ole naapurissa vaan, kuten aina, infrassa eli 70-luvun kerrostalon rakenteissa. 

Nuotti, nuotti, nuotti, nuotti, nuotti, nuotti, eripituinen nuotti. Nuotti, nuotti, nuotti, nuotti, nuotti, nuotti, eripituinen nuotti. Aamen.

Guardian-lehti pohdiskeli, oliko Jeesusta olemassa vai eikö ollut, ja mitä todisteita asiasta on. On myös esitetty, että Jeesuksen tarina olisi kooste useammasta eri henkilöstä ja keksityistä lisäyksistä. Ainakin se ylösnoussut tyyppi oli varmaankin eri henkilö kuin ristiinnaulittu. Jengillä ei ollut siihen aikaan piilolinssejä, ja saattoipa vielä olla alkoholiakin veressä hautajaisten jäljiltä, tai ainakin paha krapula.

Epäilemättä tuolloin eli useampikin tyyppi, jonka nimi oli Jeesus. Itsehän en voi muuten koskaan vedota, että en se minä ollut, se oli joku toinen, jolla on sattumoisin sama nimi. Lopulta Jeesus Nasaretilaisen faktisella olemassaololla ei ole merkitystä. Mutta jos hän oli olemassa, ihan mielenkiintoinen kysymys on, minkä sortin persoonallisuushäiriö hänellä oli.

Se millä on merkitystä, on Jeesuksen tarina. Jeesusoletettu on arvioitsijasta riippuen vaikutusvaltaisin historiallinen henkilö tai ainakin top kolmosessa. En kylläkään tiedä voiko vaikutusvaltaisuudeksi laskea sitä, että kaikenmaailman urpouksia tehdään jonkun nimissä. Varmasti ne olisi tehty joka tapauksessa, vaikka suuren Cthulhun nimissä, jos ei Jeesusta olisi ollut.

Aikana jolloin ihminen oli suunnilleen yhtä arvokas kuin kuivunut lantakasa, tarvittiin tietysti jokin suurempi auktoriteetti julistamaan propagandaa. Enhän minä, mutta tämä Jeesus, ja hän on sentään jumalan poika. Minä olen vain viestinviejä. Ikävää tässä on se, että henkilöpalvonnasta tuli ykkösasia ja itse sanoma jäi toisarvoiseksi. Jeesus sitä Jeesus tätä. Oma ajattelu ei varsinaisesti ole ollut ihmiskunnan historiassa kovin suosittu harrastus.

Kovin montaa hetkeä en muista yläasteen historiantunneilta. Sen muistan, että kun kysyimme uskonnon oppitehtävänä muun muassa historianopettajaltamme, kuka oli Jeesus, hän vastasi, että Jeesus oli ensimmäinen sosialisti. Toinen on se, kun hän värikkäästi kuvaili, miten Kennedyn aivot levisivät cadillacin takapenkille.*

Jeesus on siitä hyvä tyyppi, että hän muokkautuu moneksi. Testaa ihmeessä, millainen on sinun Jeesuksesi. Oma Jeesukseni on maan hiljaisten ystävä.

Kapinallisten ja homehtuneiden kirkko

En tiedä missä vaiheessa vaiko heti kirkko, tai ainakin se kirkko joka minulle näyttäytyi, kadotti koko pointin, ja siitä tuli elämiseen kyllästyneiden ruumiiden homeviljelmä, jossa koitetaan tukahduttaa oma ajattelu mahdollisimman tehokkaasti toistelemalla tarkoituksettomia mantroja. Päämääränä ei ollut esimerkiksi parempi ja oikeudenmukaisempi maailma, vaan pirunmoinen uskominen. Ja kuulkaas lapset, jos ette usko, palatte ikuisesti helvetissä, eli uskokaa nyt, kannattaa uskoa. Ei noin vaan vilpittömästi! Ja sivumennen sanoen, kaikki maanpäällinen riisto on OK koska lopulta pääset taivaaseen, ja mitä enemmän kärsit sitä enemmän taivaaseen pääset (ainakin luterilaiset toim. huom.).

Musiikillisessa mielessä luterilainen kirkko oli aikaansa edellä ja omaksunut jo varhain postmodernin taiteen kriteerit eli yleisön kuoliaaksi tylsistyttämisen. Lastenlauluissakin, joita vihasin jo lapsena, on jännittävämpi melodia ja sointukulku kuin virsissä. Toisaalta jumalalle on omistettu paljon hyviäkin biisejä kuten vaikka Mozartin Requiem. Niitä saavat tavalliset maan matoset tyytyä vain kuuntelemaan. Toiset omistavat koko elämänsä sorminäppäryyden harjoittelulle jotta voisivat toistaa näitä klassisia mestariteoksia livenä. Vaikka onhan siitä toki muutakin iloa.

Jeesus oli toisinajattelija ja kapinajohtaja. Kirkko on viime aikoina ottanut aktiivisempaa roolia sorrettujen puolustajana (Päivi Räsäsellä ei sitten ole tämän asian kanssa mitään tekemistä), tai sitten asia vain tulee silmille, nyt kun valtiovalta on vajonnut ihmisoikeuksien tuolle puolen, ja perustuslakikin on hallitukselle vain turha hidaste jalossa päämäärässä eriarvoistaa yhteiskunta takaisin maaorjuuden ajalle. Joka tapauksessa, onneksi edes joku instituutio muistuttaa vielä ihmisyydestä ja arvoista, jotka ehkä joskus olivat enemmän itsestään selviä kuin nyt.

Taiteilijoiden tulkintojen mukaan Jeesus oli usein blondi ja varsin mukiinmenevän näköinen. Kuva: http://www.inheaven.name/

*) Saamieni tietojen mukaan John F. Kennedyn auto ei ollut Cadillac vaan Lincoln Continental.

Vaalikoneet remonttiin

Kävin tänään äänestämässä. En äänestänyt ehdokasta, joka on kanssani mahdollisimman samaa mieltä mahdollisimman monesta vaalikoneen määrittelemästä kysymyksestä. En tehnyt yhtäkään vaalikonetta.

Äänestin ensisijaisesti puoluetta, jonka vallan kasvu parhaiten tällä hetkellä edistäisi ideologiani mukaisia tavoitteita. Äänestin toissijaisesti ehdokasta seuraavilla kriteereillä: ajattelukyky, sukupuoli ja ikä.

Koko vaalikonetouhu on yksi suuri epädemokraattinen harhautus. Ei ole juuri merkitystä, mitä mieltä ehdokkaasi on jostain vaalikoneen kysymyksestä juuri nyt. Vaikka nämä kysymykset tulisivatkin valtuuston päätettäväksi, ja vaikka ehdokkaasi äänestäisi tismalleen antamiensa vastausten mukaan, todennäköisesti hänellä ei ole tarpeeksi tietoa kaikista kysymyksistä, jotta hän voisi vastata niihin perustellusti. Todennäköisesti sinullakaan ei ole. Eikä tarvitsekaan olla. Kaikki eivät voi tietää kaikesta kaikkea. Oleellisempaa on, että valtuutettu ymmärtää oman tietonsa rajat ja osaa tarvittaessa hankkia tietoa tai kysyä asiantuntijoilta.

Turhat vaalikoneet voisi hävittää ja mediat voisivat tarjota niiden sijaan tuloksia erilaisista älykkyys- ja soveltuvuustesteistä. Minua ainakin kiinnostaisi osaako ehdokkaani esim.

  • hankkia tietoa ja analysoida sitä
  • päivittää käsityksiään saadessaan uutta tietoa
  • tunnistaa virhepäätelmiä
  • ymmärtää mitkä tavoitteet ovat keskenään ristiriidassa
  • tietää mitä tietää ja mitä ei tiedä
  • oppia uutta.

Ideologisten kysymysten kannalta oleellisempaa on tietää, millaista ideologiaa eri puolueet ajavat. Nähtävästi monikaan ei tiedä – ja äänestää siten oman etunsa vastaisesti. Siksi tarvitaan puoluevaalikoneita. Puoluevaalikone perustuisi puolueen toteutuneeseen äänestyskäyttäytymiseen, ei mihinkään juhlapuheisiin miten mekin ollaan muuten nyt työväenpuolue, koulutuspuolue, päivähoitopuolue ja pyöräilypuolue.

Muutos ja epämuutos

Tänään kirjoitan maailmanparantajalle läheisestä aiheesta.

Oletetaan, että on asia A, jonka muuttamiselle on jokin tarve. Järjestetään muutospalaveri, jossa asiaa lähdetään ratkomaan jommalla kummalla seuraavista tavoista.

Tapa yksi. Kysytään: Mitä tarvitaan, jotta A voisi muuttua? Kenellä on valta tehdä nämä asiat? Iteroidaan niin pitkälle, että päästään konkreettisiin toteutuskelpoisiin toimenpiteisiin.

Esimerkiksi näin.

  • Ongelma: Hämeentiellä bussien seassa pyöräily on vaarallista ja epämiellyttävää.
  • Muutostarve: Hämeentielle tarvitaan pyörätiet.
  • Mitä tarvitaan: Tila pyörätielle. Mistä se saadaan: Ajokaistoista. Miten varmistetaan joukkoliikenteen sujuvuus: Tehdään Hämeentiestä joukkoliikennekatu.
  • Toimenpiteet: Tehdään selvitys ja liikennesuunnitelma kaupunkisuunnitteluvirastossa, kerätään kampanjalla kaupunkilaisten ja yrittäjien tuki, tehdään vaikutustyötä päättäjien suuntaan ja varmistetaan kuntalaisaloitteella, että asia etenee kaupunginvaltuuston käsittelyyyn.

Tapa kaksi. Päätetään etukäteen, että muutosta ei voi tehdä. Sen jälkeen keksitään syitä, joilla perustellaan, miksi muutosta ei voi tehdä. Teeskennellään että ollaan yritetty, ja jatketaan samalla tavalla kuin ennenkin. Toivotaan että A muuttuu itsestään. Jos ei se muutu, toivotaan vielä kovempaa.

Kenellekään ei liene yllätys, että ensimmäinen näistä johtaa muutokseen ja toinen ei.

Okei, yksinkertaistin hieman. Tietenkään ensimmäinenkään tapa ei aina johda muutokseen. Voi olla, että jossain vaiheessa törmätään oikeasti ylitsepääsemättömään esteeseen. Tai voi olla, että toimenpiteiden kustannukset ylittävät muutoksesta saadut hyödyt. Voi olla, että muutoksen tarve oli alunperinkin arvioitu väärin, eikä muutos ratkaise tosiasiallista ongelmaa. Jokainen muutos ei kannata.

Kuitenkin moni “ylitsepääsemätön este” on tosiasiassa uskonnollinen syy tai laiskuus. Hämeentien pyörätiet olivat vuosikymmeniä törmänneet selitykseen “Ei ole tilaa”. Tietenkin on tilaa. Kyse on vain siitä, mihin tila käytetään. Eli minkä uskonnon oppeja noudatetaan.

Usein kun henkilö sanoo: “Ei ole mahdollista”, hän tarkoittaa: “En halua, koska minun pitäisi muuttaa rutiinejani”. Tällaisen ihmisen kanssa on turha keskustella minkään asian kehittämisestä, sillä hän on jo päättänyt että mitään ei tarvitse muuttaa. Ainakaan hänen ei tarvitse.

Läheskään aina tällainen henkilö ei itse tiedosta, että hän on päättänyt asian jo valmiiksi. Jotta hän voisi ylläpitää itsestään mielikuvaa oppimiskykyisenä ihmisenä – kukapa haluaisi ajatella olevansa jämähtänyt jäärä – hän rationalisoi, että kyllä hänkin vilpittömästi haluaa muutosta, mutta se nyt vaan ei ole mahdollista, koska sitä ja tätä, ja kun se on niin hankalaa ja maksaa rahaakin ja voi voi. Voivotellaan vähän. Ehkä se auttaa.

Muutoksen vastustaminen on varsin inhimillistä. Ainakin jos se vaatii oman ajattelutavan tai rutiinien muuttamista. Ajattelu on vähän rasittavaa (tai no, toisista se on viihdyttävää), ja se kuluttaa energiaakin. Muutoksesta ei ehkä ole yksilölle lyhyen tähtäimen henkilökohtaista hyötyä. Palkka juoksee joka tapauksessa, joten miksi vaivautua.

Aivan erityisen nihkeää muutos on silloin, kun se edellyttää henkilöä myöntämään, että on ollut väärässä. Saati että hän joutuisi myöntämään, että on tehnyt vuosikausia turhaa tai jopa haitallista työtä. Siinä saattaa heikomman ihmisen ego kärsiä kolauksen.

Muutoksen vastustamisen syistä pitäisi olla kuitenkin rehellinen. Selitysten keksiminen kun ei edistä mitään. Eikä myöskään toivominen, että jokin asia muuttuisi itsestään sillä, että toimitaan kuten aina ennenkin. Jos mitään ei haluta muuttaa, on tunnustettava, että mikään ei muutu. Käsittämättömät määrät aikaa ja energiaa tuhlataan epämuutokseen. Jos on jo valmiiksi päätetty että ei tehdä mitään, mikä järki on silloin järjestää minkäänlaisia kehityskeskusteluja, palavereita, yleisötilaisuuksia tai osallistamista. Ne ovat pelkkä rituaali ja ajan haaskausta.

Eräät virastot ovat kehittyneet selitysten keksimisessä maailmanmestaruustason sarjaan. Sen sijaan että työntekijät käyttäisivät aikansa asioiden kehittämiseen, he käyttävät aikansa älyttömien selitysten keksimiseen. Kuten nyt vaikka että muutamaa tolppaa ei voi asentaa väärinpysäköinnin estämiseksi, koska jo heti aikaisintaan kolmen vuoden päästä aletaan suunnitella kadun remonttia.

Kyllä minäkin pidän luovasta työstä. En silti kehtaisi vastata palautteeseen luovana kirjoitustehtävänä*, ainakaan jos saisin siitä palkkaa.

Absurdi on tilanne, jossa kaikki muka haluavat muutosta, mutta se ei ole mahdollista koska massiivinen hallintohimmeli, jossa asiat nyt vaan ikään kuin tapahtuvat itsestään, kukaan ei ole vastuussa mistään, eikä kenelläkään ole valtaa mihinkään. Silloin tarvitaan vahvaa johtajaa, joka uskaltaa ottaa ohjat käsiinsä ja myös kantaa epäonnistumisen riskin.

Olen nähnyt lukemattomia kertoja, kun oppilas selittelee oppimistilanteessa. Selitykset eivät auta oppimaan, eivätkä ne kiinnosta ketään. Teet vaan.

Olen tavannut ihmisen, joka vilpittömästi selittää itselleen, että hänen kaikki ongelmansa kyllä ratkeavat, kunhan vain ihmiset hänen ympärillään muuttuvat. Sitä odotellessa.

Minulla on uutisia. Jos halutaan muutos, on jotain tehtävä eri tavalla kuin aiemmin.

On myös kysyttävä, onko haluttu muutos vaivan arvoista. Tai onko se kenties välttämätöntä?

Päästöjen vähentäminen ilmastonmuutoksen torjumiseksi on toki tärkeää ja niin edelleen, mutta autoilua ei saa kuitenkaan rajoittaa. Kuva: Wikipedia

*) Esimerkiksi: Kirjoita minuutti putkeen mitä mieleen juolahtaa ja pidä kynä tai näppäimistö koko ajan liikkeessä.